lauantai 27. elokuuta 2022

Grönlanti oli edelleen Grönlanti


Reykjavik on ristiriitainen paikka. Samalla, kun se on älyttömän kaunis ja sympaattinen, se on timantiksi hiottu turismikone, jonka keskustassa haisee korostetusti epäaitous. Kaduilla on pelkkiä amerikkalaisia ja muutama satunainen ranskalainen matkailija, mutta vaaraa esimerkiksi islantilaisiin törmäämisestä ei maan pääkaupungissa ole. Paikalliset on ajettu poteroihin jonnekin esikaupunkialueille.
 


Samaa ei voi sanoa Etelä-Grönlannista, joka on edelleen ihan täysi kehitysmaa. Kolmen vuoden koronatauon jälkeenkään massaturismi – tai turismi lähes ylipäänsä – ei ole saavuttanut Narsarsuaqin aluetta, ja hyvä niin. Enemmänkin päin vastoin, päivän Reykjavik-visiitin jälkeen  Narsarsuaqin karu totuus korostui jo laskeutuessa, kun kiitoradan vieressä poltettiin jätekasaa, jossa oli iloisesti sekaisin kaikki autonrenkaista biojätteeseen. Kierrätys tai jätteiden käsittely ei ole tänne jumalan selän taakse vieläkään löytänyt. Se on tietenkin surullista mutta se on Grönlannissa myös arkea. Vaikka alue nimellisesti Tanskaa onkin, tuntuu, ettei sen kohtalo oikeasti juuri ketään kiinnosta.


Aurinko nousee leirissä Tasiusaqin rannalla



Onkin kiinnostavaa nähdä mihin homma tulevina vuosikymmeninä Grönlannissa kehittyy. Itsenäistymishanke on käynnissä, joskin hitaanlaisesti, mutta sillä on kansan tuki ja Tanskan lupa. Jos ja kun maailman suurin saari joku päivä itsenäistyy, uskon matkailun olevan yksi sen strategioista kasvuun. Sanotaan, että maan rikkaudet piilevät sitä peittävän valtavan, kahden miljoonan neliökilometrin jäämassan alla, missä todennäköisesti lojuu isot varannot öljyä, kaasua ja erinäisiä mineraaleja, mutta koska kukaan ei ole vielä keksinyt, miten niihin päästään kunnolla käsiksi, pitää Grönlannin keksiä kalastuksen oheen jotain muuta. Mallia yritetään varmasti ottaa naapurisaaresta Islannista.  


Isoimmat esteet matkailun todelliselle kehittymiselle Grönlannissa ovat kuitenkin sen saavutettavuus ja toisekseen maan omat logistiset haasteet. Grönlannissa ei esimerkiksi kulje yhtäkään autotietä kaupungista toiseen. Pieniin ja toisistaan irrallaan oleviin yhdyskuntiin ei juuri Hiltoneita rakenneta, kun kyliin tuskin saadaan edes viemäröintiä kuntoon. Paikalliset itse keskittyvät omissa eristyksissä olevissa kuplissaan lähinnä selviytymiseen, eikä matkailu ole elinkeinona kovinkaan suosittu. Ei ehdi, koska pitää hoitaa lampaat ja niittää maat, jotta perheellä on ruokaa talven yli. Ei siinä, etteikö matkailijoiden rahat olisi tervetulleita, kaikki otetaan kyllä vastaan, mutta on helpompaa antaa muiden hoitaa bisnes. Aventuran Qassiarsukissa käyttämä operaattori esimerkiksi on espanjalainen. 


Vaellus pilviin Mellemlandetin vuoristossa



Palava kaatopaikka ei silti pilannut fiilistäni astuessani ulos koneesta Narsarsuaqin vanhalle sotilaskentälle pari viikkoa sitten. Yllättäen jopa hieman liikutuin jälleennäkemisen riemusta. Koronan lykättyä reissuja useamman kerran ei Matkatoimisto Aventuran ja Partioaitan melonta- ja vaellusmatkaa ollut järjestetty kolmeen vuoteen ja vasta oikeastaan paikan päällä huomasin miten paljon olinkaan Grönlantiin ikävöinyt. Olen sen verran jo monta keikkaa Narsarsuaqiin tehnyt, että paikalliset yhteistyökumppanitkin ovat tulleet tutuiksi ja jälleennäkemisen riemu oli vahva jo kentällä, kun kasvo toisensa jälkeen tuli toivottamaan taas tervetulleeksi tauon jälkeen. Iltapäivällä juodessani kahvia Leif Eriksson Hostellin terassilla katselin merikotkan lentävän ohi ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. 


Eteläisen Grönlannin luonto on täysin omanlaisensa ja jo itsessään hyvä syy palata. Erik Punainen karautti laivansa Qassiarsukin rantaan tuhat vuotta sitten ja nimesi maan sen rantojen vehreyden mukaan autuaan tietämättömänä, että kymmenen kilometrin päästä alkoi maailman suurin jäätikkö, eikä nimi oikeasti kauheasti saarelle tehnyt oikeutta. Nimi ”Grönlanti” kuitenkin säilyi, koska se oli myös hyvä markkinointikeino saada muitakin houkuteltua myöhemmin mukaan. Mutta rannat ja vuoriylängöt Qassiarsukin alueella todella ovat vihreitä ja vehreitä ja älyttömän kauniita. Samalla alueen suuret jäätikön suut puskevat päivittäin satoja tuhansia tonneja jäätä mereen synnyttäen valtavia jäävuoria, jotka sitten kirkasvetisissä vehreissä vuonojen lahdissa lilluvat. Näkymä ja äänimaailma on täysin poikkeuksellinen mihinkään muuhun paikkaan verrattuna. 


Sermilikin jäävuorimeri vetää aika sanattomaksi



Jos on Suomessa ollut elokuu poikkeuksellisen lämmin, niin sama velloi ilmassa Grönlannissa. Kahden ryhmän ja kahden viikon aikana sadepäiviä osui tutkaan vain muutama, vaikka yleensä säänkuva tässä kohtaa vuotta on jo ollut varsin kolea ja kostea. Nyt aurinko paistoi päivästä toiseen meloessamme ja vaeltaessamme lähitienoon maastoja ja molemmille ryhmille osui oikeastaan ainoastaan yksi sadepäivä ikään kuin muistuttamaan, että mitä elämä täällä voisi olla. 


Muutenkin reissulle jaettiin melkoinen värisuora grönlantilaisia elämyksiä. Meloessa näimme isoimmat jäävuoret, mitä tähän mennessä minulla on kohdalle osunut ja pääsimme seuraamaan niiden romahduksia ja kaatumisia poikkeuksellisen läheltä. Hylkeet viihdyttivät kajakkien ympärillä päivisin ja revontulet leirissä öisin. Qooroqin jäätikkö järjesti jälkimmäiselle ryhmälle melkoisen näytelmän sylkiessään mereen New Yorkin vedenkulutuksen verran jäätä silmiemme edessä auringon paistaessa läpi lähes koko matkan. 


Se o hylje!



Sää ja maisemat tarjosivat hienon taustakankaan matkalle, mutta kyllä matkanjohtajan työn todellinen suola on ihmiset. Grönlantiin matkasi tänäkin vuonna moninainen joukko mahtavia asiakkaita, joiden kanssa tuli käytyä hienoja keskusteluja ja koettua upeita hetkiä pitkin matkaa. Alan varmaan jo toistaa itseäni, mutta kylläpä vain tuntuu kolmen vuoden tauon jälkeen hyvältä olla takaisin työssä jota rakastan. Jos pahimmissa koronakriiseissäni ehdin jo miettimään uranvaihtoa, tällä hetkellä olen maailman onnellisin, että sinnittelin niiden yli. Iso kiitos kaikille matkakumppaneille, että teette tästä maailman parhaan duunin!


On ristiriitaista olla edistämässä matkailua Grönlantiin samalla, kun toivoo, ettei matkailu Grönlantiin kehittyisi. Alueen oma mahdottomuus ja haasteet tekevät siitä juuri sellaisen, millaisena toivoisin sen säilyvän ja huomaan tuntevani jonkinlaista mustasukkaisuutta siitä, että muutkin sen löytäisivät. Samalla matkailun kehittyminen alueella luultavasti parantaisi paikallisten elämää ja esimerkiksi niitä kierrätysasioita, mikä toisaalta tekisi kohteesta matkailijoillekin mukavamman. Aika näyttää mihin suuntaan asiat etenevät. En kuitenkaan näe tai usko, että Grönlannista voisi koskaan tulla Islannin kaltaista turismikonetta, ja hyvä niin. Ainoa mitä itse paikan päälle toivoisin olisi, että jostain saisi hyviä ranskanperunoita. Mutta toisaalta, Reykjavikissa niitä saa joka kulmalta ja jos se on hinta, joka massaturismista on maksettava, olen Grönlannissa mieluummin ilman. 


Ensi vuoden Grönlannin melonta- ja vaellusmatkat ovat myynnissä Matkatoimisto Aventuran sivuilla.





torstai 4. elokuuta 2022

Onko olemassa ekologista matkailua?


Onko olemassa ekologista matkailua? Ei ole. 


Turismin osuus globaaleista kasvihuonepäästöistä on noin kahdeksan prosenttia. Päästöjä syntyy matkailussa kaikesta: liikkumisesta, asumisesta, hotellien ylläpidosta ja matkailijoiden ostoksista, kulutuksesta kohteessa jne., jne. Ehkä jopa yllättäen, eniten tikunnokkaan nostetun lentämisen osuus kaikista matkailun päästöistä on ”ainoastaan” 12%. Mutta se on osa kokonaisuutta ja se kokonaisuus on iso. Mietin sitä joka kerta pakatessani varusteita töihin lähtiessä. 


Aiheesta on taas viime viikkoina kirjoiteltu ja keskusteltu paljon käytettyämme tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat loppuun jälleen jo kesään mennessä. Paino sanalla ”käytettyämme”. Me kaikki olemme käyttäneet, yhdessä. 


Olen töissä matkailualalla ja katselee sitä miltä kantilta tahansa, olen osa ongelmaa. Tunnen pistoja sydämessäni joka kerta hypätessäni ryhmän kanssa koneeseen, esimerkiksi ensi viikolla kohti Grönlantia. Samalla kuitenkin ajattelen, että työni on tärkeää ja rakastan sitä. 


Matkailu on osa arkeamme tavalla tai toisella. Joillekin se on työn sanelemaa, mutta suurimmalle osalle se on luksusta, jotain, mikä tekee hyvää henkilökohtaisella tasolla. Ja se on myös syy, miksi matkustaminen on helppo nostaa tikunnokkaan, sitä ei tarvitsisi tehdä. Esimerkiksi tekstiilituotannon osuus päästöistä on kymmenen prosentin luokkaa, mikä on enemmän kuin kaikki kansainväliset lennot ja laivaliikenne yhteensä, mutta vaatteita on ihmisen pakko käyttää. Matkoille ei ole pakko lähteä. Pikamuotiketjun kassajonosta on helppo osoitella sormella, että toi on pahempi. 


Näen pääasiassa töissäni ihmisten hyvinvointia. Katsellessani asiakkaiden onnistumisia vaikkapa Kebnekaisen huipulla tai Everestin basecampissa näen, miten tärkeää se heille on. Miten tavoitteen saavuttaminen, joskus jopa vuosien valmistautumisen, odottamisen, harjoittelun ja jännittämisen jälkeen, tekee ihmiselle ihmeitä. Se tunne kantaa pitkään ja parhaassa tapauksessa se voi muuttaa koko elämän suunnan, kuten minulle kävi kahdeksan vuotta sitten Elbrusilla. Vaikka on totta, ettei sinne EBC:lle ole pakko lähteä, loma ja irtiotto on tutkitusti ihmiselle hyväksi ja sen merkitys jaksamiselle ja sitä kautta esimerkiksi kansanterveydelle on kiistaton. Matkailu tekee meille hyvää.



Onnistumisen iloa Kebnekaisen huipulla



Se tekee hyvää myös kohteille. Samalla, kun lokaa kaadetaan turismin niskaan, unohtuu usein matkailun sosiaaliset vaikutukset. Monille kehitysmaille turistit ovat, tottakai, toimeentulon elinehto, mutta samalla ne myös kehittävät paikallista yhteiskuntaa. Esimerkiksi nyt vaikka Nepalissa, joka on yksi maailman köyhimpiä valtioita, matkailu on tuonut maahan puhtaa(mma)n veden, kiinteän sähkön, internetyhteydet ja tietoa, ymmärrystä ja kunnioitusta omaa ympäristöä kohtaan. Mutulla kehtaisin väittää – enkä nyt välttämättä juuri Nepaliin viitaten – että monesti matkailijat kunnioittavat ja arvostavat matkakohteensa luontoa enemmän kuin paikalliset. Samaa voi havaita myös meillä Suomessa. Turistit vaativat nykyään, ainakin sillä segmentillä, millä minä toimin, tiettyjä standardeja kohteestaan, liittyen esimerkiksi kierrätykseen, tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja luonnonsuojeluun. Ajan myötä näistä standardeista on tullut osa myös paikallisten arkea ja yhteiskunnan kehitystä. Nepalissa esimerkiksi nykyään vähintään yritetään lajitella ja kierrättää jätteet, ei ainoastaan polttaa niitä yhdessä kasassa viikon päätteksi. 


Sama ei toki ehkä ihan päde viikon Bling bling -lomiin Dubaissa, mutta se onkin eri sektori kuin se, millä minä toimin. Vähän kuin että on eri asia ostaa kolmen euron lapsityövoimapaitoja kuin Patagonian takki, samalla tavalla matkailun sisällä on erilaisia tapoja toimia ja joilla on erilaiset vaikutukset. Minulla tulee tänä vuonna yhteensä kolmisen kuukautta töitä vaellusmatkoilla, joissa ei kuluteta yhtään tai juuri ollenkaan sähköä, lämmintä vettä, autoja, ravintoloita, hotelleja tai kauppoja. Päivittäistasolla kulutus, ja siten oma jalanjälki, on neljäsosan vuodesta olematon verrattuna siihen mitä se olisi, jos olisin saman ajan kotona. Saati siellä Dubaissa.


Sarekin vaelluksella oltiin omavaraisia


Mutta, kuten todettua, työni on silti mörkö, joka takaraivossa kummittelee ja aiheuttaa omatunnontuskia. Siksi pyrin parantamaan toimiani muussa arjessani joka päivä pienillä teoilla. Koitan kierrättää paremmin, olen siirtynyt koko ajan enemmän kasvisruokaan, vaihdoin vähäkulutuksellisempaan autoon ja viime reissut pohjoiseen olen tehnyt autojunalla. Kompensoin vuosittain lentojani ja lahjoitan hyväntekeväisyyteen. Säännöstelen kotona lämpimän veden ja sähkön käyttöä ja pyrin joka päivä kiinnittämään huomiota toimiini, joista varmasti löytyy aina parannettavaa. Kuitenkin siis teen progressiivisesti jotain. Yleisin öyhötysargumentti tuntuu olevan se, että miksi minä tekisin mitään, kun kuitenkin teollisuus ja Kiina ja Intia ja lentoyhtiöt ja öhö öhö, en minä ole tästä itse vastuussa. Mutta jokainen meistä on. Me olemme yhdessä kuluttaneet tämän vuoden luonnonvarat heinäkuuhun mennessä loppuun. Me voimme myös yhdessä olla tulevaisuudessa tekemättä niin. Jokainen voi yrittää muuttaa elämäänsä aloittamalla niistä pikkuasioista.    


Tämä teksti ei ole viherpesua. Ymmärrän hyvin omien toimieni vaikutuksen ongelmaan sekä isommassa, että pienemmässä kuvassa.Ymmärrän myös, että joka päivä voin yrittää parantaa.  Tämä on vastaus niille, joiden mielestä minulla ei ole oikeutta pitää ääntä ekologisuuden puolesta tai vaikkapa korostaa luonnon, oman työpaikkani, arvoa, koska samalla kannustan ihmisiä matkailemaan. Mutta onhan! En usko syyllistämiseen enkä sormella osoitteluun, uskon peiliin katsomiseen ja reflektointiin ja niin kauan, kun pyrin parempaan, minullakin on oikeus asiasta puhua.