lauantai 23. joulukuuta 2017

Hyvää joulua!


Kuten kuvasta voi todeta, liikekannallepano on Lapissa käynnistynyt. 
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille blogia, Facebookia ja ylipäänsä kaikkia tekemisiäni seuraaville, teidän alati kasvava määränne on saanut minut monesti iloiseksi kuluneen vuoden aikana. 

2017 on ollut huikea matka ja nyt on aika hiljentyä sen viimeisiä päiviä nauttimaan, ennen kuin laitetaan uusi vaihde ja vuosi sisään tammikuussa.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle ja minä lähden parin päivän päästä Itävaltaan. 
Reissun tapahtumista päivitän pääasiassa Instagramiin.

Ottakaa iisisti, älkää juoko lasten nähden ja palaillaan ensi vuonna!


tiistai 19. joulukuuta 2017

PROJECT 5


Pääasin avaamaan laskukauden Pyhällä ja Sallassa viime viikolla. Pohjoisessa oli jo upea valkoinen talvi ja lunta tuntureilla riitti niin mäessä kuin offareillakin. Sitä satoi myös melkein joka päivä lisää. Alkukausi enteilee hyvää talvea ja upeita keväthankia Lappiin, kun lunta on maastossa puolisen metriä jo nyt!

Kauden ensimmäiset laskut sain alle Pyhä Free’kendin yhteydessä, missä kävin moikkailemassa tuttuja ja sopimassa hieman uusia työkuvioita ensi keväälle. Samalla pääsin tuuliseen mäkeen sisäänajamaan uutta Jonesin Mountain Twiniäni, jonka ostin rinnelaudakseni hyväksi havaitun Jonesin Solution-splitin oheen. Ihania molemmat! Olin myös hieman haaveillut skinnailusta Pyhän takamaastoihin, mutta keli oli lauantaina sen verran sketsi, että tyydyin ensimmäisenä päivänäni suosiolla mäkilaskuun ja Pyhän tuolihisseihin. Seuraava viikko sujahti sitten Sallassa. 

Sallan rauhaa

Vasta oikeastaan viime vuosina sukumme mökki Sallatunturin kupeessa on noussut minulla ansaitsemaansa arvoon. Jotenkin aiemmin kauhean kaukana sijainnut kelomökki tuntuu nykyään lähemmältä ja olen tajunnut, että eihän tuo lopuksi ole matka eikä mikään sinne ajella etelän mustaa talvea pakoon. Sallan isot plussat ovat sen rauhallisuus ja rinteiden tyhjyys, keskus kun on profiloitunut enemmän hiihtoon ja muuhun oheistoimintaan, eikä niinkään laskettelupaikaksi. Vaikka mökki- ja majoituskapasiteetti tunturissa olisi aivan täyteen ammuttu, rinteisiin asti ei väkeä pahemmin riitä. Niinpä Sallassa saa laskea yleensä melko omassa rauhassaan ja nytkin oli hetkiä, kun koko keskuksessa (!) ei ollut muita laskijoita kuin minä. 

Sallassa parasta laskua tarjoavat kuitenkin offarit mäkien sivuissa. Itä- ja pohjoisrinteiden suuntiin tunturilla riittää paljon metsää ja lumikenttää laskettavaksi ja melkein jokaiselta pätkältä pääsee laskemaan myös takaisin hissille. Kätevää! Tunturin eteläpuolelle laskee iso offarikenttä, missä myös tekemistä riittää, etenkin kun sitä ei ole koskaan kukaan muu laskemassa. Etelän puolelta pääsee laskun päätteeksi helposti sieltäkin skinnaamaan tunturia kiertävää hiihtolatua itä- tai eturinteiden hisseille. Joulukuun alussa eteläpuolen rinteillä oli kuitenkin vielä sen verran vähän lunta, että tyydyin idän ja pohjoisen metsiin. Pohjoisrinteet olivat vielä suljetut, mutta luonnonlunta oli sillä puolella niin reilusti, että mäet olivat silkkaa nautintoa laskea ja skinnata takaisin ylös. Viikon verran tuntui siltä, kuin koko keskus olisi valjastettu henkilökohtaiseksi leikkikentäkseni, kun jokaisen puuteripätkän laskujäljet olivat yksin minun tekemiäni. Täydellinen tapa aloittaa laskukausi!

Skinnailumaisemat kohillaan

POW POW POW 



Viikko Sallassa oli myös lähtölaukaus vuoden 2018 ensimmäisen puoliskon projektilleni, jonka olen nimennyt juhlavasti PROJECT 5:ksi! (Teininä paras lumilautaleffa ever oli vuonna ’93 julkaistu Project 6 , ja minä tolleen tosi nokkelasti otin siitä mallia.) Project 5 tarkoittaa viittäkymmentä laskupäivää, joista viimeinen on lasku Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Eli 50 laskupäivää ja lopuksi laskua yli viiden tonnin korkeudessa. Paljon vitosia = Project 5. Get it? Niin nokkelaa!

Project 5 sai alkunsa päässäni joskus viime kesänä. Pohjalla oli paras laskukausi vuosiin ja spltiboardin hankinta. Huomasin talven päätteeksi, että laskin paremmin ja rennommin kuin ehkä koskaan, vaikka kyseessä oli jo 25. kauteni lumilaudalla. Jotenkin tällainen ihanan harkitseva aikuisuuden tuoma viisaus (tsek edellinen blogini) yhdistettynä erittäin hyvään fyysiseen kuntoon tekivät laskemisesta todella nautinnollista. Viihdyin yhtä lailla Itävallan Alpeilla kuin Talman parkissakin ja laskemisen ilo jotenkin pursui läpi kaikessa mitä tein. 

Old is not dead!

Samalla mielessä on ollut paluu Elbrusille. Haluaisin nousta huipulle independenttinä ja hakea uuden kokemuksen ensimmäiseltä isolta vuoreltani, joka on lopulta – vaikka aivan upea reissu ja kokemus olikin – jättänyt hieman mälsän jälkimaun muista henkilökohtaisista syistä. Haluaisin sitäpaitsi käydä siellä huipulla ottamassa kunnollisen huiputuskuvan, edellisellä reissulla kun sellainen unohtui lähinnä itkiessäni kontrolloimattomasti koko huipulla vietetyn vartin.  

Huiputuskuva, Elbrus, Heinäkuu 2014

Jotenkin sitä sitten päätyi kelailemaan, että millaistahan se olisi laskea yli 5000:ssa metrissä, missä happea on noin puolet merenpinnan tasosta. Suorituskykyni ohuessa ilmassa on ollut varsin hyvä, joten haluaisin päästä kokeilemaan vähän high altitude lumilautailua ja hakea laskemiseen vähän uusia rajoja sitä kautta. Kun vielä kylkeen löytyi mukaan muita halukkaita samoilla haaveilla, homma alkoi olla selvä: Kesäkuussa 2018 koitetaan kiivetä ja skinnata Elbrus etelän puolelta ylös ja laskea 1800 metriä alas basecampiin. Meitä on nyt kuuden hengen porukka lähdössä ja detaljit alkavat vahvistumaan alkuvuodesta. Emme käytä oppaita Elbrusilla ollenkaan.

Project 5:n toinen osuus, eli 50 laskupäivää, tuli sitten mukaan tavallaan tukemaan tuota kesän tavoitetta. 50 päivää on kuitenkin liki kaksi kuukautta ihmisen elämästä ja niillä pohjilla luulisi olevan kunto ihan kohillaan Kaukasuksen rinteille. Edellytyksenä projektin onnistumiselle on toki etelän lumikeskusten – Talman ensisijassa – aukeaminen mahdollisimman pian, muuten voi mennä hankalaksi. Päiviä tulen keräämään Talman lisäksi Itävallassa uutenavuotena, Lapissa ainakin tammi- helmi- ja huhtikuussa sekä Kebnekaisen kupeessa pääsiäisen jälkeen. Jos oikein hyvin käy, myös Norja ja/tai Ruotsi kutsuvat toukokuussa. 

Noille rinteille kesällä

Kamat on nyt testattu ja pohjat otettu Lapissa, 6/50 on tilanne tänään! Ensi viikolla splitin kantit suuntaavat Innsbruckin lähimaastoihin ja homma etenee. Viisi ja puoli kuukautta on aikaa!


Project 5:sta tukevat:

Partioaitta | Tierra | VAI-KØ Clothing  | Oatlaws | Matkatoimisto Aventura

Wheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee !



keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Vuorikiipeilyn ihana keskinkertaisuus


Ed Viesturs on yksi Jenkkien tunnetuimmista vuorikiipeilijöistä. Hän oli ensimmäinen amerikkalainen, joka onnistui kiipeämään jokaisen yli 8000-metrisen vuoren maailmassa, ja vielä ilman lisähappea. Suomalaisille Viesturs saattaa olla tuttu siitä, että hän kiipesi noista huipuista suurimman osan yhdessä pitkäaikaisen kiipeilypartnerinsa Veikka Gustafssonin kanssa. Nykyään vuonna 2005 urakkansa kasitonnisilla päätökseen saattanut Viesturs työskentelee mm. New York Rangersin mentaalivalmentajana ja nauttii mainetta suosittuna luennoitsijana.

Kirjoja Viesturs on julkaissut neljä, joista sain juuri viimeisteltyä itselleni kolmannen, No Shortcuts To The Topin. Olen lukenut kirjat hieman nurjassa järjestyksessä, No Shortcuts… kun oli julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja se kertoo Viestursin Endeavour 8000 -projektista kokonaisuutena. Muut ovat yksittäisiin vuoriin pureutuvat The Will To Climb (Annapurna), The Mountain (Mount Everest) sekä K2: Life and Death on the World’s Deadliest Mountain. Näistä enää viimeisin on minulta lukematta.

Ed Viesturs tunnetaan erityisesti turvallisuusajattelustaan. Hän kiipesi maailman vaarallisimmilla vuorilla niin riskittömästi kuin moista nyt voi tehdä. Monet pitävät Viestursia jopa tylsänä ja nössönä kiipeilijänä, koska tämä ei koskaan tehnyt mitään uhkarohkeaa matkoillaan, ainakaan siinä määrin kuin monet  tunnetut ensinousuja tai isoja huimapäisiä seiniä kiivenneet aikalaisensa tekivät. Jopa hieman pilkallisesta lisänimestä ”Steady-Ed” nauttiva Viesturs tunnetaan eritoten kuuluisasta sanonnastaan ”Getting to the top is optional, getting down is mandatory”. (Voi olla, että sen on joku muukin sanonut, mutta Viesturs sitä ainakin kirjoissaan on toistellut ja tehnyt tunnetuksi.)

 Joskus onnistuu! Kilimanjaro, joulukuu 2016

No Shortcuts To The Topissa Viesturs avaa turvallisuusajatteluaan paljon. Useammalla vuorella hän saattoi yhdessä Veikan kanssa kääntyä alas vain muutama sata metri ennen huippua, koska loppuosa vaikutti turvattomalta. Hän saattoi lähteä kymmeniä tuhansia dollareita maksaneelta retkeltä kotiin kesken kaiken, koska ei kokenut oloaan syystä tai toisesta hyväksi. Hän toistelee teksteissään ja ajatuksissaan usein sitä (totuutta), että yksikään vuori ei ole kuolemisen, eikä edes paleltumisen arvoinen. Ja kuitenkin juuri tällä toimintatavalla hänestä tuli ensimmäinen kaikki kasitonniset huiput saavuttanut jenkki. Moni muu kuoli yrittäessään. Viesturs ei koskaan menettänyt yhtäkään kiipeilykumppania matkalla eikä häntä tarvinnut koskaan pelastaa yhdenkään vuoren rinteiltä. Itse hän kyllä pelasti lukuisia kiipeilijöitä uhraten samalla omat huiputusyrityksensä.

Viesturs avaa myös motiivejaan paljon. Niissä kiteytyy mielestäni vuorikiipeilyn ydinajatus: Laji ei ole kilpailua. Tai sen ei pitäisi olla. Steady-Edia ei kiinnostanut pätkääkään olla ensimmäinen jossain tai tehdä suuria, näyttäviä ensinousuja. Häntä ei ajanut eteenpäin näytönhalu tai maine, vaan ainoastaan oman itsensä haastaminen. Hän kiipesi itselleen, omilla säännöillään ja oman turvallisuusrajansa sisällä ottamatta sellaisia riskejä, joihin jotkut muut olivat ehkä valmiita. Samalla Viesturs korostaa, ettei halua arvostella ketään,. Heidän riskinottotasonsa olivat erilaisia ja moni häntä teknisesti parempi kiipeilijä pystyi häntä kovempiin suorituksiin. Niitä saattoi jopa kadehtia välillä ja silti olla nostamatta omaa riskitasoaan. Lajin ydin kun Viestursille oli edelleen sen henkilökohtaisuus,

Turvallisuustaso (toistaiseksi) ok. Mont Blanc, heinäkuu 2017

Minä olen ihan Steady-Ed -fani. Jo ennen ensimmäistäkään hänen kirjansa lukemista ajattelin monista asioista samoin. Minulle vuorille lähteminen on alusta alkaen ollut henkilökohtaista, eikä perustu odotuksiin. Ensimmäisestä Elbrusin keikastani alkaen haluni on ollut ainoastaan haastaa itseäni, kehoani ja etenkin psyykettäni ja puolivahingossa valjastin vuoret haastamiseni välineeksi. Minä olen keski-ikäinen, en ole kiinnostunut ensinousuista, hurjista, vaarallisista huipuista, vaikeimmista reiteistä tai teknisesti haastavimmista pohjoissseinistä. Hitto vie, minä kiipeän maksimissaan helppoja kutosia sisäseinällä ja olen siihen varsin tyytyväinen. Minulle ei ole väliä miten joku Lobuche tai Mont Blancin Goûterin reitti sijoittuu jonkun muun vaikeusasteikolla, ne ovat sopivia juuri minulle juuri nyt. Cholatse on minulle jo vaikea. Ehkä, en tiedä. Se selviää ensi syksynä. Ja kaikista tärkeintä minulle on se nautinto, jonka vuorilta saan. Enkä pysty nauttimaan, jos en tiedä, että se on turvallista.

Kaikista eniten koenkin yhtäläisyyksiä Viestursin turvallisuusajattelun kanssa. Ehkä se tulee opastaustastani (kuten Viestursillakin, hän toimi vuosikausia oppaana Mount Rainierilla Seattlen kupeessa), mutta minulle turvallisuus on kaikessa tärkeintä. En tee eroa sinä, olenko yksin vain asiakasryhmän kanssa, toimin aina samojen standardien mukaisesti. Olen toistellut usein sitä, että vuorille lähteminen itsessään ei ole vaarallista, päätökset paikan päällä ovat ne, mitkä ratkaisevat. Ja turvallisuudesta en noin yleisesti ottaen ole valmis tinkimään, vaikka se tarkoittaisi kotiin kääntymistä 600 metriä ennen huippua, kuten vuosi sitten Aconcagualla kävi. Samana päivänä, kun kaksi kanssakiipeilijääni nousivat huipulle. Heidän riskinottotasonsa oli erilainen. Toki virhearviointejakin tapahtuu, kuten vaikka Mont Blancilla viime kesänä. 

Ei päästy ylös. Selvittiin alas. Bileet! Mont Blanc, heinäkuu 2017.

Yksi Viestursin suosikkilausahduksistani on ”Saftey First, fun second, summit third.” Ensin varmistetaan turvallisuus, sitten keskitytään pitämään hauskaa ja jos näiden yhdistelmä vie huipulle, hienoa!  

Samalla kuitenkin kun näin toimin, katselen kunnioituksella ja kadehtien nuorempien ja/tai minua parempien kiipeilijöiden, kuten vaikka Juho Knuutilan, tekemisiä. Samalla, kun haaveilen, että kyllä minäkin joku päivä vielä, tiedän, etten ikinä pystyisi samaan. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään.

Juttelin muutama viikko sitten kaverin kanssa aikuisena aloitetuista harrastuksista. Hän sukeltaa ja juoksee maratoneja, minä kiipeilen vuorille. Tulimme siihen tulokseen, että keski-iän paras puoli on se, että tässä iässä tietää, ettei pysty olemaan maailman paras jossain. Ettei tarvitse olla. Että voi vain touhottaa omiaan sillä itse määritellyllä ihanan turvallisella keskinkertaisella tasolla ja antaa muiden juosta ohi.

Käännyin alas 600m ennen huippua, kuukauden reissaamisen jälkeen. Aconcagua, tammikuu 2017.



tiistai 5. joulukuuta 2017


Tää kuva on mun mielestä tosi suomalainen. Siinä naapurin mummo ja vaari lähtivät usvaiselle Vehkajärvelle kokemaan verkkoja aamutuimaan. 

Hyvää satavuotista syntymäpäivää Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille Suomea juhliville!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Upea, upea Utö 24.-26.11.2017



Olen joskus uhonnut viettäväni eläkepäiväni veneillen. Hankin selaisen putputtavan, koko ajan hajoilevan puuveneen, jolla lillun pitkin saaristoa laiska Englannin bulldogi mukanani ja kerään lähinnä kylähullun mainetta, koska en puhu koskaan kellekään ja veneen kajuutasta soi aina täysillä Emperorin Anthems To The Welkin At Dusk. Suunnitelma on pohjautunut lähinnä siihen, että rakastan Suomen saaristoa. 

Meillä on lapsena ollut vene, jonka lisäksi olen nuoruudessa viettänyt paljon aikaa partiotouhuissa purjehtien. Sieltä jostain se rakkaus on tullut ja olen vakaasti sitä mieltä, että Suomen toinen luonnonihme Lapin lisäksi on saaristo ja sen uniikki tunnelma. Joku rauha tuolla pienten punaisten puutalojen ja laiturien seassa velloo ja se rauha on ehkä se, jonka perässä olen niitä eläkepäiviänikin suunnitellut. 

Marraskuu Utössa

Olen hiljalleen alkanut myöntyä siihen, että ei sen tarvitse välttämättä vene olla, missä Emperor raikaa, pieni alkeellinen mökki jossain niemessä kelpaa ihan yhtä hyvin. Se saattaa olla talvella hieman mukavampikin. Ainoa vaatimus siis on, että se sijaitsee jossain saaristossa, mieluiten mahdollisimman ulkona.

Veneillyt en ole enää vuosiin ja kesätkin menevät pääasiassa töissä vaeltaessa, joten saaristoreissut ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Niinpä otin ilolla vastaan mahdollisuuden lähteä Utöön marraskuun viimeisenä viikonloppuna! Ajatus oli lähteä kuvaamaan ja testaamaan vähän varusteita mahdollisimman huonoon keliin ja toiveissa oli pienimuotoinen syysmyrsky ulkosaaristoa moukaroimaan. Ihan sitä ei saatu ja kuvatkin olivat hieman suunnitelluista erilaisia, mutta mitäpä tuosta, viikonloppu Utössä palkitsi silti.


Paraisten kaupunkiin kuuluva Utö on Suomen eteläisin kunta ja löytyy Saaristomeren lounaiskulmasta. Sieltä kun lähtee länteen, seuraavana vastaan tulee Ruotsi ja jos etelään meinaa purjehtia, saa painella Latviaan asti. Matka Utöön marraskuussa taittuu Nauvon kautta, mistä yhteysalus Eivor kuljettaa harvat matkaajat reilussa neljässä tunnissa perille. Matka Helsingistä perille kestää siis käytännössä saman verran kuin jos ajelisi Rovaniemelle. Lähdimme Helsingistä puoliltapäivin ja Eivor kolahti päätöslaituriinsa iltakymmenen aikoihin. Auto jäi jo kauas Nauvoon ja matkatavarat Utön satamasta vuokramökille kulkivat maitokärryllä. 

Kuten todettu, syysmyrskyä ei saatu, vaan harmaana ja tyynenä valjennut aamu muuttui pian aurinkoiseksi upeaksi syyspäiväksi. Jos kesällä Utössa on kylänraitti pullollaan veneilijöitä ja mökkeilijötä, marraskuussa vastaan ei kävellyt ketään. Saaressa asuu vakituisesti ainoastaan parikymmentä ihmistä ja suurin osa mökeistä oli pimeänä. Entisiin armeijan tiloihin rakennetussa hotellissakin oli tähän aikaan vuodesta ainoastaan muutama majoittuja. Saariston rauha oli siis vahvasti läsnä. Lauantaina kylän ainoa kauppa oli auki ainoastaan tunnin aamupäivällä, viereinen kahvila taas tunnin verran iltapäivällä. Mitään tekemistä Utössa ei siis ole ja se siellä onkin parasta.

Eläkepäivätreeniä

Utön luotsiasema sekä sen tunnetuin maamerkki: majakka

Varustetestit kun sai hienon kelin takia unohtaa, viikonloppu meni lähinnä pitkin rantoja pyörien, (mantereelta tuotuja ruokia) syöden ja lukien. Syvä, vellova hiljaisuus kylällä ja mökissä tuntui jotenkin koko kehossa ja olen melko varma, että pulssini hidastui vähintään puoleen reissun ajaksi. Siinä mielessä viikonlopun pikavisiitti tuntui aivan liian lyhyeltä, olisin voinut jatkaa elämääni ameebana helposti vaikka viikon. Tai aloittaa sen eläkkeen saman tien. 


Ei stressaa


40 tuntia Utössä vahvisti suunnitelmani. Heti kun vain aikaa, rahaa ja mahdollisuus löytyy, aion hankkia mökin saaristosta ja parhaassa tapauksessa asettua siihen pysyvästi. Sitä ennen tyytyminen on vuokramökkeihin ja lyhyempiin visiitteihin, joita pitää ehdottomasti tehdä useammin taas vastaisuudessa, Saaristomeren off season -rauha kun on täydellistä vastapainoa kaikelle muulle kaupungissa ja vuorilla juoksemiselle. Verenpaine kiittää.


Hei Utö, nähdään pääsiäisenä!




Partioaitta | Tierra | VAI-KØ Clothing  | Oatlaws | Matkatoimisto Aventura

maanantai 27. marraskuuta 2017

Treenisuunnitelmat vuodelle 2018



Nyt, kun vuoden 2018 tiekartta alkaa olla selvillä, pitää asemoida treenaaminen sen mukaiseksi. Kalenterissa on 13 vaellusta ja kiipeilyreissua ja tuleva vuosi vaatii kropalta aika paljon. Hyvä fyysinen kunto luo turvallisuutta ulkona liikkumiseen ja on myös oppaalle tärkeä työkalu, jotta työ sujuu. Ihmettelen edelleen, että tähän asiaan ei eräopaskoulutuksessa kiinnitetty huomiota lähes ollenkaan. 

Minä en ole luontainen urheilija. Minulla ei ole lapsesta saakka ollut rutiinia liikkumiseen kuntoilun nimissä. Harrastin nuorena skeittaamista, lumilautailua ja partiota, eli liikuin kyllä paljon, mutta mitään näistä en mieltänyt urheiluksi. Jolloin, kun harrastukset hiipuivat jossain vaiheessa, hiipui myös liikkuminen. Otin 30 kiloa painoa, jota kulutin lähinnä kävelemällä baarin ja taksitolpan väliä. Niinpä minulla on ollut melkoinen työ tehdä itsestäni urheilija, enkä edelleenkään ihan spontaanisti nouse sohvalta lenkille. 

Nykyään, etenkin kun elemäntyyli ja työkin sitä vaativat, urheilen kuitenkin jo mielelläni. Viimeisen parin vuoden aikana olen onnistunut muuttamaan rutiinini sellaisiksi, että jos en pariin päivään nouse sohvalta ja lähde liikkumaan, alkaa seinät kaatumaan niskaan. Olemus muuttuu väsyneeksi ja alkaa ahistaa. Tärkeänä motivaattorina nousemiseen toimii isot vuorireissut, joita kohti on treeninkin suunnattava, jotta ne onnistuisivat. Tästä lokakuinen Lobuche oli erinomainen esimerkki. Minulla pitää olla jokin selkeä tavoite, jota varten treenaan, jotta motivaatio pysyy. Seuraava sellainen on Cholatselle lähtö ensi vuoden lopulla. 

Cholatse kuvassa oikealla

Parhaiten kuntoani pitää yllä työ. Ensi vuodelle on lukittuna kymmenkunta viikonloppuvaellusta sekä yhdeksän vähintään viisipäivästä reissua maastossa rinkka selässä. Niistä yli puolet tehdään vuoristoissa. Pitkät vaellukset varusteiden kanssa ylämäessä kasvattavat kestävyyttä, joka on fyysisesti se tärkein ominaisuus, mitä Cholatsekin vaatii. 

Vaellusten välissä kotioloissa treenaan pyöräilemällä, nousemalla portaita, mäkijuoksemalla sekä viimein myös lenkkeilemällä. Olen aina ollut todella laiska juoksemaan, eikä lenkkeily ole koskaan tuntunut hyvältä. Se on kuitenkin erinomaista treeniä hapenottokyvylle ja juostessa hengitän samaan tapaan kuin ohuessa ilmassa kiipeillessä, joten olen puoliväkisin saanut viimeisen kuukauden aikana itseni lenkille. Yllättäen se on alkanut tuntumaan hyvältä!

Yksi varmasti iso syy siihen on ollut, se, että olen onnistunut korjaamaan aamusyömistäni viimein. Minä nimittäin liikun parhaiten aamuisin ja kaikista mieluiten lähden treenaamaan viimeistään kymmenen aikoihin. Samalla kuitenkaan en ole koskaan pystynyt syömään aamuisin kunnolla. Normaali rytmini ruokailujen suhteen on ollut sellainen, että olen kyennyt syömään yleensä aikaisintaan yhdentoista aikoihin, joten kaikki aamu-urheiluni olen aina tehnyt pelkän kahvin ja veden voimalla. Energiatasoni on siis ollut melko heikko. Olen kyllä yrittänyt pakottaa itseni syömään jotain, mutta huonoin tuloksin. Kun ei mene alas, ei mene.

Syksyllä minua lähestyi kotimainen Oatlaws-yritys, joka pyysi minua kokeilemaan tuotteitaan. Kaurasta tehty ”juotava puuro” ei ihan ensikuulemalta ollut se ratkaisu jota etsin, mutta otin testiin kun kerran tarjottiin. Parin viikon ajan sekoitin aamulla muutaman desin kaurajauhetta veteen aamiaiseksi ennen treeniä. Testijakson päätteeksi soitin Vääksyyn, että laittakaas jätkät lisää kamaa tulemaan, tämähän toimii!  Nyt, noin kuukauden käytön jälkeen, huomaan liikkuvani tehokkaammin ja mukavammin aamuisin kuin aiemmin. Lenkkarit ovat alkaneet nousta maasta ja syön muutenkin järkevämmin pitkin päivää. Kaipa se sanonta aamiaisen tärkeydestä johonkin perustuu…

Jos joku miettii, niin kyllä: tämä on maksettu mainos. Tein nimittäin Oatlawsin kanssa yhteistyösopimuksen oltuani tyytyväinen tuloksiin. Oatlawsin tuotteet lanseerattiin kauppojen hyllyille marraskuun alussa ja niitä löytää ainakin isoimmista marketeista, tsekkaa jos kohdalle osuu! Toimii erinomaisesti myös retkeillessä ja vaelluksilla, kun kevyiden annospussien oheen ravitsevaan aamiaiseen ei tarvitse kuin muutaman desin kylmää vettä. Helppoa ja tehokasta!

Uusi aamurutiini!

Olen jakanut seuraavan vuoden Cholatselle treenamisen kolmeen osaan: Fyysinen kunto, kiipeilytreeni ja mentaalipuoli. 

Näistä ensimmäistä siis treenaan sekä töissä että lenkkipoluilla, fillaroiden ja portaita nousten. Kun lumi tulee maahan, otan repertuaariin mukaan myös sauvakävelyn. Viikossa liikun 3-5 kertaa vähintään 45 minuuttia kerrallaan. Yhden vaelluspäivän lasken yhdeksi treenikerraksi. Kehonhuoltona käyn hierojalla kahden viikon välein.

Vuorikiipeilytreeni on Suomen tasangoilla hieman hankalampaa, täällä kun ei vuoria pääse nousemaan. Pyrin sellaisten ääreen kyllä matkustamaan niin usein kuin suinkin, mutta kotona on tyytyminen jääseiniin ja sisähalleihin. Kävin viime viikolla konsultoimassa muutamaakin itseäni parempaa kiipeilyammattilaista, joilta sain hyviä vinkkejä. Olen siitä lähtien vetänyt päivittäin leukoja jäähakuista roikkuen. En ole koskaan liikaa sisäkiipeilystä innostuntut, mutta tiedostan, että monella tapaa se on hyvää treeniä myös vuorille, samoin kuin jääkiipeily. Ylipäänsä minun pitää hyväksyä se, että jokainen nousumetri seinällä – sisällä ja ulkona – auttaa isompia nousuja suunnitellessa, niistä kun saa rutiinia ja etenkin varmuutta omaan toimintaan. Tästä sain lähes läksytyksen kaverilta, kun olen ollut niin laiska käymään. Tiedän, tiedän, pitää korjata asia. 

Leuanvetoa hakuilla. Ihan perseestä. Toimii.

Cholatse on todella ilmava vuori, eli siellä liikutaan paljon jyrkillä seinillä ja kapeilla harjanteilla, jolloin viereltä on koko ajan pitkä matka alas. Tarvitsen lisää kokemusta avoimista paikoista ja harjannekiipeilystä ja sitä aion hankkia ainakin Ranskassa, Ruotsissa, Itävallassa ja Norjassa tulevan kevään ja kesän aikana. Aion skinnailla paljon läpi talven, mutta jokaiseen reissuun otan mukaan myös kiipeilykamat ja pyrin erilaisia alppireittejä nousemaan. 

Tähän liittyy myös treenin kolmas osio, eli se mentaalipuoli. Mitä enemmän ilmavissa paikoissa liikkuu, sitä enemmän pääkoppa tottuu niissä toimimaan ja pysymään kasassa. Henkinen varmuus pahoissa paikoissa on asia, jota ei voi harjoitella kuin menemällä niihin paikkoihin. Mutta myös sisäseinät ja jääseinät auttavat ja totuttavat pääkoppaa korkealla roikkumiseen. Ja kun pää on kunnossa, oma toimintakin on varmempaa. Varmuus luo itseluottamusta ja itseluottamus yhdessä hyvän fyysisen kunnon kanssa luovat puitteet onnistuneisiin huiputuksiin.

Lobuche, ehkä jyrkkä muttei läheskään niin ilmava kuin Cholatse

Aika hyvin on nyt asetelmat laadittu ja jälleen kerran aion olla ensi syksynä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ainoa, mikä enää puuttuu, on sparraaja, eli joku itseäni parempi kiipeilijä, joka jaksaisi auttaa puoliummikkoa kehittymään ja joka potkisi minua haastamaan itseäni päivittäin juuri kiipeilyssä. Jos siis joku kaipaa partneria, joka haluaa oppia lisää ja joka paikkaa lukuisat puutteensa yleensä huonoilla vitseillä, saa ilmoittautua!

Etsitään seuraa tositarkoituksella!



maanantai 20. marraskuuta 2017

Katsaus vuoteen 2018


Käytän edelleen vanhanaikaista paperikalenteria. Pidän siitä, että saan kirjoittaa merkinnät erivärisillä kynillä viikkoplänneriin ja että minulla on konkreettinen kalenteri aina mukana, mistä kaikki tärkeä löytyy. Jos tuo vuosia mukanani kulkenut nahkakantinen kirjanen katoaisi, koko elämänhallintani murenisi.

Yksi vuoden parhaista päivistä on se, kun postiluukusta kilahtaa sisään seuraavan vuoden paperisivut. 365 päivää tyhjiä viikkoja, joihin pääsee merkkaamaan tulevia asioita! Tulevaisuuden suunnitelmat ikään kuin konkretisoituvat vasta, kun ne on kirjoitettu kalenteriin ylös. 

Se päivä koittaa yleensä tässä marraskuun puolivälissä. Elämäni kulkee pitkälti vuoden sykleissä ja tiedän melko tarkalleen, mitä tulen tekemään seuraavat 12 kuukautta. Se on osittain perua keikkamyyntivuosistani, jolloin bändien syklejä mietittiin vuosi kerrallaan ja osittain ihan nykyisestä työstäni, kun pyrin buukkaamaan työkeikat ja vaellukset mahdollisimman hyvissä ajoin, jotta pääsen sitten sijoittelemaan omat reissuni sinne väleihin. Ennakointi auttaa myös yrittäjää laskeskelemaan tulevan vuoden tuloja. 

Marraskuinen Helsinki

Sain uuden kalenterin viime viikolla ja kirjailin sinne sovitut suunnitelmat. Samalla tajusin, että vuosi 2018 tulee olemaan ihan älytön! Jos tänä vuonna tuli reissattua jo varsin kiitettävästi, niin eipä se näyttäisi tahti hidastuvan ihan heti ensi vuonnakaan. Töitä on paljon ja omiakin juttuja siellä väleissä varsin makoisasti. 

Vuoden kaksi päätavoitettani ovat Elbrusin huipulta laskeminen kesäkuussa ja Cholatsen nousu loka-marraskuussa. Kaikki muu tekeminen perustuu näitä kahta varten treenaamiseen ja työkeikat tukevat tavoitteita erinomaisesti. Talven keskityn laskemiseen, skinnailuun ja lumiturvallisuuden parempaan osaamiseen, aion saada laskupäiviä kaudelle vähintään 50. Aion myös jokaisella laskureissulla tehdä muutaman alppinousun ja treenata kiipeilyjuttuja lumiolosuhteissa aina kun on mahdollista. Kiipeilyvoimaa kehitän talvella jääkiipeillen ja boulderoiden viikoittain. Kesä menee vaelluksia vetäessä, mikä taas ylläpitää ja kehittää kestävyyttä Nepalia odotellessa ja Malminkartanon portaita kolutaan taas vaellusten väleissä. 

Vuoden 2018 päätavoite Cholatse kuvassa oikealla. Kuva otettu matkalla Lobuchen huipulle lokakuussa.

Uusi vuosi tuo myös muutaman uuden yhteistyökumppanuuden, joista olen todella innoissani: Olen tehnyt sopimuksen kotimaisen Oatlawsin kanssa, jonka tuotteista löysin viimein itselleni sopivan aamiaisen, minkä kanssa minulla on ollut ongelmia jo pitkään. Oatlawsin kaurasta löytyi vastaus. Toinen tärkeä diili on Ohjelmakaupan kanssa, joka alkaa vastaisuudessa myymään puhujakeikkojani. Näistä molemmista lisää pian! Yhteistyöt Partioaitan, Tierran, VAI-KOn ja Matkatoimisto Aventuran kanssa voivat nekin edelleen hyvin ja jatkuvat sovitusti. Pitää olla kiitollinen, että olen saanut upeat kumppanit mukaani tähän touhuun viemään minua eteenpäin.

Oatlaws lähetti aamupalaa

Hieno vuosi siis tulossa, kunhan vain terveenä pysyy! Partioaitan talviretket ovat jo varattavissa, Pyhän offariviikko ja kesän vaellukset tulevat myyntiin joulukuun alussa. 2018, let’s go!

Kalenterissani on nyt seuraavat merkinnät:

8.-17.12.2017 Pyhätunturi ja Sallatunturi
27.12.2017-5.1.2018 Innsbruck, Itävalta
9.-17.2.2018 Pyhä Adventure Weekend ja Tromsö, Norja
18.-25.2.2018 Nizza ja Meri-Alpit
18.-12.4.2018 Kebnekaise, Ruotsi
18.-22.4.2018 365 Klubin offariviikko, Pyhätunturi
4.-13.6.2018 Mount Elbrus, Venäjä
26.-30.6.2018 365 Klubin Kebnekaisen vaellus, Ruotsi
3.-8.7.2018 365 Klubin Sarekin vaellus, Ruotsi
23.-28.7.2018 365 Klubin Haltin vaellus, Kilpisjärvi
31.7.-4.8.2018 Kebnekaise, yksityisryhmä
11.-15.9.2018 Kebnekaise, Venlojen vaellus
19.10.-15.11.2018 Cholatse, Nepal

Valmiina tulevaan!


tiistai 14. marraskuuta 2017

Vielä sananen Nepalista



Vielä sananen Nepalista, sitten lupaan pitää pääni kiinni aiheesta vähän aikaa…

Kuten edellisen kirjoituksen päätteeksi totesin, reissu oli ”paras ikinä”. Se tuntui siltä jo paikan päällä ja näin pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen se tuntuu siltä edelleen. 

Ensimmäinen matkani Himalajalle oli silkkaa parhautta muutamastakin syystä:

Ensinnäkin tietenkin sen takia, että Lobuchen huiputus – päätavoitteeni vuodelle 2017 – onnistui. Vuori oli monella tapaa haastavin nousuni tähän mennessä mutta samalla se meni helpommin kuin yksikään aiemmista vuoristani. Toki näissä hommissa niin moni asia on ihan puhtaasta tsägästä kiinni ja kerrankin se osui kohdalle. Mutta ei näitä pelkällä tuurilla hoideta. Treeni oli ollut onnistunut, sopeutumiseni meni nappiin ja fiilis oli hyvä läpi reissun. Tiesin jo monta päivää ennen huiputusta, että tulen onnistumaan, itsevarmuuteni oli kohdallaan. Ja reissun jälkeen se on ollut vieläkin korkeampi. Sain Nepalista valtavasti itseluottamusta ja motivaatiota, enkä malttaisi odottaa, että pääsen uudelleen mäkeen. Pää hajoaa kotisohvalla istuskellessa, kun keho huutaa vuorille.

Olin parhaassa fyysisessä kunnossani tähän mennessä. Kroppa toimi pari viikkoa ennen matkaa hajonneesta polvesta huolimatta ja olo oli todella vahva läpi matkan. Se antaa lisäpotkua jatkoon ensi vuoden treenejä ajatellen. Kun kiipeävät sherpamme yksi toisensa jälkeen tulivat huiputuksen jälkeen sanomaan, että ”very strong, very strong!”, eihän sitä voinut kuin hymyillä.

Crampon point, Lobuche East 23.10.2017

Opin Nepalissa paljon. Sekä itsestäni, että kiipeilystä. Iso syy tähän oli matkanjohtajamme Anne-Mari Hyryläinen, jonka kokemus kasitonnisilta oli minulle valtavan arvokasta. Kerroin jo alkumatkasta Anne-Marille omista tavoitteistani ja pahoittelin jo ennakkoon kuinka tulen pommittamaan häntä kysymyksillä läpi matkan. Niin tein ja armollisesti hän jaksoi myös vastailla. Itseään kokeneempien kanssa kiipeäminen on tärkeää ja uskon, että opit siirtyvät näissä hommissa parhaiten suusta suuhun, joten kolmeviikkoinen useamman kasitonnisen kiivenneen Annen kanssa oli arvokasta. Se sai minut uskomaan omiin mahdollisuuksiini.

Nepal kohteena oli erilainen kuin mikään muu kokemani vuoristo. Harvassa paikassa paikallinen kulttuuri nivoutuu ympäristöön ja omaan suorittamiseen niin vahvasti kuin Himalajalla. Vaeltaessa ja kiipeillessä Khumbun alueella velloo joku omituinen rauha ja historia, jonka syleilyssä sitä itsekin jotenkin rauhoittuu. Olen varma, että sillä oli myös vaikutusta onnistumiseeni. Yleensä varsin uskonnonvastaisena ihmisenä soljuin siellä buddhismin seassa jotenkin hirmu luontevasti. Kuten äitini totesi, buddhismi on enemmänkin filosofiaa kuin uskontoa, eikä paikallisten syvä vakaumus Nepalissa häirinnyt ollenkaan – päinvastoin. Mietin paljon matkalla sitä, miten paljon meillä kaikkeen kylläisyyteen tottuneilla länkkäreilä olisi paikallisilta opittavaa. Luulen, että toin osan siitä mukanani myös kotiin.

Paikallisväestö oli innoissaan tavatessaan suomalaisen turistin

Nepalissa toteutui yksi haaveistani: Nepal. Olin haaveillut matkustamisesta Khumbuun jo vuosia, lukenut kirjoja, seurannut uutisia ja kiipeilykausia, tutkinut karttoja ja katsellut kuvia. Nyt olin viimein täällä. Se oli hassu fiilis, tuntui kuin olisi tuttuun paikkaan tullut vaikka samalla kaikki oli jotenkin niin paljon suurempaa ja ihmeellisempää kuin olin ajatellut. Kaikista eniten fiilis iski noustessamme Namcheen. Kylä tuntui kotoisalta ja tutulta, sen tunnelma, tuoksut, kaikki.

Matka Khumbuun oli kuitenkin vain yksi haave. Se oli yksi palanen matkallani kohti isompia tavoitteitani, 8000-metrisiä huippuja. Nyt pääsin ne näkemään, ainakin muutaman, myös sen kaikista korkeimman. Ajattelin ennakkoon, että vaihtoehtoja on kaksi: Joko pelästyn ja tajuan koko tavoitteeni älyttömyyden tai sitten saan valtavan motivaatiopiikin tuijottaessani maailman korkeimpia vuoria. Tapahtui jälkimmäinen ja taisin sanoa jo matkalla, että hitto vie, nehän näyttävät saavutettavilta! Noustessamme kohti Gokyota Cho Oyu, maailman kuudenneksi korkein vuori, seisoi edessämme koko matkan. Tuijotin ja tuijotin sitä haltioituneena päättäen, että aion sille nousta. Motivaatio kasvoi joka askelella.

Kuvassa kolme 8000-metristä huippua:
Mount Everest, Lhotse ja Makalu

Harvemmin on näin tyhjä olo ollut kotiin palattua. Vahva post-mountain depis on päällä ja levottomuus vie pitkin seiniä. Ajatus on vain niissä maisemissa, huipuissa, vuorissa, ihmisissä, kulttuurissa ja koko kokemuksessa. Olin ehtinyt olla kotona yhdeksän tuntia, kun viiden aikaan aamusta laitoin sähköpostia Phil Cramptonille Altitude Junkiesiin. Heidän ryhmänsä oli samaan aikaan Cholatsella, kun me vieressä rimpuilimme Lobuchella. Olen tavannut Philin Samulin muistoillassa pari vuotta sitten ja hänestä oli Anne-Marin kanssa puhetta läpi reissun, Anne kun oli Philin kanssa kiivennyt mm. Everestille. Päätin matkalla, että jos Lobuche onnistuu, Cholatse on seuraava kohteeni. Se on selkeästi vaativampi, teknisempi ja haastavampi kuin mikään vuoreni tähän mennessä, mutta se on askel, jonka olen nyt valmis ottamaan. Ja kun kerran Cholatsen kanssa tuttavuutta teimme lähes pari viikkoa ja se tavallaan pieneni silmissä koko ajan, päätin että hittoakos tässä arpomaan, yritän varmistaa paikkani vuoden 2018 ryhmään saman tien.


Tänään aamulla Phililta tuli viesti, että kiitos, deposit on saapunut hänen tililleen ja näin on paikka kuusihenkisessä retkikunnassa buukattu. Nepal, minä tulen taas!

Cholatse 6440m, kuvattu Lobuchen yläleiristä


perjantai 10. marraskuuta 2017

Lobuche East, Nepal, 10.-28.10.2017, osa 2



Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.

Laskeutuessani Gokyo Rin 5362-metriseltä huipulta oloni huononi taas. Korkeus teki selvästi tepposensa, tosin kävimmehän kuitenkin melkein Elbrusin huipun korkeudella, joten ei sinänsä ihme, jos hieman päässä jomotti. Palasimme muutamassa tunnissa takaisin Gokyoon, missä lepäisimme hetken ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Thangnakin kylää halki Ngozumpan valtavan jäätikön. Makoilin hetken, join reilusti ja heitin pari Buranaa naamaan tietäen, että päivä on vielä pitkälti edessä. Olo alkoi hiljalleen helpottamaan, eikä vähiten sen takia, että palasimme taas alle viidentuhannen metrin.

Lähdimme taittamaan polkua, joka nousi Gokyon takana seisovan kukkularivistön päälle. Sen toisella puolella avautui Nepalin suurin jäätikkö Ngozumpa, joka valuu Tiibetin Cho Oyulta kohti alempia laaksoja. Jäätikön päällä lojuu metritolkulla kiveä ja hiekkaa, eikä jäätä muutamien railojen lisäksi paljoa näkynyt. Suurin uhka ylityksessä oli jäätikön molempien puoliset reunarailot, eli kohdat, jotka jäävät jäätikön ja sitä reunustavien seinien väliin. Ngozumpan itäreunan seinämät olivat jyrkät ja yläosassa oli yliroikkuvia isoja ja pienempiä kiviä, jotka olivat kovin vyöryherkkiä. Niiden alta oli kiire pois. Päästyämme kärkijoukon kanssa turvaan otimme lepotauon, joka muodostui lopulta ehkä koko kolmeviikkoisen leppoisimmaksi hetkeksi. Makoilimme auringossa tuulensuojassa nurmimättäällä varmaan tunnin ja luulen, että puolet porukasta nukahti siihen. Alla oli jo pitkä ja rankka aamu Gokyo Rilla ja jotenkin se pieni paussi juuri ennen majataloa jäi mieleen. 

Ngozumpan jäätikkö. Kuvassa näkyy myös ihmisiä. 

Päikkärit!

Minulla tuli kolme kertaa reissun aikana pakottava tarve saada sipsejä. Se iski aina rankimpien päivien päätteeksi, kun pääsi perille ja kroppa huusi rasvaa ja suolaa. Akuuttiin hätään paras lääke oli Pringles-purkki, jonka pystyi käytännössä sisäänhengittämään muutaassa minuutissa. Yksi näistä kerroista oli saapuessamme Thangnakiin, jolloin olin selvästi energioista miinuksella. Aamun korkeusoireet olivat kuitenkin poissa, joten mikäs siinä oli auringossa sipsejä syödessä upeiden maisemien auetessa edessä. Thangnakissa oli myös paikallisittain harvinainen luksus: Kunnon terassi! Suurimmassa osassa majataloja jostain syystä ulos ei ollut katettu minkäänlaista oleskelutilaa, mutta täälläpä oli! Siinä se iltapäivä sitten vierähtikin, kunnes pilvet taas tuttuun tapaan vyöryivät kolmen jälkeen päälle.

Seuraavana aamuna olimme lähdössä aikaisin liikkeelle. Edessä oli Cho La Passin ylitys, joka nousisi noin 5400:n metriin. Päivä olisi pitkä, mutta sopeutumisen kannalta tärkeä, joten herätyskellot oli asetettu soimaan neljän aikaan. Kuitenkin, juuri kellon soidessa, Anne-Mari kurkkasi oviaukosta ilmoittaakseen, että jäämme paikoillemme päiväksi. Melkein puolet porukasta olivat jonkinsortin vatsataudissa oksentaneet läpi yön, meillä ei olisi siis mitään mahdollisuuksia liikkua tänään mihinkään. Voi perse, ajattelin. Jos puolella oli jo oireita, eiköhän loputkin puolet alkaisi kohta ripuloimaan ja peli vaikeutuisi olennaisesti. Nukuin muutaman tunnin lisää ennen kuin nousin auringon kanssa kilpaa tarkastamaan tilannetta. Sairastumisten syy oli kaikille epäselvä, ruokamyrkytyksiä epäiltiin sen verran agressiivisesti oli molemmista päistä alkanut jengillä tavaraa tulemaan. Tunnustelin omaa oloani, joka oli kuitenkin varsin hyvä. Itse asiassa, ottaen huomioon miten rankka päivä oli alla, olo oli jopa ihmeellisen hyvä! Olisin ollut ihan valmis painelemaan Cho Lan yli ja edellispäivän ongelmat olivat tyystin poissa. Mutta tilanteen ollessa muiden osalta huomattavasti haastavampi, tyydyin lepopäivän ajatukseen ja parkkeerasin itseni taas terassille. Loppupäivä meni makoillessa ja joka kerta kun tuli röyhtäys tai vähän pieretti, sitä oli mielessään, että nonni, voi perse, nyt se tauti iski. Vaan ei, minulla ei ollut minkään sortin oiretta mistään, kuten ei lopulta monella muullakaan, joten säikähdyksellä selvisimme. Otin vapaapäivän kunniaksi reissun ensimmäisen suihkun tapaisen, eli tiasin lämminvesivadin ja peseydyin. Olo oli kuin olisi treffeille ollut valmis!

Maisemaa Thangnakin majatalon terassilta

Heräsimme seuraavaan aamuun jälleen aikaisin, koska tänään olisi pakko lähteä Cho La ylittämään. Olimme käyttäneet reissun ainoan varapäivän eiliseen ja nyt ei ollut varaa enää tuhlata aikaa, jos Lobuchen huipulle haluaisimme päästä. Yhtä lukuunottamatta kaikki edellispäivän sairastuneet kokivat olonsa siinä määrin paremmaksi, että olivat valmiit jatkamaan. Yksi ryhmästä joutui kuitenkin nostamaan kädet pystyyn ja lähtemään alas. Lobuchen huippu jäisi häneltä saavuttamatta. 

Se on aina surullinen hetki, kun joku joutuu kääntymään alas. Siihen asti yhtenäisenä pysynyt ryhmä hajoaa ja se vaikuttaa väkisinkin ainakin hetkellisesti fiilikseen. Puhumattakaan tietenkään itse kääntyjän fiiliksestä, senkin olen kokenut monta kertaa. 

Yhden lähtiessä oppaan kanssa alas me muut heitimme reput selkään ja lähdimme pimeässä kohti Cho Lan solaa. (Cho La = sola, get it?) Nousu oli pitkään loivaa ja auringon noustessa lämpö oli tervetullut lisä. Yllätyksenä tullut lepopäivä oli selkeästi tehnyt hyvää, koska olo oli jälleen todella hyvä ja vahva. Kävin pitkin päivää välillä jopa juoksemassa mäkiä takaisin alas auttaen edellispäivän oksennustaudista vielä toipuvia reppujensa kanssa, kun kerran virtaa hyvin riitti. Loiva nousu muuttui jossain vaiheessa jyrkähköksi skräbläämiseksi, jota pari sataa metriä kikkailtuamme saavuimme Cho La Passin huipulle. Tai siis, ”huippu” on vähän väärä sana, kun oikeasti sijaitsimme kahden huipun välisellä harjanteella. Mutta meille se oli päivän huippu ja korkein kohta trekillämme tähän mennessä. Odottelimme solassa, että kaikki pääsivät perille, nautimme repuistamme jotain lounaan tapaista ja ihailimme Gokyon suunnan maisemaa viimeistä kertaa. Solan toisella puolella odotteli Khumbun alue ja matkamme päätavoite Lobuche, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä. 

Anne-Mari nousemassa Cho La Passissa.

Ryhmä Cho La Passin huipulla, 5400m

Matka solasta alas Dzonglaan oli pitkä. Laskeuduimme jäätikköä pitkin vehreään laaksoon, joka näytti siltä, kuin olisi Ruotsin Lapissa kävellyt! Etenkin iltapäivän pilvien laskeutuessa, kun ympäröivät huiput jäivät piiloon, pystyi helposti kuvittelemaan itsensä jonnekin Sarekin tasangoille. Yli 12-tuntisen päivän päätteeksi saavuimme Dzonglan majatalolle ja luulen, että jokainen tipahti sänkyihinsä noin kolme minuuttia dinnerin päätyttyä. Jos päivä oli ollut minulle raskas, voin vain kuvitella millaisia ponnistuksia se oli vaatinut niiltä, jotka olivat vielä edellisen päivän maanneet naama vessanpöntössä. 

Matkalla Dzonglaan

Heräsin aamulla auringon kajastellessa ikkunasta sisään. Astelin ulos ja siinä se oli: LOBUCHE PEAK. Iltapäivällä saapuessamme olivat pilvet peittäneet näkymät ja matkamme pääkohde pysytellyt piilossa, mutta nyt kirkkaassa auringossa se yhtäkkiä kohosi majatalomme takana. Katselin sitä haltioituneena. Oppaamme kiikutti minulle kahvikupin, ihastelimme huippua yhdessä, katselimme tulevaa nousureittiämme. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että tuonne sitten huomenna vai? Tunne ei kuitenkaan ollut ollenkaan pelokas vaan ainoastaan innostunut! Nyt alettiin olla lähellä! 

Yksi ryhmästämme kuitenkin päätti, että hän ei aio jatkaa. Hän tyytyy reissun vaellusosuuteen, joka sekin oli jo ollut raskas, ja jäisi odottamaan meitä alemmas. Niinpä jatkoimme taas yhtä jäsentä vajaammalla ryhmällä kohti Lobuche Eastin high campia. Kuten suurin osa Lobuchelle tähtäävistä, skippasimme basecampin kokonaan ja nousimme suoraan 5300 metriin alempaan yläleiriin, mistä seuraavana yönä tähtäisimme suoraan huipulle. Matka kulki ohi Cholatsen ja sen juuressa kimaltelevan järven ennen jyrkähköä nousua tyhjänä olevan basecampin ohi ylemmäs. Saavutimme high  campin hyvissä ajoin ja teimme olomme mukavaksi. Itse tuijottelin vuorotellen seuraavan päivän haastettamme sekä toisessa suunnassa aukeavaa Cholatsen massiivista pohjoisseinää ja fiilistelin, että jos Lobuche menee hyvin, Cholatse voisi olla seuraava kohteeni. Iltapäivällä tsekkasimme vielä varusteet huiputusta varten, söimme kuin pienet siat ja nautimme iltapäiväpilvistä, jotka näissä korkeuksissa jäivät jo alapuolellemme. Tunnelma aamua kohden alkoi olla tapissa ja olin valmis huiputukseen. Lopuksi pidimme Sherpoille tärkeän Puja-seremonian, jota ilman varsin hartaat buddhalaiset oppaamme eivät voisi nousuun lähteä. Pujan yhteydessä muistelimme porukalla myös Samua ja siunasimme rukouslippumme hänen muistolleen ennen niiden ripustamista leirin ylle. Luulen, etten ollut ainoa, jolla itku tuli silmään sen Pujan aikana. Toin ne liput kotiin ja annoin niistä puolet tuliaisina Erjalle, Samulin äidille. Loput roikkuvat nyt olohuoneessani.

Lobuche East high camp / ABC, 5300m 

Puja. Taustalla näkyy Lobuchen huippu

Herätyskello soi 00:30 ja lähtö oli tuntia myöhemmin. Koska tiesin, etten pystyisi herätessä syömään mitään, olin ahtanut illalla pastaa naamaan kuin Italia olisi menossa konkurssiin ja säästin yöksi yhden Mars-patukan. Keskityin enemmänkin tankkaamaan urheilujuomaa, nestehukka kun koittaisi kuitenkin jossain vaiheessa päivää. Kirkkaan tähtitaivaan alla otsalamppujen vilinässä ja valjaiden kilinässä tunnelma oli jännittynyt, kun edessä oli vielä noin 800 metriä jyrkkää nousua. Alppistarttien lähtötunnelmassa on myös aina jotain maagista. Fiilis on odottava ja hillityn innokas ja aina kovin hiljainen kaikkien keskittyessä alkavaan suoritukseen. 

Kolme retkikuntalaista lisää jäi leiriin todetessaan, etteivät ole vaadittavassa kunnossa tänään ylös ja niinpä starttasimme nousun kahdeksan matkalaisen sekä Anne-Marin ja oppaiden voimin. 

Ensimmäiset noin 400 metriä noususta oli kiveä. Ei mitään kovin jyrkkää muuten kuin paikoitellen ja joissain kohdissa meitä palvelivat mäkeen asennetut kiinteät köydet. Välillä matkanteko oli vain vaellusta, välillä kiskottiin naruista itseämme ylemmäs ja välillä mentiin neliveto päällä skrämbläten. Raudat pysyivät visusti repuissa aina jäätikön alkuun eli nk. crampon pointille asti. Liikkumiseen oli vaikea löytää rytmiä kun maasto muuttui koko ajan. Sain kuitenkin hengityksen pysymään aisoissa hyvin ja homma eteni rauhallisesti. Hitaasti mutta varmasti, kuten oli tarkoituskin. Olin köysistön kärkipäässä oppaamme välilä etsiessä reittiä pilkkopimeässä mäessä. Kaksi sherpoistamme olivat lähteneet tunnin verran edellämme fiksaamaan köysiä huipun yläosaan ja heidän otsalamppunsa vilahtelivat ajoittain ylärinteillä. Muilta osin saimme liikkua rauhassa, ainoastaan yksi muutaman hengen ryhmä oli meidän kanssamme vuorella samana päivänä. Melkoista luksusta saada kiivetä kuusitonnista huippua Nepalissa ilman ruuhkaa ja omalla porukalla. 

Aurinko alkoi tekemään nousuaan ja näkymä oli henkeäsalpaava. Ama Dablam, Makalu, Lhotse, Nuptse, Everest, sieltä ne kaikki hiljalleen näkyviin ilmestyivät. Everest seisoi vain muutaman kilometrin päässä. Ihan älytöntä. Maailman hienointa! Saavutimme crampon pointin otsalamppujen jo sammuttua. Oli aika lyödä raudat jalkoihin ja siirtyä jäälle. Sen kynnyksellä ryhmämme pieneni lopulliseen kokoonpanoonsa, kun yksi totesi, ettei usko jaksavansa loppuun asti. Siis ylös ja takaisin alas. Se oli rohkea päätös ja täysin perusteltu tässä kohtaa. Senkin olen kokenut monta kertaa ja olen sitä mieltä, että keskeyttäminen on aina henkilökohtainen ja oikea ratkaisu. 

Crampon point

Siirryimme köysistössä jäätikölle. Aurinko ei vielä osunut meitä lämmittämään, mutta sää oli silti todella lämmin! Olin kiinnittänyt siihen huomiota jo yöllä lähtiessämme, mittari oli jo silloin plussan puolella. Se tarkoitti sitä, että kun aurinko meidät viimein tavoittaa, tulee todella kuuma jäätikön heijastaessa lämpöä myös altamme. No, mieluummin kuuma kuin kylmä. Jäätikköä noustiin satakunta metriä korkeammalle ennen fiksattuihin köysiin siirtymistä. Olin tässä kohtaa jo ryhmämme ensimmäisenä ja lähdin jumaroimaan ylöspäin. Kulma oli paikoitellen noin 50-asteista ja kyllä siinä töitä sai tehdä, että homma eteni. Köysipitchit olivat noin 50-metrisiä ja pidin lyhyen tauon jokaisella ankkurilla. Yhden kerran istahdin pienelle kallionpätkälle, joka jään alta pilkotti, mutta muuten pysyin liikkeessä käytännössä koko ajan. Jumari - askel - hakku -askel. Löysin hyvän rytmin, jolla etenin melko nopeaakin vauhtia olosuhteet huomioon ottaen. Jumari - askel - hakku -askel. Olimme kuitenkin kuuden kilometrin korkeudessa. 

DAT ASS. 
Kuvan otti Satu

Eihän tuollaisen nousun aikana ajattele oikein mitään. Muistan jotain häivähdyksiä matkalta, mutta muutenhan siinä vain juntataan ylöspäin kuola valuen puolitiedottomassa tilassa. Koska menin kärjessä, koitin tsemppailla aina välillä takana tulevia Saria ja Satua muiden ollessa hieman alempana. Luulen, että Sarilla soi vieläkin korvissa yltiöpositiivinen ”ei oo enää paljoo!” hokemani. 

Yhtäkkiä vastaan tuli aiemmin yöllä näkemämme porukka. Jouduin jäämään ankkuripisteelle odottamaan, että he tulevat köydestä alas ja kohdallani ranskalainen nuorimies totesi, että hei, parikymmentä metriä enää. Muistan hänen sanoneen, että maisemat ovat tuolla upeat. En jotenkin tajunnut yhtään mitä hän tarkoitti ja toivottelin vain hyvää matkaa alas ennen kuin löin jumarin ja varmistuslenkin viimein vapautuneeseen köydenpätkään kiinni. Jatkoin hyvässä rytmissäni kunnes näin sirdarimme, johtavan kiipeilyoppaamme Niman istumassa viitisen metriä yläpuolellani. En vieläkään tajunnut, että olen perillä ja ihmettelin, kun köysi laskeutui kireänä maahan mäen loivetessa. Jumaroin vielä muutaman metrin vain havahtuakseni siihen, että mäki ei jatku enää mihinkään vaan loppuu tähän. Irroitin epäuskoisena jumarin ja nousin kummun päälle. Sitten se iski. Tämähän on perkele vie huippu!

Kello oli 9:15, nousu oli kestänyt seitsemän ja puoli tuntia. Huusin ja nauroin! Huusin alapuolellani oleville että he ovat ihan kohta perillä! Pyörin ympyrää ja olin sanaton vaikka huusin varmaan kaksi minuuttia putkeen. En tiedä mitä, jotain epämääräistä mölinää varmaan. 

SUMMIT!

Yksi toisensa perään huipulle saapuivat muutkin, viimeisenä Anne-Mari. Oli jotenkin mahtavaa seistä ensimmäisellä yli kuusitonnisella huipullani hänen kanssaan, etenkin kun edessämme muutaman kilometrin päässä kohosivat Mount Everest ja Lhotse, joille molemmille Anne-Mari on kiivennyt. Halailimme kaikkien kanssa, otimme kuvia ja olin todella ylpeä huipulle päässeistä ystävistäni. Ottaen huomioon, että vain paria päivää aiemmin heistä useampi oli makoillut vatsataudin pauloissa alhaalla, suoritus oli todella kova jokaiselta! Vielä olisi kuitenkin edessä pitkä matka alas ja niinpä vietettyämme ylhäällä parisenkymmentä minuuttia oli aika aloittaa laskeutuminen.

 Anne-Marin kanssa huipulla, taustalla Mount Everest, Nuptse ja Lhotse

Päivä oli todella kuuma. Edes huipulla ei myöskään tuullut pihaustakaan, joten hiki virtasi laskeutuessamme kohti leiriä. Matka köysillä sujui huomattavasti hitaammin kuin olin odottanut. Jäin kolmanneksi alimmalle ankkuripisteelle auttamaan muita ja laskeuduin lopulta viimeisenä. Aurinko porotti niin kuumana, että yksi ankkuri jopa irtosi sohjoksi muuttuneesta lumesta ja niinpä jouduin juoksemaan pätkän alas normaalin köysilaskun sijaan. Suunnilleen crampon pointille saapuessamme sää muuttui pilviseksi ja se, minkä näkyvyydessä hävisimme, sen viileydessä voitimme. Helpotti päästä polttavasta auringosta pois. Kiviosuus mäestä meni lönkötellessä tyhjä katse silmissä. Sitä vain toivoi jo olevansa alhaalla. 

Fakta on se, että yhtäkään vuorta ei ole kiivetty onnistuneesti ennen kuin on palannut takaisin leiriin. Niinpä vasta basecampiin sapuessa sallin itselleni hyvänolontunteen onnistumisesta. Se sekoittuu tolkuttomaan fyysiseen väsymykseen, nestehukkaan, siitä aiheutuvaan kylmään horkkaan ja jonkinlaiseen turtumukseen koko kokemuksesta. Se on mystinen olotila täynnä valtavaa onnea, koti-ikävää, elossa oloa ja koomaa. Otsani oli täysin palanut, alahuuli oli auringon puhkaisema, oikean jalan jalkapöytäni oli tunnoton ja silmiä särki. Kaikki sellaisia asioita, joita ei matkalla huomaa ollenkaan. Rojahdin telttaani tuskallisen tietoisena siitä, että joutuisin sieltä vielä tänään nousemaan, koska olimme päättäneet vaeltaa vielä alas ja Dhuklan kylään asti. Pari tuntia saimme sentään välissä levätä ja syödä messiteltan pöytään katettuja popkorneja. Mikään muu ei tässä kohtaa olisi edes maistunut. 

Tunti leiriinpaluun jälkeen. Edelleen treffikunnossa.

Kaikki pääsivät turvallisesti alas. Väsyneinä mutta kunnossa. Juotuani varmaan kolme litraa urheilujuomia ja teetä oli  silti aika jatkaa taas matkaa. Se tuntui brutaalilta, mutta koska olimme niin päättäneet, päätöksessä piti pysyä. Jalat kyllä kantoivat, mutta ei niissä mitään voimia enää ollut lasketellessamme ensin basecampiin ja siitä kohti Dhuklaa. Pimeäkin ehti laskeutua kurvaillessamme kapeaa polkua kohti Khumbun laaksoa otsalamppujen valossa. Askellus olis sellaista zombiemaista, että kyllä se eteenpäin vei, mutta ei minulla mitään hajua ollut mitä olen tekemässä. Päivää oli takana jo 19 tuntia.

Dhuklassa meidät kohtasi koko Nepalin matkamme suurin vastoinkäyminen: Majatalo oli täynnä. Olimme aivan loppu ja seuraavaan majoituspaikkaan olisi ollut vielä muutaman tunnin matka, joten totesimme, että ei onnistu. Nukumme vaikka lattialla, jos ei muuta. Tai pihassa, ihan sama. Majatalon omistaja kovin pahoitellen katseli ryhmäämme, joka näytti lähinnä jakkilauman alle jääneeltä märältä läntiltä ja totesi, että hän koittaa keksiä jotain. Niinpä päädyimme majatalon pihassa olevan leipomon lavereille ja lattialle yöksi. Tässä kohtaa sillä ei kuitenkaan ollut enää mitään merkitystä mihin sitä olisi päänsä painanut, Ruususen uni olisi tullut joka tapauksessa. 

Heräsin seuraavana aamuna silti tapani mukaan aikaisin auringon noustessa. Menin keittiöön kysymään kahvia ja siirryin kuppini kanssa ulos. Lobuche ja sen itäinen huippu seisoi edessämme. Katselin sitä useamman tunnin ja viimein se suuri onnistumisen riemu, joka edellispäivän väsymyksissä oli jäänyt unholaan, saavutti minut. Olin niin pirun ylpeä itsestäni. Olin juuri kiivennyt ensimmäisen onnistuneen kuusitonnisen huippuni. Kaikki oli mennyt hyvin, en ollut käynyt edes lähellä rajojani, olo oli ollut vahva koko reissun, sopeutumiseni oli ollut täydellinen, eikä mikään ollut tullut onnistumiseni tielle. Kerrankin! Kun takataskussa edeltävältä vuodelta oli pakitukset niin Mont Blancilla kuin Aconcaguallakin, olin ansainnut tämän. Onnistuminen antoi valtavasti varmuutta ja itseluottamusta jatkoon enkä voinut kuin virnistellä siinä leipomon pihassa istuessani. Vuoden päätavoitteeni oli onnistunut ja luulen, että se virne pysyi koko loppumatkan takaisin Namcheen, Luklaan ja Kathmanduun asti. 

Lobuche Peak auringonnousussa

Sanotaan, että ensimmäisen Nepalin matkan jälkeen ei koskaan mieti palaako maahan enää, vaan KOSKA palaa. Lennolla Istanbulin kautta Suomeen päätin, että minä palaan ensi syksynä. Oltuani kotona yhdeksän tuntia ilmoittauduin Altitude Junkiesin Cholatsen retkikuntaan syksylle 2018.

Next up: Cholatse 2018, kuvassa oikealla puolella


Kiitos Satu, Sari, Tapani, Timo, Antti, Jarmo, Aune, Leena, Sinikka, Elisa, Heli ja Jake elämäni hienoimmasta matkasta. Oli kunnia kokea se kanssanne. Erityiskiitos Anne-Marille, joka jaksoit vastata hölmön innokkaisiin kysymyksiini, opin sinulta paljon. Kaikista eniten sain sinulta inspiraatiota. Kiitos tietenkin myös Sherpa-oppaillemme (joiden nimiä en todellakaan osaa kirjoittaa) sekä aina iloisina pysyneille kantajillemme. Paras reissu ikinä. 

Matkatoimisto Aventuran Lobuchen retkikunta huipulla 23.10.2017