Lobuche East, Nepal 10.-28.10.2017, osa 1.

Onpa mukavaa kerrankin päästä purkamaan reissua ilmaan minkäänlaista draamaa. Jos omalta osaltani Nepalin matkan suurin vastoinkäyminen oli huiputuksen jälkeen leipomon lattialla nukkuminen, voinee todeta, että tällä kertaa kaikki meni nappiin! Myös koko ryhmän osalta kolmeviikkoisesta Lobuchen matkasta selvittiin muutamalla nopealla vatsataudilla, uupumisella ja vuoristotaudin oireella, eli kaiken kaikkiaan Nepal oli meille erinomaisen armollinen.

No okei, startissa Helsinki-Vantaan lentokentällä Turkish Airlinesin tietokonejärjestelmä kaatui. Seisoimme siis jonossa ainakin puoli tuntia pidempään kuin meidän olisi pitänyt. En siis ehtinyt Burger Kingiin aamiaiselle, kuten olin suunnitellut. Paikkasin järkytyksen tuplawhopperilla Istanbulin kentällä, mistä viiden tunnin vaihdolla suuntasimme Kathmanduun. Nepalin pääkaupunkiin laskeuduimme seuraavana aamuna. 

Kathmandu

Kathmandu näytti juuri siltä, miltä olin olettanutkin. Miljoonakaupunki, karmea hulina, pöllyävät kadut ja maailman vapaamielisimmät liikennesäännöt. Tiputettuamme kamat hotellille lähdimme pyörähtämään Thameliin, Kathmandun keskustaan, mutta kauaa siinä kaaoksessa ei jaksanut katuja koluta. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen hotellin kattoterassi tuntui huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta ja kirjan kanssa moctaileja juoden kului loppupäivä leppoisasti seuraavan aamun Luklan lentoa odotellessa. 

Traditional Comforting kattoterassi kelpasi

Olimme saaneet paikat ensimmäiselle lennolle, joten olimme kentällä jo kuuden jälkeen vartomassa. Lento Luklan vuoristokentälle – mistä kaikki Khumbun alueen retkikunnat starttaavat – on legendaarinen. Paikalliskoneet näyttävät lähinnä jeesusteipillä korjatuilta sillipurkeilta, joissa on potkurit ja joilla kolmen vartin lennon jälkeen pitäisi laskeutua maailman hasardeimmalle pikkukentälle 2800 metriin. Luklan kiitorata on ehkä 14 metriä pitkä ja sille laskeudutaan jyrkkään ylämäkeen. Se taitaa olla tilastollisestikin maailman vaarallisin kenttä ja kanssamatkustajat, jotka Luklassa olivat aiemmin jo käyneet, koittivat parhaansa mukaan pelotella ensikertalaista töyssyisellä kyydillä. Lennon ajan keskityin lähinnä alla kohoavan Himalajan ihailuun samalla jotenkin yrittäen tajuta, että olen viimein täällä! Yksi isoista pienistä haaveistani oli juuri toteutumassa, eikä yksi epätasainen ja mäkinen kiitorata siihen verrattuna tuntunut missään.

Himalajan alaosia matkalla Luklaan 

Sillipurkit ja Luklan legendaarinen lentokenttä

Retkikunnassamme oli 13 lähtijää ja neljä opastavaa sherpaa, joita komensi matkanjohtaja Anne-Mari Hyryläinen. Alusta alkaen tuntui etuoikeutetulta päästä kiipeämään ensimmäistä Himalajan vuoristani kolminkertaisen kasitonnisen huiputtajan kanssa. Anne-Mari on noussut Everestin, Lhotsen ja Makalun huiput, enkä malttanut päästä tyhjentämään kysymyspajatsoani häneen. Melkein hävetti olla se jätkä, jolla on miljoona pienen detaljin kysymystä hänen kokemuksistaan. Koitin kuitenkin ripotella niitä tasaisesti kolmelle viikolle ja armolisesti Anne jaksoikin minulle vastailla ilman, että ainakaan näkyvästi joutui hampaitaan kiristelemään. Ensimmäinen Nepalin matkani oli minulle ennen kaikkea opintomatka. Olin reissussa periaatteessa vapaalla mutta kuitenkin Aventuran edustajana mukana. Tarkoittaen sitä, että jos Anne-Mari tai Sherpamme apua matkalla tarvitsivat, minä kyllä autoin. 

Kun EU:n lentokieltolistalla ollut sillipurkkimme oli saatu turvallisesti Luklaan ja kamat koneesta kantajien selkään, aloitimme vaelluksemme. Lobuche Eastin lähestymisemme kestäisi kymmenisen päivää ennen kuin basecampiin pääsisimme. Se nousisi hitaasti ja rauhassa ensin Namcheen 3800 metriin, siitä Gokyoon 4500 metriin ja muutaman yli 5000:n metrin sopeutumispäivän kautta tavoittelisimme Lobuchen itäistä 6100-metristä huippua parin viikon päässä. Kärsivällisyys on vuorilla valttia ja Himalajalla se korostuu entisestään, liian nopeasti eteneminen kun takaisi vuoristotaudin tai vähintään sen oireet. Niinpä taktiikkamme oli ottaa hitaasti, nukkua runsaasti, juoda tolkuttomasti ja syödä hyvin. Kuten sanonta sanoo, ”who eats, climbs.” 

Sielu puhdistettiin monta kertaa matkalla

Polku Luklasta kohti Namchea oli ruuhkainen. Se on ainoa mahdollinen pullonkaula alueen kahden suurimman kylän välillä ja pöllyävää polkua taittavat samanaikaisesti kiipeilijät, vaeltajat, kantajat, paikalliset, lehmät, aasit ja härät. Kuhinaa siis riittää. Välillä seisoskellaan jonossa jonkun muulilauman takana ja hermoja kannattaa polulle varata. Kiireettömyys on myös täällä valttia. 

Otimme puolivälissä matkaa Phakdingissa yön ennen jatkamista Namche Bazaariin, Khumbun tärkeimpään kylään. Nousu legendaaristen, rukouslipuin koristeltujen riippusiltojen kautta oli pitkä ja viimeinen mäki ennen 3800 metrissä sijaitsevaa Namchea oli brutaali. Mutta joka kerta, kun vain muisti katseensa polusta nostaa, näkymä palkitsi. Vuoria, vuoria ja vuoria, upeaa vehreää metsikköä, vuolaana virtaavia koskia ja maiseman ylimpänä koko ajan vaanivia kuusitonnisia huippuja. Tuntui jotenkin absurdilta, että kunhan matka tästä vielä etenisi, jostain pullahtaisi edelleen yli kaksi kilometriä niitäkin korkeampia nyppylöitä. 8000-metrinen vuori tuntui edelleen utopialta.

Legendaarista!

Namcheen saapuessani havahduin fiilikseen, että kaikki täällä tuntuu tutulta. Olen useamman vuoden tutustunut Nepaliin virtuaalisesti, seurannut kiipeilysesonkeja ja tapahtumia, lukenut kirjoja ja katsellut kuvia. Siksi, samalla kun olin todella innoissani, että vihdoin tänne pääsin, tuntui siltä kuin olisi jonkinlaiseen kotiin tullut. Namchen kadut, tuoksut ja tunnelma tuntuivat kaikki kotoisilta ja taisin hymyiilä melko leveästi tallustellessamme kivisiä kujia kohti hotelliamme. 

Namche Bazaar

Vietimme Namchessa kaksi yötä. Lepopäivänämme nousimme muutaman sata metriä ylemmäs sopeutumaan sekä katsomaan maisemia. Puolisen tuntia kun kylältä paineli ylämäkeen, näköpiiriin ilmestyi ensin yksi maailman kauneimmista vuorista, Ama Dablam, ja sen perään Himalajan – ja samalla koko maailman – suurin jalokivi, Mount Everest. Olin jotenkin latautunut näkemään tavoitteeni ja koko lyhyen matkan ylös minua jännitti. Everestin pyramidimaisen huipun ilmestyessä näkyviin tuijottelin sitä kuitenkin melko rauhallisin mielin. Siinä se nökötti, pilkoitellen toisen yli 8000-metrisen huipun, Lhotsen, takana. Ei se näyttänytkään yhtään pelottavalta. Enemmänkin saavutettavalta! Pilvimassojen tullessa ja mennessä huipun edestä mietiskelin, että hitto vie, kyllähän tuonne kiivetä voisi, jos ei nyt ihan tänään, niin joku päivä ainakin. Ensikohtaamisemme oli lämminhenkinen, ihan kuin olisimme tienneet toisemme jo pitkään ja viimein pääsimme paiskaamaan tassua.

Jos kanssakiipeilijöiltäni kysyy, versio voi toki olla toinen. Voi olla että hyppelehdin ilosta, riemusta, hengästyksestä ja ihmetyksestä, mutta en myönnä mitään!

Upea, upea Ama Dablam

Minä ja Mount Everest kohtasimme ensimmäistä kertaa. 

Oikealla Lhotse, vasemmanpuoleinen pyramidi on maailman korkein huippu.

Namchesta jatkoimme seuraavana aamuna kohti Phortsea. Puoli päivää kuljimme vielä Everestin basecampiin vievää tietä, joka on varmaan yksi maailman tunnetuimmista vaellusreiteistä. EBC Highway, kuten sitä kutsuimme. Ruuhka, joka jo Luklasta oli alkanut, jatkui edelleen ja nyt soppaa sekoittamaan oli saatu vielä isot jakkilaumat, joita sai väistellä vähän väliä matkan edetessä. Vasta kun oma polkumme erkani higwaylta kohti Gokyon laaksoa, meno rauhoittui. Ihana hiljaisuus! Gokyon upea reitti on huomattavasti vähemmän EBC:ta kansoitettu ja seuraavan viikon saimme kulkea melkeinpä omillamme! Vietimme Phortsen alapuolella yön ennen kuin jatkoimme alati nousevaa polkua kohti Machermon kylää. Yhtäkkiä mäen takaa näkyville ilmestyi valtavalta näyttävä Cho Oyu, maailman kuudenneksi korkein vuori. Cho Oyu seisoo Tiibetin puolella ja reittimme kulki sen jäätikköä ja jäätikön sulamisvesiä mukaillen koko ajan ylemmäs. Olen suunnitellut Cho Oyun kiipeämistä ensimmäisenä kasitonnisenani ja sen näkeminen vahvisti päätökseni: Tuonne aion päästä muutaman vuoden päästä!

Cho Oyu, 8188m, maailman 6. korkein vuori

Machermo on muutaman tönön eleetön kylä, joka tunnetaan lähinnä 70-luvun jeti-insidentistään. Täällä on nimittäin koettu ainoa ns. virallinen todennettu jetin hyökkäys (paikallisten mukaan siis), joka vei mukanaan kaksi paikallista naista ja jätti pihaan raadellun jakkilauman. Legendat on legendoja, mutta kyllä minä yöllä hätkähdin, kun ikkunan takaa kuului epämääräistä puhinaa ja kolinaa. Verhoa raottaessani huokaisin kuitenkin todetessani, että paikallinen jakki se siinä vaan kylkeään rapsutti ikkunalautaani. 

Välipäivä Machermossa kului köysitekniikoita harjoitellen. Sherpamme vetivät viereiselle harjanteelle köyden ja muutaman ankkurin ja pääsimme testaamaan nousu- ja laskeutumisvarusteitamme huiputuspäivää varten. Lobuche Eastin yläosassa on noin 500-metrinen jäätikköosuus, joka kiivetään nousukahvaa käyttäen, eli jumaroiden fiksattuja köysiä pitkin. Alaspäin pätkä tullaan varmistuskasilla. Samoja tekniikoita käytetään yleisesti myös isommilla Himalajan huipuilla ja siksikin Lobuche oli minulle hyvä ensimmäinen askel maailman suurimmilla vuorille kiipeämiseen. Harjoituspäivä sujui auringossa paistatellen ja köysissä keikkuen ennen tuhtia lounasta ja iltapäivän lepoa.

Heli köysitreenaa Macchermon yläpuolella

Tuhti oli myös päivällinen. Ja aamiainen. Yleensä välipalakin. Koko kolmen viikon ajan. Nepalissa trekkaamisen ja kiipeämisen tankkaus hoituu majataloissa ja tea houseissa, joissa on käytännössä kaikissa sama ruokalista. Se koostuu kevyimmillään keitoista ja raskaimmillaan riiseistä, nuudeleista, perunoista ja kananmunista. Kolmen viikon ajan söin päivittäin suunnilleen saman setin: Aamiaiseksi joko munakas ja leipää tai french toastia, lounaaksi tomaattikeitto ja illalla paistettua riisiä tai perunaa. Ja ne annokset eivät ole sitten aivan pienimmästä päästä! Saavillinen paistettua riisiä ruokkisi pienen perheen, mutta koska kulutus on näissä korkeuksissa ja aktiviteeteissa valtavaa, yllättävän hyvin jokainen satsi upposi kupoliin. Ja kuten sanottu, se joka syö, se kiipeää. Jos ruokahalu ei täällä ole kohdallaan, se aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Minä söin, join, nukuin ja tankkasin koko reissun todella hyvin ja olen varma, että se oli avainasemassa sekä hyvään sopeutumiseeni sekä huiputuksen onnistumiseen. Salaisena aseenani olivat myös thaimaalaiset urheilujuomajauheet, energiageelit sekä välillä iltapäivisin nautitut Mars Piet, eli taikinaan leivotut ja paistetut Mars-patukat. Ihanan överiä, ihanan hyvää! Kaiken tämän ruokamäärän huomioiden voi olla vaikea uskoa, että laihduin matkalla useamman kilon.

Macchermosta jatkoimme kohti Gokyota ja reissun ensimmäistä huippua Gokyo Rita. Polku jyrkkeni aamusta noustessamme Nepalin suurimman jäätikön Ngozumpan kupeeseen tasangolle, jonka toisessa päässä Gokyon kylä sijaitsee. Tasangolle päästessämme edessä aukeni yhtäkkiä ehkä maagisimmat järvet, joita olen koskaan nähnyt. Kolme jäätikön vetäytymisen jättämää kirkkaan turkoosia pientä järveä kimaltelivat auringossa vuorten sylissä ihan uskomattoman värisinä. Näkymä oli jotenkin epätodellinen Cho Oyun edelleen vahtiessa meitä laakson perältä. Kolmannen järven rannalla seisoi Gokyo, minne saavuimme hyvissä ajoin. Majataloon asettumisen jälkeen suuntasimme viereiseen leipomoon hakemaan ensimmäiset kunnolliset espressot viikkoon. 

Gokyo Lakes. Ei oo todellista!

Seuraavana aamuna kello soi neljältä. Edessä oli sopeutumisnousu kylän kupeessa seisovalle Gokyo Rin 5362-metriselle huipulle. Ensimmäistä (ja ainoaa) kertaa koko reissun aikana minulla ei ollut herätessä kovin hyvä olo. Gokyo sijaitsee 4800 metrissä ja korkeus alkoi tuntua. Ehkä olin juonut huonosti edellisenä päivänä. Fiilis oli kuitenkin sen verran kohdallaan, että tyydyin pariin Buranaan ja astuin ulos. Otsalamppujen valossa lähdimme hitaasti nousemaan kohti huippua ja kun muutamaa tuntia myöhemmin auringonnousun ensimmäiset kajastukset paistoivat Makalun takaa, oli huono olo jo poissa.  Viisi vuotta sitten raitistuessani päätin, että aion nähdä maailman kauneimmat auringonnousut maailman kauneimmissa paikoissa ja nyt oltiin kyllä sen päätöksen ytimessa! Ei näin kaunista voi ollakaan! Auringonnousu Himalajalla oli taianomainen ja siinä sitä oltiin sitä tuijottamassa. Nämä ovat niitä hetkiä, kun tajuaa, miten ihmeellistä tämä elämä onkaan. Ja tämä planeetta!

Aurinko nousee Makalun takaa. Kuvassa myös vasemmalta Pumori Mount Everest ja Lhotse, oikealla Cholatse.

Aurinko oli jo korkealla, kun saavutimme Gokyo Rin. Pilvettömässä, tuulettomassa säässä maisemaa hallitsivat Cho Oyun, Everestin, Lhotsen ja Makalun kasitonniset huiput Cholatsen, Tobuchen, Nuptsen ja Pumorin vaaniessa vain vähän matalammalla. Näkymä ylhäällä oli tällaiselle vuorifriikille ihan uskomaton. Samalla, kun haukoin henkeäni (en korkeuden, vaan fiiliksen takia), mielen valtasi se jo Namchessa kokemani kotoisuuden tunne. Että tuossahan nuo vanhat tutut ovat, kiva nähdä viimein! Nyt Everestistäkin näkyi jo muutakin kuin huippupyramidi ja edelleen se tuntui saavutettavalta. Motivaatio niin Lobuchea kuin pidemmänkin tähtäimen tavoitteita varten nousi hurjasti!

Gokyo Ri, ensimmäinen Himalajan huippuni!

Näkymä Gokyo Rilta. Alla Gokyon kylä, jonka takana seisoo Nepalin suurin jäätikkö Ngozumpa.

Ensimmäinen huippu oli nyt saavutettu ja seuraavaksi lähtisimme Cho La Passin kautta kohti Lobuchen basecampia. Puolimatkan krouvi oli käsillä ja olo oli vahva. Ensimmäistä kertaa uskalsin alkaa miettimään, että tämähän taitaa onnistua...

Everest, Lhotse, Nuptse, mitänäitänyon