Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.
Laskeutuessani Gokyo Rin 5362-metriseltä huipulta oloni huononi taas. Korkeus teki selvästi tepposensa, tosin kävimmehän kuitenkin melkein Elbrusin huipun korkeudella, joten ei sinänsä ihme, jos hieman päässä jomotti. Palasimme muutamassa tunnissa takaisin Gokyoon, missä lepäisimme hetken ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Thangnakin kylää halki Ngozumpan valtavan jäätikön. Makoilin hetken, join reilusti ja heitin pari Buranaa naamaan tietäen, että päivä on vielä pitkälti edessä. Olo alkoi hiljalleen helpottamaan, eikä vähiten sen takia, että palasimme taas alle viidentuhannen metrin.
Lähdimme taittamaan polkua, joka nousi Gokyon takana seisovan kukkularivistön päälle. Sen toisella puolella avautui Nepalin suurin jäätikkö Ngozumpa, joka valuu Tiibetin Cho Oyulta kohti alempia laaksoja. Jäätikön päällä lojuu metritolkulla kiveä ja hiekkaa, eikä jäätä muutamien railojen lisäksi paljoa näkynyt. Suurin uhka ylityksessä oli jäätikön molempien puoliset reunarailot, eli kohdat, jotka jäävät jäätikön ja sitä reunustavien seinien väliin. Ngozumpan itäreunan seinämät olivat jyrkät ja yläosassa oli yliroikkuvia isoja ja pienempiä kiviä, jotka olivat kovin vyöryherkkiä. Niiden alta oli kiire pois. Päästyämme kärkijoukon kanssa turvaan otimme lepotauon, joka muodostui lopulta ehkä koko kolmeviikkoisen leppoisimmaksi hetkeksi. Makoilimme auringossa tuulensuojassa nurmimättäällä varmaan tunnin ja luulen, että puolet porukasta nukahti siihen. Alla oli jo pitkä ja rankka aamu Gokyo Rilla ja jotenkin se pieni paussi juuri ennen majataloa jäi mieleen.
Ngozumpan jäätikkö. Kuvassa näkyy myös ihmisiä.
Päikkärit!
Minulla tuli kolme kertaa reissun aikana pakottava tarve saada sipsejä. Se iski aina rankimpien päivien päätteeksi, kun pääsi perille ja kroppa huusi rasvaa ja suolaa. Akuuttiin hätään paras lääke oli Pringles-purkki, jonka pystyi käytännössä sisäänhengittämään muutaassa minuutissa. Yksi näistä kerroista oli saapuessamme Thangnakiin, jolloin olin selvästi energioista miinuksella. Aamun korkeusoireet olivat kuitenkin poissa, joten mikäs siinä oli auringossa sipsejä syödessä upeiden maisemien auetessa edessä. Thangnakissa oli myös paikallisittain harvinainen luksus: Kunnon terassi! Suurimmassa osassa majataloja jostain syystä ulos ei ollut katettu minkäänlaista oleskelutilaa, mutta täälläpä oli! Siinä se iltapäivä sitten vierähtikin, kunnes pilvet taas tuttuun tapaan vyöryivät kolmen jälkeen päälle.
Seuraavana aamuna olimme lähdössä aikaisin liikkeelle. Edessä oli Cho La Passin ylitys, joka nousisi noin 5400:n metriin. Päivä olisi pitkä, mutta sopeutumisen kannalta tärkeä, joten herätyskellot oli asetettu soimaan neljän aikaan. Kuitenkin, juuri kellon soidessa, Anne-Mari kurkkasi oviaukosta ilmoittaakseen, että jäämme paikoillemme päiväksi. Melkein puolet porukasta olivat jonkinsortin vatsataudissa oksentaneet läpi yön, meillä ei olisi siis mitään mahdollisuuksia liikkua tänään mihinkään. Voi perse, ajattelin. Jos puolella oli jo oireita, eiköhän loputkin puolet alkaisi kohta ripuloimaan ja peli vaikeutuisi olennaisesti. Nukuin muutaman tunnin lisää ennen kuin nousin auringon kanssa kilpaa tarkastamaan tilannetta. Sairastumisten syy oli kaikille epäselvä, ruokamyrkytyksiä epäiltiin sen verran agressiivisesti oli molemmista päistä alkanut jengillä tavaraa tulemaan. Tunnustelin omaa oloani, joka oli kuitenkin varsin hyvä. Itse asiassa, ottaen huomioon miten rankka päivä oli alla, olo oli jopa ihmeellisen hyvä! Olisin ollut ihan valmis painelemaan Cho Lan yli ja edellispäivän ongelmat olivat tyystin poissa. Mutta tilanteen ollessa muiden osalta huomattavasti haastavampi, tyydyin lepopäivän ajatukseen ja parkkeerasin itseni taas terassille. Loppupäivä meni makoillessa ja joka kerta kun tuli röyhtäys tai vähän pieretti, sitä oli mielessään, että nonni, voi perse, nyt se tauti iski. Vaan ei, minulla ei ollut minkään sortin oiretta mistään, kuten ei lopulta monella muullakaan, joten säikähdyksellä selvisimme. Otin vapaapäivän kunniaksi reissun ensimmäisen suihkun tapaisen, eli tiasin lämminvesivadin ja peseydyin. Olo oli kuin olisi treffeille ollut valmis!
Maisemaa Thangnakin majatalon terassilta
Heräsimme seuraavaan aamuun jälleen aikaisin, koska tänään olisi pakko lähteä Cho La ylittämään. Olimme käyttäneet reissun ainoan varapäivän eiliseen ja nyt ei ollut varaa enää tuhlata aikaa, jos Lobuchen huipulle haluaisimme päästä. Yhtä lukuunottamatta kaikki edellispäivän sairastuneet kokivat olonsa siinä määrin paremmaksi, että olivat valmiit jatkamaan. Yksi ryhmästä joutui kuitenkin nostamaan kädet pystyyn ja lähtemään alas. Lobuchen huippu jäisi häneltä saavuttamatta.
Se on aina surullinen hetki, kun joku joutuu kääntymään alas. Siihen asti yhtenäisenä pysynyt ryhmä hajoaa ja se vaikuttaa väkisinkin ainakin hetkellisesti fiilikseen. Puhumattakaan tietenkään itse kääntyjän fiiliksestä, senkin olen kokenut monta kertaa.
Yhden lähtiessä oppaan kanssa alas me muut heitimme reput selkään ja lähdimme pimeässä kohti Cho Lan solaa. (Cho La = sola, get it?) Nousu oli pitkään loivaa ja auringon noustessa lämpö oli tervetullut lisä. Yllätyksenä tullut lepopäivä oli selkeästi tehnyt hyvää, koska olo oli jälleen todella hyvä ja vahva. Kävin pitkin päivää välillä jopa juoksemassa mäkiä takaisin alas auttaen edellispäivän oksennustaudista vielä toipuvia reppujensa kanssa, kun kerran virtaa hyvin riitti. Loiva nousu muuttui jossain vaiheessa jyrkähköksi skräbläämiseksi, jota pari sataa metriä kikkailtuamme saavuimme Cho La Passin huipulle. Tai siis, ”huippu” on vähän väärä sana, kun oikeasti sijaitsimme kahden huipun välisellä harjanteella. Mutta meille se oli päivän huippu ja korkein kohta trekillämme tähän mennessä. Odottelimme solassa, että kaikki pääsivät perille, nautimme repuistamme jotain lounaan tapaista ja ihailimme Gokyon suunnan maisemaa viimeistä kertaa. Solan toisella puolella odotteli Khumbun alue ja matkamme päätavoite Lobuche, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä.
Anne-Mari nousemassa Cho La Passissa.
Ryhmä Cho La Passin huipulla, 5400m
Matka solasta alas Dzonglaan oli pitkä. Laskeuduimme jäätikköä pitkin vehreään laaksoon, joka näytti siltä, kuin olisi Ruotsin Lapissa kävellyt! Etenkin iltapäivän pilvien laskeutuessa, kun ympäröivät huiput jäivät piiloon, pystyi helposti kuvittelemaan itsensä jonnekin Sarekin tasangoille. Yli 12-tuntisen päivän päätteeksi saavuimme Dzonglan majatalolle ja luulen, että jokainen tipahti sänkyihinsä noin kolme minuuttia dinnerin päätyttyä. Jos päivä oli ollut minulle raskas, voin vain kuvitella millaisia ponnistuksia se oli vaatinut niiltä, jotka olivat vielä edellisen päivän maanneet naama vessanpöntössä.
Matkalla Dzonglaan
Heräsin aamulla auringon kajastellessa ikkunasta sisään. Astelin ulos ja siinä se oli: LOBUCHE PEAK. Iltapäivällä saapuessamme olivat pilvet peittäneet näkymät ja matkamme pääkohde pysytellyt piilossa, mutta nyt kirkkaassa auringossa se yhtäkkiä kohosi majatalomme takana. Katselin sitä haltioituneena. Oppaamme kiikutti minulle kahvikupin, ihastelimme huippua yhdessä, katselimme tulevaa nousureittiämme. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että tuonne sitten huomenna vai? Tunne ei kuitenkaan ollut ollenkaan pelokas vaan ainoastaan innostunut! Nyt alettiin olla lähellä!
Yksi ryhmästämme kuitenkin päätti, että hän ei aio jatkaa. Hän tyytyy reissun vaellusosuuteen, joka sekin oli jo ollut raskas, ja jäisi odottamaan meitä alemmas. Niinpä jatkoimme taas yhtä jäsentä vajaammalla ryhmällä kohti Lobuche Eastin high campia. Kuten suurin osa Lobuchelle tähtäävistä, skippasimme basecampin kokonaan ja nousimme suoraan 5300 metriin alempaan yläleiriin, mistä seuraavana yönä tähtäisimme suoraan huipulle. Matka kulki ohi Cholatsen ja sen juuressa kimaltelevan järven ennen jyrkähköä nousua tyhjänä olevan basecampin ohi ylemmäs. Saavutimme high campin hyvissä ajoin ja teimme olomme mukavaksi. Itse tuijottelin vuorotellen seuraavan päivän haastettamme sekä toisessa suunnassa aukeavaa Cholatsen massiivista pohjoisseinää ja fiilistelin, että jos Lobuche menee hyvin, Cholatse voisi olla seuraava kohteeni. Iltapäivällä tsekkasimme vielä varusteet huiputusta varten, söimme kuin pienet siat ja nautimme iltapäiväpilvistä, jotka näissä korkeuksissa jäivät jo alapuolellemme. Tunnelma aamua kohden alkoi olla tapissa ja olin valmis huiputukseen. Lopuksi pidimme Sherpoille tärkeän Puja-seremonian, jota ilman varsin hartaat buddhalaiset oppaamme eivät voisi nousuun lähteä. Pujan yhteydessä muistelimme porukalla myös Samua ja siunasimme rukouslippumme hänen muistolleen ennen niiden ripustamista leirin ylle. Luulen, etten ollut ainoa, jolla itku tuli silmään sen Pujan aikana. Toin ne liput kotiin ja annoin niistä puolet tuliaisina Erjalle, Samulin äidille. Loput roikkuvat nyt olohuoneessani.
Lobuche East high camp / ABC, 5300m
Puja. Taustalla näkyy Lobuchen huippu
Herätyskello soi 00:30 ja lähtö oli tuntia myöhemmin. Koska tiesin, etten pystyisi herätessä syömään mitään, olin ahtanut illalla pastaa naamaan kuin Italia olisi menossa konkurssiin ja säästin yöksi yhden Mars-patukan. Keskityin enemmänkin tankkaamaan urheilujuomaa, nestehukka kun koittaisi kuitenkin jossain vaiheessa päivää. Kirkkaan tähtitaivaan alla otsalamppujen vilinässä ja valjaiden kilinässä tunnelma oli jännittynyt, kun edessä oli vielä noin 800 metriä jyrkkää nousua. Alppistarttien lähtötunnelmassa on myös aina jotain maagista. Fiilis on odottava ja hillityn innokas ja aina kovin hiljainen kaikkien keskittyessä alkavaan suoritukseen.
Kolme retkikuntalaista lisää jäi leiriin todetessaan, etteivät ole vaadittavassa kunnossa tänään ylös ja niinpä starttasimme nousun kahdeksan matkalaisen sekä Anne-Marin ja oppaiden voimin.
Ensimmäiset noin 400 metriä noususta oli kiveä. Ei mitään kovin jyrkkää muuten kuin paikoitellen ja joissain kohdissa meitä palvelivat mäkeen asennetut kiinteät köydet. Välillä matkanteko oli vain vaellusta, välillä kiskottiin naruista itseämme ylemmäs ja välillä mentiin neliveto päällä skrämbläten. Raudat pysyivät visusti repuissa aina jäätikön alkuun eli nk. crampon pointille asti. Liikkumiseen oli vaikea löytää rytmiä kun maasto muuttui koko ajan. Sain kuitenkin hengityksen pysymään aisoissa hyvin ja homma eteni rauhallisesti. Hitaasti mutta varmasti, kuten oli tarkoituskin. Olin köysistön kärkipäässä oppaamme välilä etsiessä reittiä pilkkopimeässä mäessä. Kaksi sherpoistamme olivat lähteneet tunnin verran edellämme fiksaamaan köysiä huipun yläosaan ja heidän otsalamppunsa vilahtelivat ajoittain ylärinteillä. Muilta osin saimme liikkua rauhassa, ainoastaan yksi muutaman hengen ryhmä oli meidän kanssamme vuorella samana päivänä. Melkoista luksusta saada kiivetä kuusitonnista huippua Nepalissa ilman ruuhkaa ja omalla porukalla.
Aurinko alkoi tekemään nousuaan ja näkymä oli henkeäsalpaava. Ama Dablam, Makalu, Lhotse, Nuptse, Everest, sieltä ne kaikki hiljalleen näkyviin ilmestyivät. Everest seisoi vain muutaman kilometrin päässä. Ihan älytöntä. Maailman hienointa! Saavutimme crampon pointin otsalamppujen jo sammuttua. Oli aika lyödä raudat jalkoihin ja siirtyä jäälle. Sen kynnyksellä ryhmämme pieneni lopulliseen kokoonpanoonsa, kun yksi totesi, ettei usko jaksavansa loppuun asti. Siis ylös ja takaisin alas. Se oli rohkea päätös ja täysin perusteltu tässä kohtaa. Senkin olen kokenut monta kertaa ja olen sitä mieltä, että keskeyttäminen on aina henkilökohtainen ja oikea ratkaisu.
Crampon point
Siirryimme köysistössä jäätikölle. Aurinko ei vielä osunut meitä lämmittämään, mutta sää oli silti todella lämmin! Olin kiinnittänyt siihen huomiota jo yöllä lähtiessämme, mittari oli jo silloin plussan puolella. Se tarkoitti sitä, että kun aurinko meidät viimein tavoittaa, tulee todella kuuma jäätikön heijastaessa lämpöä myös altamme. No, mieluummin kuuma kuin kylmä. Jäätikköä noustiin satakunta metriä korkeammalle ennen fiksattuihin köysiin siirtymistä. Olin tässä kohtaa jo ryhmämme ensimmäisenä ja lähdin jumaroimaan ylöspäin. Kulma oli paikoitellen noin 50-asteista ja kyllä siinä töitä sai tehdä, että homma eteni. Köysipitchit olivat noin 50-metrisiä ja pidin lyhyen tauon jokaisella ankkurilla. Yhden kerran istahdin pienelle kallionpätkälle, joka jään alta pilkotti, mutta muuten pysyin liikkeessä käytännössä koko ajan. Jumari - askel - hakku -askel. Löysin hyvän rytmin, jolla etenin melko nopeaakin vauhtia olosuhteet huomioon ottaen. Jumari - askel - hakku -askel. Olimme kuitenkin kuuden kilometrin korkeudessa.
DAT ASS.
Kuvan otti Satu
Eihän tuollaisen nousun aikana ajattele oikein mitään. Muistan jotain häivähdyksiä matkalta, mutta muutenhan siinä vain juntataan ylöspäin kuola valuen puolitiedottomassa tilassa. Koska menin kärjessä, koitin tsemppailla aina välillä takana tulevia Saria ja Satua muiden ollessa hieman alempana. Luulen, että Sarilla soi vieläkin korvissa yltiöpositiivinen ”ei oo enää paljoo!” hokemani.
Yhtäkkiä vastaan tuli aiemmin yöllä näkemämme porukka. Jouduin jäämään ankkuripisteelle odottamaan, että he tulevat köydestä alas ja kohdallani ranskalainen nuorimies totesi, että hei, parikymmentä metriä enää. Muistan hänen sanoneen, että maisemat ovat tuolla upeat. En jotenkin tajunnut yhtään mitä hän tarkoitti ja toivottelin vain hyvää matkaa alas ennen kuin löin jumarin ja varmistuslenkin viimein vapautuneeseen köydenpätkään kiinni. Jatkoin hyvässä rytmissäni kunnes näin sirdarimme, johtavan kiipeilyoppaamme Niman istumassa viitisen metriä yläpuolellani. En vieläkään tajunnut, että olen perillä ja ihmettelin, kun köysi laskeutui kireänä maahan mäen loivetessa. Jumaroin vielä muutaman metrin vain havahtuakseni siihen, että mäki ei jatku enää mihinkään vaan loppuu tähän. Irroitin epäuskoisena jumarin ja nousin kummun päälle. Sitten se iski. Tämähän on perkele vie huippu!
Kello oli 9:15, nousu oli kestänyt seitsemän ja puoli tuntia. Huusin ja nauroin! Huusin alapuolellani oleville että he ovat ihan kohta perillä! Pyörin ympyrää ja olin sanaton vaikka huusin varmaan kaksi minuuttia putkeen. En tiedä mitä, jotain epämääräistä mölinää varmaan.
SUMMIT!
Yksi toisensa perään huipulle saapuivat muutkin, viimeisenä Anne-Mari. Oli jotenkin mahtavaa seistä ensimmäisellä yli kuusitonnisella huipullani hänen kanssaan, etenkin kun edessämme muutaman kilometrin päässä kohosivat Mount Everest ja Lhotse, joille molemmille Anne-Mari on kiivennyt. Halailimme kaikkien kanssa, otimme kuvia ja olin todella ylpeä huipulle päässeistä ystävistäni. Ottaen huomioon, että vain paria päivää aiemmin heistä useampi oli makoillut vatsataudin pauloissa alhaalla, suoritus oli todella kova jokaiselta! Vielä olisi kuitenkin edessä pitkä matka alas ja niinpä vietettyämme ylhäällä parisenkymmentä minuuttia oli aika aloittaa laskeutuminen.
Anne-Marin kanssa huipulla, taustalla Mount Everest, Nuptse ja Lhotse
Päivä oli todella kuuma. Edes huipulla ei myöskään tuullut pihaustakaan, joten hiki virtasi laskeutuessamme kohti leiriä. Matka köysillä sujui huomattavasti hitaammin kuin olin odottanut. Jäin kolmanneksi alimmalle ankkuripisteelle auttamaan muita ja laskeuduin lopulta viimeisenä. Aurinko porotti niin kuumana, että yksi ankkuri jopa irtosi sohjoksi muuttuneesta lumesta ja niinpä jouduin juoksemaan pätkän alas normaalin köysilaskun sijaan. Suunnilleen crampon pointille saapuessamme sää muuttui pilviseksi ja se, minkä näkyvyydessä hävisimme, sen viileydessä voitimme. Helpotti päästä polttavasta auringosta pois. Kiviosuus mäestä meni lönkötellessä tyhjä katse silmissä. Sitä vain toivoi jo olevansa alhaalla.
Fakta on se, että yhtäkään vuorta ei ole kiivetty onnistuneesti ennen kuin on palannut takaisin leiriin. Niinpä vasta basecampiin sapuessa sallin itselleni hyvänolontunteen onnistumisesta. Se sekoittuu tolkuttomaan fyysiseen väsymykseen, nestehukkaan, siitä aiheutuvaan kylmään horkkaan ja jonkinlaiseen turtumukseen koko kokemuksesta. Se on mystinen olotila täynnä valtavaa onnea, koti-ikävää, elossa oloa ja koomaa. Otsani oli täysin palanut, alahuuli oli auringon puhkaisema, oikean jalan jalkapöytäni oli tunnoton ja silmiä särki. Kaikki sellaisia asioita, joita ei matkalla huomaa ollenkaan. Rojahdin telttaani tuskallisen tietoisena siitä, että joutuisin sieltä vielä tänään nousemaan, koska olimme päättäneet vaeltaa vielä alas ja Dhuklan kylään asti. Pari tuntia saimme sentään välissä levätä ja syödä messiteltan pöytään katettuja popkorneja. Mikään muu ei tässä kohtaa olisi edes maistunut.
Tunti leiriinpaluun jälkeen. Edelleen treffikunnossa.
Kaikki pääsivät turvallisesti alas. Väsyneinä mutta kunnossa. Juotuani varmaan kolme litraa urheilujuomia ja teetä oli silti aika jatkaa taas matkaa. Se tuntui brutaalilta, mutta koska olimme niin päättäneet, päätöksessä piti pysyä. Jalat kyllä kantoivat, mutta ei niissä mitään voimia enää ollut lasketellessamme ensin basecampiin ja siitä kohti Dhuklaa. Pimeäkin ehti laskeutua kurvaillessamme kapeaa polkua kohti Khumbun laaksoa otsalamppujen valossa. Askellus olis sellaista zombiemaista, että kyllä se eteenpäin vei, mutta ei minulla mitään hajua ollut mitä olen tekemässä. Päivää oli takana jo 19 tuntia.
Dhuklassa meidät kohtasi koko Nepalin matkamme suurin vastoinkäyminen: Majatalo oli täynnä. Olimme aivan loppu ja seuraavaan majoituspaikkaan olisi ollut vielä muutaman tunnin matka, joten totesimme, että ei onnistu. Nukumme vaikka lattialla, jos ei muuta. Tai pihassa, ihan sama. Majatalon omistaja kovin pahoitellen katseli ryhmäämme, joka näytti lähinnä jakkilauman alle jääneeltä märältä läntiltä ja totesi, että hän koittaa keksiä jotain. Niinpä päädyimme majatalon pihassa olevan leipomon lavereille ja lattialle yöksi. Tässä kohtaa sillä ei kuitenkaan ollut enää mitään merkitystä mihin sitä olisi päänsä painanut, Ruususen uni olisi tullut joka tapauksessa.
Heräsin seuraavana aamuna silti tapani mukaan aikaisin auringon noustessa. Menin keittiöön kysymään kahvia ja siirryin kuppini kanssa ulos. Lobuche ja sen itäinen huippu seisoi edessämme. Katselin sitä useamman tunnin ja viimein se suuri onnistumisen riemu, joka edellispäivän väsymyksissä oli jäänyt unholaan, saavutti minut. Olin niin pirun ylpeä itsestäni. Olin juuri kiivennyt ensimmäisen onnistuneen kuusitonnisen huippuni. Kaikki oli mennyt hyvin, en ollut käynyt edes lähellä rajojani, olo oli ollut vahva koko reissun, sopeutumiseni oli ollut täydellinen, eikä mikään ollut tullut onnistumiseni tielle. Kerrankin! Kun takataskussa edeltävältä vuodelta oli pakitukset niin Mont Blancilla kuin Aconcaguallakin, olin ansainnut tämän. Onnistuminen antoi valtavasti varmuutta ja itseluottamusta jatkoon enkä voinut kuin virnistellä siinä leipomon pihassa istuessani. Vuoden päätavoitteeni oli onnistunut ja luulen, että se virne pysyi koko loppumatkan takaisin Namcheen, Luklaan ja Kathmanduun asti.
Lobuche Peak auringonnousussa
Sanotaan, että ensimmäisen Nepalin matkan jälkeen ei koskaan mieti palaako maahan enää, vaan KOSKA palaa. Lennolla Istanbulin kautta Suomeen päätin, että minä palaan ensi syksynä. Oltuani kotona yhdeksän tuntia ilmoittauduin Altitude Junkiesin Cholatsen retkikuntaan syksylle 2018.
Next up: Cholatse 2018, kuvassa oikealla puolella
Kiitos Satu, Sari, Tapani, Timo, Antti, Jarmo, Aune, Leena, Sinikka, Elisa, Heli ja Jake elämäni hienoimmasta matkasta. Oli kunnia kokea se kanssanne. Erityiskiitos Anne-Marille, joka jaksoit vastata hölmön innokkaisiin kysymyksiini, opin sinulta paljon. Kaikista eniten sain sinulta inspiraatiota. Kiitos tietenkin myös Sherpa-oppaillemme (joiden nimiä en todellakaan osaa kirjoittaa) sekä aina iloisina pysyneille kantajillemme. Paras reissu ikinä.
Matkatoimisto Aventuran Lobuchen retkikunta huipulla 23.10.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti