Tää hiton some

Tää hiton some on kyllä yksi helvetinkone, jota vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Se syö energiaa, aikaa ja huomiota, mutta toisaalta se viihdyttää ja pitää seuraa päivittäin. Usein tuntuu siltä, että ystävät ovat lähempänä, vaikka oikeesti ovatkin kaikki omissa oloissaan ruudun ääressä. 

Käytän somea paljon, kaiketi. Havahdun vähän väliä siihen, että nytkin voisin oikeasti mieluummin nauttia hetkestä, oli se sitten kahvikuppi rannassa tai odotus liikennevaloissa sen sijaan, että kaivoin taas puhelimen taskusta katsoakseni jotain kuvia. Käytän ainoastaan Facebookia ja Instagramia, koska kaiken maailman snäppeihin ja tiktokkeihin olen liian vanha, tai ainakin kankea. Ja tietenkin tätä blogia, joka kai someksi myös lasketaan. Instagramista ihan aidosti kyllä tykkään. Tykkään ottaa kuvia ja tykkään katsella jengin kuvia, eikä instassa joudu juurikaan kommenttikenttäöyhötyksen uhriksi. Niin kuin eräs ystäväni jo vuosia sitten sanoi, ”Insta on siitä kiva, että siellä yleensä vain tykätään kaikesta.” 

Nautin hetkestä

Olen kuitenkin lopettanut esimerkiksi monien tuttujen ja kollegojen seuraamisen Instassa, koska alkoi tuntua siltä, että kaikki tekee koko ajan jotain mielettömiä juttuja ja ovat aina jossain eeppisillä reissuilla samalla kun itse nökötän sohvalla. Se on hullua, että vaikka kuinka tietää, että some on lähinnä ihmisten parhaiden puolien esittelyä ja kokoelma huippuhetkiä, se saa silti tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi muihin verrattuna. Ja minä olen sentään 43-vuotias, joten ymmärrän hyvin keskustelun somen paineista nuorten kohdalla. Samalla ylikorostunut tarve puhua omista suorituksista ja suunnitelmista on jo pitkään tuntunut luotaan poistyöntävältä ja tuntuu helpommalta postailla vaan jotain random kuvia kuin pedata kaikille tulevia suunnitelmia henkselit paukkuen. 

Facebookia kohtaan minulla on sen sijaan hyvin ristiriitaiset tunteet. Omaa henkilökohtaista sivuani en juuri päivitä enkä kerro siellä mitään oleellista, muuta kuin tyyliin joka vuoden parhaat levyt ja silloin tällöin kuvan pojasta. Vilkaisen kuitenkin päivittäin muistot vuosien varrelta ja seurailen taustalta kavereiden tekemisiä, koska, kuten sanoin, sen myötä tuntuu siltä, että ystävät ovat edelleen olemassa. Mutta samalla Facebookin algoritmit ja systeemit ovat mielestäni vastenmielisiä ja oikeasti kiinnostava sisältö on usein kateissa. Käytän siis henkilökohtaista Facea enää siksi, että se oli joskus kivaa ja siihen sisältyy nostalgiaa.

Viikko sitten Facebook sulki privasivuani huomattavasti enemmän käytössä olleen Teemu ihan pihalla -sivun ”yhteisönormien rikkomisen” takia. Viimeinen postaus, jonka sivulle tein, oli lyhyt videoklippi Talmasta ja nyt on sitten lienee todistettu, että yli nelikymppisten laskufiilistelyt ovat vähän too much. 

Viimeinen postaus sivulle oli video Talmasta

En siis todellakaan tiedä mikä oli syy sivun sulkemiselle, sisältö sen ei ainakaan pitäisi olla. Kuulemma useimmiten näin käy, jos joku ulkopuolinen ilmiantaa sivun Metalle ja kuulemma monellakin alalla kilpailijat ihan piruuttaan ilmiantavat toisiaan haitatakseen näiden toimintaa. En tiedä, kuulostaa vähän foliohattu-osastolta, mutta jos joku tosiaan on sivuni ilmiantanut, niin onnea hänelle. 

Metan kanavat ovat olleet minulle, tämän blogin lisäksi, oikeastaan ainoat markkinointikanavat ja siksi tietenkin sivun sulkeminen harmittaa. Olen toki reklamoinut päätöksestä ja who knows, ehkä sivu taas jossain vaiheessa palaa. Sivumainintana voin sanoa, että onpa muuten yhden maailman isoimman firman asiakaspalvelu – tai sen olemattomuus – aivan perseestä. Kun on tarpeeksi iso, ei ilmeisesti tarvitse välittää asiakkaistaan, kun kaikki sitä käyttää kuitenkin. 

Sivuni suulkeutumisen myötä mieleeni hiipi kuitenkin myös pieni helpotuksen tunne: Entä jos tässä olisikin minun porttini ulos Facebookista? Jos sen käyttö on pääasiassa perustunut työhön ja nyt kun työsivua ei ole, tarvitsenko alustaa enää mihinkään? 

En tiedä vielä. Mutustelen ajatuksella ja koitan harjoitella ilman oloa. Jos Teemu ihan pihalla -sivu jää suljetuksi, voi olla, että sen myötä löysin isekin tien ulos. 

Lumilautailu on tehnyt minusta paremman ihmisen

Olen laskenut tänä talvena paljon. Kirjoittelen tätä Sallassa, missä olen menossa tänään mäkeen 20 m/s -tuulista huolimatta ja ajellessani parin päivän päästä kotiin on laskupäiviä tälle kaudelle kertynyt jo kolmisenkymmentä. Ensi viikolla ajattelin mennä Talmaan ja sitten palata pohjoiseen kuukaudeksi. Ainoastaan huhtikuun keväthanget jäävät taas väliin, koska olen töissä Nepalissa, mutta toivon, että lunta riittää Lapissa vielä toukokuulle. Fakta on se, etten nauti mistään niin paljon kuin laskemisesta.

80-luvun Suomessa laskettelu tuli keskiluokkaisen perheen lapsena aika defaulttina. Totta kai silloin lasketeltiin ja Mikko Alatalokin mainosti Messilää. Minulla oli vyölaukku ja Disneylandista ostettu Hessu Hopo -pehmolelu aina mukana. Parasta oli, kun laskupäivinä sai ranskiksia tauolla. Vaihdoin suksista lumilautaan hiihtolomalla 1991 ja nyt on käynnissä 31. vuosi sivuttain rinteessä. Hessu Hopoa ei enää ole mukana, mutta ranskikset on edelleen best. 

90-luvun lopun ja 2000-luvun alun talvet olivat Talmantäyteisiä, vaikka talvella ’96 murtunut selkä – lumilautaillessa sekin – leikkasikin terävimmän kärjen omista laskutaidoista, enkä enää uskaltanut mennä sykää Talman isoon hyppyriin. Onneksi siellä on nykyään keski-ikäparkki, johon uskallan. Viralliselta nimeltään se on kai junioriparkki, mutta enemmän siellä meitä dinosauruksia näkee. Juniorit sen sijaan vetävät ysisatasia siihen eturinteen isoon hyppyriin. 

Ei ysisatasia, vaan ollieita

Kuusi vuotta sitten ostin splitboardin ja siirryin takamaastoihin yhä enemmän. Hetken aikaa olin niin kovin olevinani, että vain offarit is real ja oli muka tosi eleganttia ja jotenkin hienostuneempaa etsiä hyvää puuteria, mutta viime talvina olen yhä enemmän nauttinut myös taas rinnelaskusta. Nyt ajattelen niin, että paskakin laskupäivä on laskupäivä, oli se sitten Talmassa tai tunturissa. Viime viikonloppuna skinnasin Pallasta, eilen vedin metodeja Sallassa, molemmat yhtä hyviä. 

Ne ovat yhtä hyviä, koska joka kerta, kun sträppään siteet kenkiin, mieleni tyhjenee. Lumilaudan päällä minulla ei ole ADHD:ta eikä mitään muitakaan vaivoja, ainakaan, jos olen muistanut venytellä ennen lähtöä. Siitä nimittäin huomaa hiljalleen oman kuolevaisuutensa ja iän karttumisen, ei enää taivu ihan samalla tavalla näin melkein 44-vuotiaana kuin silloin parikymppisenä. Pahin pelkoni on, että iän myötä kroppa ei enää pysy perässä harrastuksessa, koska missä minä sitten tyhjennän pääni? 

Laskiessa en ajattele mitään ja silti se ratkoo kaikki maailman ongelmat. Se on vaikea selittää, miten mielen valtaa samaan aikaan tyhjyys ja joku lämmin tunteiden tulva, kun käännän laudan rinteeseen. Tiede selittää sen oksitosiinilla, serotoniinilla, dopamiinilla ja endorfiineilla, itse tiedän vain, ettei mistään tule niin hyvä olo, kuin onnistuneen hypyn onnistuneesta alastulosta. Se on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta saa. Onnistumisen tunne, itsetunnon nousu ja taitojen kehittyminen ovat kaikki asioita, joita ihminen tarvitsee kokeakseen hyvää elämää. Minulle niitä antavat lumilautailu.

Olen nyt pari vuotta opiskellut seikkailukasvatusta ja jotenkin tässä tämän talven aikana olen ymmärtänyt, että se kiinnittyy juuri tähän. Seikkailun hyödyntäminen työvälineenä tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka parhaassa tapauksessa sitten heijastuvat elämän muilla osa-alueilla terveenä itseluottamuksena ja rohkeutena heittäytyä uuteen. Vaikka seikkailukasvatus terminä ja ehkä pedagogiikkanakin liittyy enemmän nuoriin, samat työkalut toimivat aikuistenkin kohdalla ihan yhtä hyvin. Myös me voimme saada seikkailun kautta itsevarmuutta, luottamusta ja hyväksytyksi tulemisen tunteita, jotka sitten siivittävät meitä vaikkapa työelämässä eteenpäin. Ja elämässä ylipäänsä. 

Minulle se on ollut nyt 31 vuotta lumilautailu, mutta suosittelen lämpimästi jokaista keski-ikäistä etsimään oman välittäjäainepiikkinsä. Sillä ostaa nimittäin aika monta ikävuotta itselleen lisää. Kunhan se ei ole viina.