Viimeiset viisi vuotta olen pakannut juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kamat autoon ja painellut 1200 kilometriä pohjoiseen. Olen syönyt Pihtiputaan Takkatuvassa lounaan, käynyt Haaparannassa Naturkompanietin outletissa ja yöpynyt Kiirunan halvimmassa hotellissa. Seuraavana aamuna olen juonut kahvit keskustassa, piipahtanut Höjdmeterissä, lounastanut Empe’sissa, maailman parhaassa grillissä, ja ajanut iltapäiväksi Nikkaluoktaan vastaanottamaan asiakkaat. Siitä nelisen viikkoa eteenpäin olen ollut 5-6 päivää kerrallaan maastossa, levännyt pari päivää taas Kiirunassa ja jatkanut vaelluksia, kunnes rotsi on ollut aika tyhjä, asiakkaat tyytyväisiä ja auton keula suunnattu taas kotiin. Mikään ei ole koskaan haissut niin pahalta kuin vaelluskenkäni viime vuoden rupeaman jälkeen, mutta nyt ne ovat toimettomana tuolla olkkarin nurkassa.
Tänä kesänä ei töitä ole ja se on saanut minut oikein korostetusti tajuamaan miten paljon työtäni rakastan. Etenkin juuri noita Ruotsin keikkoja. Kebnekaisesta ja Ruotsin Lapista on tullut kesätoimistoni, enkä kyllästy paikkaan ikinä. Voisin tuijottaa Singin, Tuolpagornin, Vierramvaren ja Kebnekaisen rivistöä loputtomiin teltastani tunturiaseman kupeessa. Tunturiaseman, joka tarjoaa maailman parasta porkkanakakkua.
Konttorimaisema
Kaipaan asiakkaita. Kaipaan vakiokasvoja ja uusia ihmisiä, jotka intoa puhkuen ja sopiva jännitys vatsanpohjalla saapuvat Nikkaluoktaan ja hinkkaavat viimeisiä grammoja pois rinkasta ennen lähtöä. Se hetki, kun istuskelemme koko porukka ensimmäistä kertaa Nikkaluoktan ravintolan terassilla ja varovasti alamme tutustua on jotenkin ihan mahtava. Muilla kun jännitys kasvaa, se Löfbergin tummapaahto on itselleni se hetki, kun jännitys laukeaa. Kaikki ovat paikalla, tästä lähtee! Siistein hetki reissuissa on aina se, kun on etuoikeutettu näkemään miten jengi laittaa kaiken likoon päästäkseen Kebnekaisen huipulle ja kun se hetki konkretisoituu. Siinä tuntee pientä ammattiylpeyttä katsellessaan niitä ylpeitä hymyjä, että jollain pienellä tavalla olen saanut olla mukana toteuttamassa tätä unelmaa jollekin.
Kaipaan kollegoja. Petrin jokailtaista Primetime-peliä, joka oli hoidettava, vaikka oltaisiin missä maastossa. Ja jotain sen puhelinfiltteriä, joka laittoi meille viikinkikypärät päähän. Aamukahveja teltassa, kun asiakkaat vielä nukkuvat.
Se o Petriiiiiiiiiiiiii
Nyt lähdin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Kaivarin rantaan kahville ja kävelylle helteiseen Helsingin keskustaan. Ihan ok sekin, vaikkei pankkitilin saldoa kauheasti kartutakaan. Takaraivossa rapsutteli kuitenkin koko ajan ajatus, että äh, nyt pitäisi olla jossain muualla. Koronakevät ja -alkukesä ovat menneet touhutessa kaikenlaista, murtaessa ja parannellessa kättä, eikä hetkellistä suurempia ahdistuksia ole ollut, kun ei se oikein mitään autakaan. Mutta nyt, kun töiden olisi pitänyt alkaa ja jossain toisessa todellisuudessa olisin Ruotsissa, huomaan kyllä, että harmittaa aika paljon.
Onneksi sentään käden kuntoutus on edennyt hyvin ja eilen, kahdeksan viikkoa kyynerpään murtumisen jälkeen, pääsin jo vähän kiipeämäänkin. Viime viikolla olen uskaltautunut takaisin skeitin päälle ja juoksemaan aloin jo pari viikkoa sitten. Se, että pääsee taas touhuamaan kaikenlaista, auttaa pysymään järjissään. Ihan täysillä tuo käsi ei vielä toimi, etenkin kiivetessä oli vähän hankalaa, mutta hiljalleen se kerää jo voimiaan takaisin. Kävin fyssarilla eilen ja hän oli varma, että ihan soiva peli siitä saadaan, kun vain kärsivällisesti ja maltilla jaksaa treenata!
Saaristojuoksua
Do you even heel flip bro?
Rajojen hiljalleen auettua kesäkuusta alkaen, yleisen koronatilanteen rauhoituttua ja kädenkin taas toimiessa suunnittelin, että olisin lähtenyt ensi viikolla Kebnekaiselle – minnekäs muuallekaan! Päätin, ettei työttömyys saa katkaista hyvää putkea, joten suuntaisin kesätoimistolle tekemään sitten jotain muuta. Kerrankin olisi mahdollisuus vaellella ja kiipeillä Kebnen ympäristössä ilman asiakkaita ja nyt olisi ollut hyvä sauma tehdä monia juttuja, joita on mietiskellyt joskus toteuttavansa, kun niitä nyppylöitä on siellä vuosien mittaan tuijotellut. Vaan tulihan se korona tämänkin sössimään! Ruotsin pahin Covid19-keskus on tällä hetkellä Norrbottenissa juuri Jällivaarassa ja Kiirunassa, missä molemmissa on viime viikkoina tapausmäärät kasvaneet huomattavasti. Toki erämaassa liikkuminen olisi varmasti edelleen varsin turvallista, mutta siltikään Ruotsi ei nyt ole se paikka, mihin lähteä. Enemmän kuin koronaa mietin asiaa siltä kantilta, että jos minulle joku onnettomuus sattuisi, en haluaisi rasittaa äärimmillään olevaa Norrbottenin terveydenhoitoa tällä hetkellä yhtään lisää. Etenkin kun esimerkiksi tehohoitopaikat ovat täynnä. Pitää siispä lähteä Norjaan.
Norja on varmasti ihan kiva, enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä kesällä. Ajatuksena on kiivetä ja juoksennella jossain Tromsö-Kvaloya-Senja-Narvik -akselilla, joten eiköhän tämä harmitus sillä saada kuitattua. Grönlannin keikat elokuussa roikkuvat vielä ilmassa ja huomenna on paltsu Aventuran kanssa syksyä tähyillen, eli eiköhän tässä töihinkin taas joskus vielä pääse. Loppuvuodelle olisi myös Ama Dablam kalenterissa sikäli mikäli Nepal avaa ovensa joskus. Sitä ennen lauantaina on vielä edessä toistaiseksi viimeinen lähetykseni Radio Majavalla ja aika monta aamukahvia Kaivopuistossa. Niistä nautin melkein yhtä paljon kuin niistä teltta-aamuista, joten sillä mennään mitä meille on annettu!
