80-luvun Suomessa laskettelu tuli keskiluokkaisen perheen lapsena aika defaulttina. Totta kai silloin lasketeltiin ja Mikko Alatalokin mainosti Messilää. Minulla oli vyölaukku ja Disneylandista ostettu Hessu Hopo -pehmolelu aina mukana. Parasta oli, kun laskupäivinä sai ranskiksia tauolla. Vaihdoin suksista lumilautaan hiihtolomalla 1991 ja nyt on käynnissä 31. vuosi sivuttain rinteessä. Hessu Hopoa ei enää ole mukana, mutta ranskikset on edelleen best.
90-luvun lopun ja 2000-luvun alun talvet olivat Talmantäyteisiä, vaikka talvella ’96 murtunut selkä – lumilautaillessa sekin – leikkasikin terävimmän kärjen omista laskutaidoista, enkä enää uskaltanut mennä sykää Talman isoon hyppyriin. Onneksi siellä on nykyään keski-ikäparkki, johon uskallan. Viralliselta nimeltään se on kai junioriparkki, mutta enemmän siellä meitä dinosauruksia näkee. Juniorit sen sijaan vetävät ysisatasia siihen eturinteen isoon hyppyriin.
Kuusi vuotta sitten ostin splitboardin ja siirryin takamaastoihin yhä enemmän. Hetken aikaa olin niin kovin olevinani, että vain offarit is real ja oli muka tosi eleganttia ja jotenkin hienostuneempaa etsiä hyvää puuteria, mutta viime talvina olen yhä enemmän nauttinut myös taas rinnelaskusta. Nyt ajattelen niin, että paskakin laskupäivä on laskupäivä, oli se sitten Talmassa tai tunturissa. Viime viikonloppuna skinnasin Pallasta, eilen vedin metodeja Sallassa, molemmat yhtä hyviä.
Ne ovat yhtä hyviä, koska joka kerta, kun sträppään siteet kenkiin, mieleni tyhjenee. Lumilaudan päällä minulla ei ole ADHD:ta eikä mitään muitakaan vaivoja, ainakaan, jos olen muistanut venytellä ennen lähtöä. Siitä nimittäin huomaa hiljalleen oman kuolevaisuutensa ja iän karttumisen, ei enää taivu ihan samalla tavalla näin melkein 44-vuotiaana kuin silloin parikymppisenä. Pahin pelkoni on, että iän myötä kroppa ei enää pysy perässä harrastuksessa, koska missä minä sitten tyhjennän pääni?
Laskiessa en ajattele mitään ja silti se ratkoo kaikki maailman ongelmat. Se on vaikea selittää, miten mielen valtaa samaan aikaan tyhjyys ja joku lämmin tunteiden tulva, kun käännän laudan rinteeseen. Tiede selittää sen oksitosiinilla, serotoniinilla, dopamiinilla ja endorfiineilla, itse tiedän vain, ettei mistään tule niin hyvä olo, kuin onnistuneen hypyn onnistuneesta alastulosta. Se on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta saa. Onnistumisen tunne, itsetunnon nousu ja taitojen kehittyminen ovat kaikki asioita, joita ihminen tarvitsee kokeakseen hyvää elämää. Minulle niitä antavat lumilautailu.
Olen nyt pari vuotta opiskellut seikkailukasvatusta ja jotenkin tässä tämän talven aikana olen ymmärtänyt, että se kiinnittyy juuri tähän. Seikkailun hyödyntäminen työvälineenä tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka parhaassa tapauksessa sitten heijastuvat elämän muilla osa-alueilla terveenä itseluottamuksena ja rohkeutena heittäytyä uuteen. Vaikka seikkailukasvatus terminä ja ehkä pedagogiikkanakin liittyy enemmän nuoriin, samat työkalut toimivat aikuistenkin kohdalla ihan yhtä hyvin. Myös me voimme saada seikkailun kautta itsevarmuutta, luottamusta ja hyväksytyksi tulemisen tunteita, jotka sitten siivittävät meitä vaikkapa työelämässä eteenpäin. Ja elämässä ylipäänsä.
Minulle se on ollut nyt 31 vuotta lumilautailu, mutta suosittelen lämpimästi jokaista keski-ikäistä etsimään oman välittäjäainepiikkinsä. Sillä ostaa nimittäin aika monta ikävuotta itselleen lisää. Kunhan se ei ole viina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti