maanantai 25. syyskuuta 2017

Julkista liikennettä retkeilyalueille on lisättävä!


Jos ei nyt ihan intiaanikesä, niin varsin miellyttävä syyssää ainakin pääsi yllättämään Etelä-Suomen viikonloppuna. Kävin perjantaina Nuuksiossa tiedustelemassa valmiiksi ensi viikonloppua varten reittiä ja jo silloin lämpötila oli reilusti yli kymmenen asteen. Kiertelin Kattilasta käsin kansallispuiston luoteisosiin ja kävin mm. poikkeamassa Valklammen rannan suurella metsästysmajalla, jota jo Kekkonen aikanaan jahdeissaan käytti. Talon historian tärkein virstanpylväs on silti 12:n vuoden takaa, kun kesällä 2005 vietin siellä polttareitani. On lähes ihme, että talo on edelleen pystyssä. Perjantai-iltana kotona nypin niskasta ja kainaloista kymmenkunta hirvikärpästä, oli lähes amatöörimainen virhe lähteä tähän aikaan vuodesta mustaan pukeutuneena liikkeelle…

Lauantaina palasin värikkäämmissä vaatteissa Nuuksioon asiakaskeikalle, tällä kertaa Haukkalammelle. Sää oli komea ja sen oli huomanneet muutkin, nopealla laskukaavalla noin puolet pääkaupunkiseudusta. Haukkiksen parkkitilanne on jo pitkään ollut heikko, mutta nyt – ensimmäistä kertaa minun aikanani – se osoittautui katastrofaaliseksi. Nuuksiontieltä hiekkatielle käännyttäessä jonon perä tuli vastaan nopeasti. Olin onneksi tapani mukaan hyvissä ajoin liikkeellä, joten ehdin kyllä vapautuvaa parkkipaikkaa odottaa, mutta tilanne turhautti silti. Onneksi sentään siihen oli reagoitu nopeasti ja paikalle oli hälytetty käsittääkseni paikallinen suunnistusseura liikennettä ohjaamaan. Itse sain paikan noin puolen tunnin odottamisen päätteeksi, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Lopulta jo puolenpäivän jälkeen Haukkalammen parkkipaikka ”suljettiin”, kun tilaa ei yksinkertaisesti enää ollut.  Tästä syystä liki puolet retkelleni ilmoittautuneista eivät päässeet mukaan. Heidät käännytettiin pois.

Jonossa mietin, että onneksi aika moni auto on nykyään varustettu sellaisella
 stop&go -systemillä, eli auto sammuttaa itsensä pysähtyessään. Tässä olisi muuten 
melkoinen tyhjäkäynnin pörinä menossa. 


Jo kuulemma aamulla tilanne oli alkanut eskaloitumaan siihen, että jengi jätti autojaan kapean Haukkalammentien varrelle parkkipaikan oltua täynnä. Tätä varten liikenteen- ja parkkipaikkojen ohjaajat olivat ilmeisesti paikalle juuri hälytetty, villinä tien pieleen parkkeeraaminen kun aiheuttaa isoja ongelmia Nuuksiossa. Se on itsekkyyden multihuipentuma ja saa myös minut kuumenemaan ihan totaalisesti.

Jokainen auto kapean tien pielessä käytännössä pysäyttää liikenteen, koska tila kahteen suuntaan loppuu. Parkkeerattujen autojen takia hiekkatiellä ei mahdu enää ajamaan rinnakkain ja näin homma alkaa sakkaamaan. Ja sitten kun ensimmäinen tuuttaa autonsa siihen tien reunaan ajatellen, että kyllä HÄN saa siihen jättää, koska on koko aamun haaveillut kanttarellien keräämisestä, niin seuraava tekee saman perässä. Kato hei, toi jätti tohon, jätetään mekin! Vitsi noi muut on tyhmii kun ne jonottaa, me parkkeerataan ainakin tähän! Ja niin on soppa valmis. 

Sen lisäksi, että itsekkäät retkeilijät aiheuttavat koko liikenteen jumiutumisen, he aiheuttavat valtavan vaaratilanteen. Mitä jos Haukkalammella sattuu jotain? Jos siellä tarvitaan ambulanssia tai syttyy vaikka tulipalo? Pelastusajoneuvojen saaminen paikalle on käytännössä mahdotonta tien ollessa tukossa kaikkiin suuntiin, kun siellä on parkkipaikkojen villilänsi menossa. Paikallisten mökinomistajien tuntemuksia en viitsi edes miettiä jengin jättäessä autojaan yksityisteiden ja pihojen varteen.

Ymmärrän, että turhauttaa, jos on lähtenyt aurinkoisella mielellä retkeilemään, eikä meinaakaan päästä perille. Totta kai se harmittaa. Mutta silloin pitää olla Plan B sen sijaan, että itsekkyydellään vaikeuttaa muiden samalla mielellä lähteneiden päivää. Vaikka tilanne on ongelmallinen, ei se oikeuta ongelmien lisäämiseen. Kotimatkalla huomasin, että ainakin osaa tien pieleen jätetyistä autoista oli sakotettu, mikä on hyvä. Mutta riittääkö se?

Keikka oli ja meni ja poluilla tungos ei onneksi pahemmin näkynyt, lääniähän Nuuksiossa riittää ja ihmiset hajoavat ympäri metsää. Mustalammen tulipaikoila oli vähän ruuhkaa, mutta siellä on aina. 

Ruuhka ei näy kansallispuiston sisällä

Nuuksion – kuten muidenkin kansallispuistojen – kävijämäärät ovat kasvaneet huimasti. Kymmenen viime vuoden aikana ne ovat liki kaksinkertaistuneet, mikä on mielestäni hienoa! On upeaa, että ihmiset lähtevät ahkerasti ulos ja hyödyntävät verorahoillaan ylläpidettäviä puistoja, se osoittaa, että niille on tarkoitus ja tilaus. Ongelma on kuitenkin siinä, että tähän yleisömäärän kasvuun ei ole osattu hallinnollisesti reagoida vaadittavalla tavalla. 

Monen kansallispuiston ja retkeilyalueen julkinen liikenne on olematonta. Sen uudelleen järjestäminen on askel, joka vaatisi kiireellistä ottamista. Esimerkiksi Nuuksioon tulee Espoosta yksi bussi öbaut tunnin välein. Lauantaina useampi asiakas oli jäänyt Leppävaarassa laiturille, kun bussit olivat aivan tupaten täynnä, eikä kyytiin yksinkertaisesti enää mahtunut. Helsingistä Nuuksioon ei mene bussia ollenkaan. Julkisen liikenteen lisääminen kohteisiin poistaisi jo huomattavasti painetta yksityisautoilusta ja olisi samalla ekologinen teko. Myös pysäkkien sijaintiin voisi samassa rytäkässä kiinnittää huomiota, nyt esimerkiksi Nuuksioon tuleva bussi jättää useamman kilometrin päähän Haukkalammen lähtöpaikoilta. 

Huono julkinen liikenne ei tosiaan ole missään nimessä ainoastaan Nuuksion ongelma, koittakaapa huviksenne mennä vaikka Repovedelle, Helvetinjärvelle tai Porkkalaan kätevästi ilman omaa autoa!

Toinen askel olisi sitten parkkipaikkakapasiteetin lisääminen suosituille reiteille, mutta se palvelisi edelleen ainoastaan omilla autoilla liikkuvia ja olisi enemmänkin tekohengitystä suuremman ongelman – julkisen liikenteen tarpeen – edessä. 

Ulkoilua ja Suomen luontoa markkinoidaan kovasti. Metsän hyvistä vaikutuksista puhutaan paljon ja ihmisiä kannustetaan ulos, mikä on hienoa ja tärkeää. Siihen ihmisten ulkoiluun pitää seuraavaksi vain varautua, koska meininki ei ole enää kestävää. Pahimmassa tapauksessa se markkinointi ja ulkoiluharrastuksen tukeminen valuu lopulta hukkaan, kun tyypit kääntyvät kotiin, turhautuvat ruuhkiin ja jättävät retkikengät naulaan, kun ”ei sinne kuitenkaan taaskaan mahdu”.

Kuten sanoin, polut olivat Nuuksiossa lauantainakin melkein tyhjät. Sinne olisi mahtunut hyvin!

Taivaallakin oli ruuhkaa


maanantai 18. syyskuuta 2017

Rakas, rakas Punkala


Isoisoisäni Arvo Hurinki, minulle Ukki, rakensi ja rakennutti suvullemme mökin Punkalaitumen Vehkajärven rantaan joskus 50-luvun alussa. Punkalassa, kuten paikkaa kutsumme, vietin elämäni ensimmäiset 13 kesää. Käytönnössä muutimme Punkalaan aina kesäkuun alussa ja palasimme takaisin Helsinkiin koulujen alkaessa elokuussa. Teini-iässä se ei kuitenkaan enää käynyt päinsä. 

Ukki kuoli minun ollessani viisivuotias, mutta muistan edelleen selkeästi, kuinka hän kävelee rannasta ylämäkeä mökkiä kohti ja hymyilee minulle. Mummuni, siis Ukin tytär, sekä vaarini viettivät Punkalassa yli 60 kesää putkeen, kunnes muutama vuosi sitten eivät enää ikänsä takia voineet siellä kaksin enää olla, elämä mökillä kun vaatii vähintään ajokortin. Pukalaitumen Sanomat teki tuolloin jutun Mummun ja Vaarin viimeisestä kesästä Punkalassa. Vaari kuoli viime syksynä 96-vuotiaana. Nyt mökkiä käyttävät harvakseltaan pääasiassa tätini perheineen, meistä siskoni lienee säännöllisin vieras Punkalan verannalla. 

Aamun usvaa Vehkajärvellä

Punkala on minun luontorakkauteni alkulähde. Kaikki lapsuuteni kesät vietin sen pihapiirissä, rannoissa ja ympäröivissä metsissä serkkuni Jennin kanssa. Vaari oli kävelevä luonnontuntemuksen tietosanakirja ja hän vei meitä retkille pitkin ympäröivää metsää ja Punkalaitumen seudun kohteita. Joka kesä piti päästä käymään ainakin kerran vanhassa maatalossa, joka nykyään tunnetaan Yli-Kirran talonpoikaismuseona. Suurelle yleisölle paikka on tuttu Mauri Kunnaksen Koiramäen talona, jonka mallina museo kirjassa toimi. 

Koiramäen talo

Olen viime vuosina käynyt Punkalassa laiskasti, käytännössä kerran kesässä. Jotenkin sitä ei muka ole ollut aikaa, koska kiire, välimatka, önnönnöö ja muut tekosyyt. Mutta joka kerta kun sinne menen, ihmettelen, että miksi ihmeessä en käy täällä useammin! Mökin pihaan ajaessa tulee heti hyvä olo. Pulssi laskee, stressi häviää ja sitä siirtyy suoraan jonkinlaiseen kesämökkimoodiin, sellaiseen, johon ei pääse missään muualla. Sitä tulee paikkaan, missä kaikki on niin kuin ennenkin, ihan kuin mitään vuosia ja vuosikymmeniä ei olisi tässä välissä tapahtunut. Aika Punkalassa on pysähtynyt, astiat ovat 60-luvulta, seinällä on kartta, jossa on maita kuten Jugoslavia ja Neuvostoliitto ja näen edelleen Ukin – ja nykyään myös Vaarin – kävelemässä siinä mäessä rannasta ylöspäin. Vaarin valkoinen Apu-lippis on edelleen naulakossa.

Olin viime viikonlopun Punkalassa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Siinä Vehkajärven rannassa, Loimaan Palloilijat -mukista aamukahviani juodessani, laskeskellin, että olen viettänyt tässä pihassa yli kaksi vuotta elämästäni. Lämmitin Vankoon (”vanhoista koottu”, pieni ja maailman paras sauna, joka on rakennettu vanhoista ylimääräisistä laudoista) ja tein sanaristikoita. Mitään muuta tekemistä Punkalassa ei ole. Eikä pidäkään olla. Iltapäivällä kuuluu käydä tiskaamassa tiskit rannan tiskipaikalla ja illalla pitää istua tuvassa kuuntelemassa Radio Suomea.

Vankoo, maailman paras sauna

Tosta on hypitty järveen aika monta kertaa

Ja taas ihmettelin, että miksi ihmeessä en käy täällä useammin! Ensi kesänä lupaan palata pidemmäksi aikaa. Haaveilen vähän, että asuisin Punkalassa vielä ainakin yhden kesän elämästäni.


Kun vielä menomatkalla piipahdin Liesjärvelle melomaan ja paluumatkalla kävin katsastamassa Torronsuon syysvärit, voisi sanoa, että takana on täydellinen viikonloppu. 

Tammelan Liesjärvi on matkan varrella Punkalaan 

...Kuten on myös Torronsuon kansallispuisto

maanantai 11. syyskuuta 2017

2018


Minun piti alun perin olla tällä hetkellä Ruotsissa Sarekissa vaeltamassa, mutta jouduin perumaan keikan liian epävarman osallistujatilanteen takia. Ei uskaltanut odotella liian pitkään mahdollisia epäröijiä, joten oli turvallisempaa vetää liinat kiinni ja siirtää Sarekin vaellus ensi kesälle. 

Peruutuksen ansiosta sain puoliyllättäen tällaisen kuusiviikkoisen putken kotona, jotain, mitä minulla ei ole koko vuonna ollut. Olen ollut niin menossa pitkin poikin, että kolme viikkoa taitaa olla pisin jakso, jonka olen maaliskuun jälkeen Helsingissä yhteen menoon viettänyt. Lähden lokakuussa kolmeksi viikoksi Nepaliin, joten pakko myöntää, että tällainen hengähdys tähän väliin tuli ehkä ihan tarpeeseen. Sain peruutuksen myötä myös pari yllättävää vapaaviikonloppua, joista ensimmäisen vietin kaverin mökillä Turun saaristossa Paraisilla ja seuraavan aion kökkiä sukumme mökillä Punkalaitumella, missä en ole koko kesänä kerennyt käymään.

Ei ihan Sarek mut silti ok

Nyt, kun tuo Sarek siirtyi ja löysi paikkansa ensi kesän kalenterista, aloin samalla lukitsemaan muitakin vuoden 2018 suunnitelmia. Olen niin sanottu kalenterinörtti, eli minulla on pakko olla kalenterissa merkattuna tekemiseni mieluiten ainakin vuodeksi eteenpäin, jotta osaan olla. Jotenkin se helpottaa valmistautumista niin omiin kuin työreissuihinkin, kun tietää millaista jatkuvuutta on luvassa. Ja onhan se nyt ihan fakta, että mitä enemmän inboksissa odottelee lentolippuja, sitä paremmalta elämä tuntuu. Ainakin välillä.

Kävin myös viime viikolla Partioaitalla palaveeraamassa jatkosta ja ilolla voin kertoa, että yhteistyö jatkuu ainakin ensi vuoden loppuun. Niinpä sain myös työkeikat kalenteriin suunniteltua ja vahvistettua! 365 Klubin kanssa reissuja riittää taas pitkin vuotta.

Töissä töissä

Työkeikkojen ohessa oma talveni 2018 menee pääasiassa laskien. Aion päästä mäkeen niin paljon kuin vain on mahdollista ja myös jatkaa hyvin alkanutta skinnailuharrastusta. Splitin saan käyttöön ainakin Itävallassa, Ranskassa, Pyhällä ja Kebnekaisella ennen kesää, jolloin kesäkuun alussa olisi tavoite laskea Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Laskupäivien lisäksi yritän kurssittaa itseäni mahdollisimman paljon lumiturvallisuuden parissa.

Tätä. Mahdollisimman paljon tätä.

Työrintamalla ensi vuonna talvivaellusta ei näillä näkymin ainakaan 365 Klubin kanssa tehdä. Sen sijaan keskityn talvisiin viikonloppuretkiin helmi-maaliskuussa ja huhtikuussa toteutamme yhdessä Pyhän kanssa Rinteeltä offareille -työnimellä kulkevan viikon, eli tarjoamme mahiksen lähteä opettelemaan vapaalaskua Pyhän takamaastoihin kevään ollessa parhaimmillaan. Tästä, kuten muistakin talven retkistä, lisää tässä hiljalleen, kun suunnitelmat saadaan pakettiin. 

Kesä tosiaan alkaa Elbrusin matkalla. Sen jälkeen työkartalla on jo perinteinen Kebnekaisen vaellus juhannuksen jälkeen ja siihen perään sitten viiden päivän reissu Sarekiin. Nämä molemmat ovat klubivaelluksia, joita pääsee varailemaan näillä näkymin joulukuuhun mennessä. Klubivaellus tehdään myös Haltille heinäkuun lopussa. Elokuussa nenä suuntaa Matkatoimisto Aventuran kanssa taas Islantiin ja sieltä mahdollisesti Grönlantiin, ennen kuin kesä on paketissa.

Kebnekaise, Sareki, Halti, Laugavegur, Grönlanti. Toimisto 2018.

Syksy on muilta osin hieman vielä auki, mutta loppuvuodesta olisi tarkoitus vihdoin suunnata Etelämantereelle. Reissu on ollut mielessä jo tovin ja nyt sain siihen oikeastaan puolivahingossa hieman lihaa luiden ympärille ja päätin lyödä ajankohdan lukkoon. Joulukuussa 2018 siispä Antarktis ja Vinsonin massiivi kutsuvat! 

Vinsonin massiivi Etelämantereella

Kalenterinörtti kiittää, vuosi 2018 saa tulla!


maanantai 4. syyskuuta 2017

Seitseminen 2.-3.9.2017


Tässä, kun kulunut kesä on mennyt pääasiassa muilla mailla opastaessa, sitä unohtaa aina helposti, miten siistiä on lähteä Suomessa metsään. Kirpeät syysaamut, usva järvien päällä, lämmittävä aurinko ja nokipannukahvit nuotiolla ovat vähän sellaisia juttuja, joita ei muualla saa. Tai ainakaan ne ei muualla jotenkin tunnu samalta.

Olin viikonlopun töissä Seitsemisessä Partioaitan 365 Klubin kanssa. Uskomaton tuurini työsäiden kanssa jatkui edelleen, kun syyskuun ensimmäisen viikonlopun ennuste lupasi aurinkoa taivaan täydeltä molemmiksi päiviksi. Mittarikin kipuili jonnekin reiluun 15:een asteeseen, mitä voinee pitää lämpimänä jo tähän aikaan vuodesta. 

Tyyntä

Syysflunssa on alkanut korjaamaan satoaan, kymmenestä asiakkaasta neljä ilmoitti vielä lauantai-aamuna peruutuksestaan kuumeen noustessa. Niinpä painelimme poluille kuuden klubilaisen ja Sofi-koiran kanssa. Starttasimme Seitsemisen luontokeskukselta ja tallasimme Seitakierrosta pitkin ensin Koveron perinnetilalle ja siitä Haukilammen rantaan leiriytymään. Ottaen huomioon miten hieno sää Pirkanmaalla vallitsi, yllättävän vähän oli porukkaa metsässä liikkeellä. Yöpaikankin saimme tyystin itsellemme. 

Koveron perinnetila on ennallistettu 30-luvulle ja sinne pääsee kesäaikaan 
tutustumaan perinteiseen elämäntyyliin.

Sofi on sitä mieltä, että hänkin olisi ansainnut hieman kahvia

Retken tarkoitus oli tarjota mukavat ja turvalliset olosuhteet esimerkiksi varusteiden testaamiseen ja retkitaitojen päivittämiseen. Joillekin pieni viikonloppuvaellus on hyvä mittari sille kuinka pitkiä matkoja rinkkaa jaksaa kantaa ja muutamille mukana olleille yö oli heidän ensimmäisensä teltassa. Iltaa istuttiin nuotiolla lättyjä paistaen ja tarinoita kertoen, retkeilyn ytimessä siis.

Heräilin sunnuntaina aikaisin ihastelemaan Haukilammen päällä vellovaa usvaa. Näitä ovat syysaamut parhaimmillaan! Makoilin teltassani kahvia keitellen vailla kiireen häivää ja odottelin, kun kanssaretkeilijäni hiljalleen heräilivät omistaan. Auringon paistaessa jatkoimme matkaamme taas Seitakierrosta pitkin hiljalleen tiputellen aarnimetsien ja soiden läpi takaisin kohti luontokeskusta.

Haukilammen aamu. 



Retken päätteeksi autossa istuskellessani jouduin jälleen toteamaan ääneen, että ai että minä pidän työstäni! Kun pääasee näkemään ihmisten innostumisen ja ihastumisen luontoon, retkeilyyn, ulkoiluun ja kaikkeen siihen liittyvään, se on etuoikeus. 

Seuraava viikonloppuretki köpötellään Nuuksiossa 30.9.-1.10. Jos kiinnostelee lähteä mukaan, muutama paikka on vielä vapaana!

Happy camping!




perjantai 1. syyskuuta 2017

Laugavegur, Islanti 15.-25.9.2017




Kauhean vaikeaa on ollut yrittää pukea elokuista Islannin reissuani sanoiksi. Kotiuduin jo viime viikonloppuna ja olen tässä viikon verran pyöritellyt Laugavegurin kuvia, mutta tuntuu, ettei 55-kilometrisen vaelluksemme maisemia pysty mitenkään kirjoittaen kuvaamaan. Jotenkin sitä haukkoi henkeään läpi koko matkan maisemien muuttuessa koko ajan vain eeppisemmiksi aina, kun oli jo ehtinyt kuvittelemaan, ettei tätä isompaa voi olla. ”Iso” lieneekin juuri se sana, joka parhaiten Laugavegurin reittiä kuvaa. Suomessa, pohjolassa tai vaikka Alpeillakin liikkuessa on tottunut jylhään maisemaan, kun taas Laugavegurilla näkymä oli koko ajan kymmeniä kilometrejä laaja. Tuntui kuin koko ajan katsoisi ikuisuuteen. Ja kun siihen näkymään mahtui oikeastaan koko ajan niin jäätiköitä, vuoria, koskia, vesiputouksia kuin tulivuoriakin, kaikki tuntui niin kovin isolta. 

Landmannalaugurin hiekkavuoria

Aloitimme Partioaitan ja Aventuran yhteistyössä toteuttaman vaelluksen Reykjavikista, minne lensimme tiistaina 15. syyskuuta. En ollut aiemmin Islannissa käynyt ja oli mukavaa saada pohjille yksi päivä pääkaupungissa, ennen kuin seuraavana aamuna suuntasimme reitille. Ensimmäinen 365 Klubin ryhmä viihtyi Islannissa 15.-20.9. ja toinen 20.-25.9., joten vaellusten väliin sain vielä toisen Reykjavik-päivän, jonka kuitenkin pääasiassa pyhitin levolle. Niinpä yritin tutustua kaupunkiin mahdollisimman paljon jo saapumispäivänämme. Sana ”sympaattinen” kuvannee ajatuksiani Reykjavikista parhaiten. Oli fallosmuseota ja fish & chipsejä.

 Muraali Reykjavikin pääkadun Laugavegurin (!) varrella

Joutsenia ja tönöjä Reykjavikin kaupungintalon kupeessa

Laugavegurin vaellus alkaa Landmannalaugarin keskukselta, minne bussikyyti kuljetti meidät seuraavana aamuna. Neljästä tunnista puolet oli melkoista pomppulinnaa, Islannissa kun asfaltoidut tiet tuntuvat rajoittuvan pääasiassa rannikolle. Sisämaahan kun koukattiin, muuttui alusta ensin hiekaksi ja sitten melkoiseksi kivien ja jokien vuoristoradaksi. 

Nelipäiväinen vaellus on yleensä jaettu neljään noin 15-kilometriseen päivään. Niiden välillä reitillä on hutteja - tupia, joista voi ostaa itselleen sänkypaikan yöksi kerrallaan. Me yövyimme teltoissa noiden huttien ympäristössä hyödyntäen kuitenkin tupien vesi- ja vessatarjontaa, mikä oli mielestäni erinomainen ratkaisu. Telttayöt Islannin vuorilla tarjosivat ihan erilaista fiilistä reissuun kuin sisällä nukkuminen olisi antanut. Leiripaikoilla meillä oli omien makuupaikkojemme lisäksi yhteinen messiteltta, missä valmistimme ruoat ja pitelimme sadetta. Tai siis, olisimme voineet pidellä, jos olisi satanut. Tällä reissulla tuli nimittäin rikottua kaikki todennäköisyyslaskelmat Islannin osalta, kun meillä satoi kerran. Koko yhdentoista päivän aikana satoi yhden tunnin. Tämä reissu oli koko kesäni pisin aurinkoinen putki ja se tuli Pohjois-Atlantilla. Ihan uskomaton tuuri!

Saapumassa Hfrafntinnuskerin leiripaikalle

Ensimmäisen vaelluksemme opppaana toimi Aevar, liki parimetrinen punapartainen viikinki. Hän ehdotti ennen lähtöämme, että nipistäisimme vaelluksesta yhden yöpaikan pois ja vaeltaisimme ensimmäisenä päivänä suoraan Alftavatnin leiripaikalle. Näin olisimme lopussa perillä aiemmin ja pääsisimme aiemmalla bussilla takaisin Reykjavikiin, missä olisi samana päivänä vuoden suurimmat kaupunkibileet, joita ehkä haluaisimme katsomaan. Luulen, että Aevar ainakin halusi. Koska suunnitelma sopi kaikille, kasvoi ensimmäisen päivän vaelluksemme noin 25:een kilometriin. Mutta koska matka taitettiin ainoastaan päivärepuissa isompien varusteiden matkatessa leiripaikoille huoltoauton mukana, totesimme porukalla etapin olevan ihan mahdollinen. Rankkaahan se oli, mutta hyvin sujui. Silti olin ihan tyytyväinen, että toisella viikolla oppaanamme toiminut Kata päätti pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa.

Ensimmäinen pätkä Landmannalaugarista Hfrafntinnuskeriin on käytännössä nousua. Oikeastaan koko vaelluksen elevaatio otetaan suoraan ensimmäisellä etapilla, jonka jälkeen seuraavat kolme päivää laskeudutaan hiljakseen kohti rannikkoa. Tämä on toki suhteellista, koska oikeasti koko matka sisältää paljon kanjoneihin laskuja ja niistä pienemmile vuorille nousuja. Syntyi käsite ”Icelandic flat” oppaamme todetessä liki joka päivä, että tänään suurin osa matkasta on flättiä, todellisuuden oltua – ainakin suomalaisittain – hieman muuta. 

Tasoja (ja nousumetrejä) maisemassa riittää

Matka Hfrafntinnuskeriin on maisemaltaan täysin poikkeuksellinen. Hiekkavuoria, kuumia lähteitä, kallionraoista purkautuvia katkenneita kaukolämpöputkia, jähmettyneitä laavakenttiä ja mieletöntä väriloistoa. Koko matkan tuntui kuin kävelisi sadussa. Hfrafntinnuskeriin leiripaikka on vaelluksen korkeimmalla kohdalla ja toisella viikolla siellä viettämämme telttayö oli maisemiltaan upein. Aevarin  ryhmän kanssa pysähdyimme sinne ainoastaan syömään ja jatkoimme matkaa Alftavatnin järven rannassa odottelevaan toiseen leiriin. Vaellus sinne oli ensimmäisen etapin tapaan ihan mieletön, tässä kohtaa jo olin varma, että Laugavegurin reitti on hienoin, jolla olen koskaan kulkenut. Ennen Alftavatnia saimme vielä reissun ensimmäiset joenylitykset jäätävissä, vuorilta valuvissa sulamisvesissä. Ne tekivät kuitenkin pääasiassa hyvää väsyneille jaloille. 

Jalkakylpy matkalla Emstruriin

Oli siellä onneksi siltojakin

Alftavatn on aiemmin paikalta sulaneen jäätikön jäljiltä muodostunut järvi vihreiden tulivuorten ympäröivänä. Maasto muuttui loppumatkasta jo huomattavasti vehreämmäksi korkeusmetrien tiputtua Hfrafntinnuskerista huomattavasti. Vehreys tulee kuitenkin ainoastaan sammalista ja jäkälistä, sen suurempaa kasvillisuutta ei näistä maisemista kannata vielä etsiä. Vihreiden vuorten seassa pyöriminen oli kuin sormusten herran tarinoista ja vaeltaessa oli fiilis kuin olisi ollut matkalla heittämään sormusta kraateriin. Jos haluaa tietää miltä Frodosta tuntui, kannattaa lähteä Islantiin.

The fellowship of the ring

Alftavatnin leiripaikka

Alftavatnin järveltä reitti jatkuu yöunien jälkeen taas muutaman joen ylityksen kautta mustaan autiomaahan, joka vie kohti Emstruria ja Botnarin keidasta, reitin kolmatta leiriä. Etappi on ehkä vaelluksen tylsin ja aurinkoisella ja kuivalla säällä myös tukalin, koska autiomaassa usein tuulee ja hienon hieno musta hiekka pöllyää melkoisesti tunkeutuen käytännössä jokaiseen ruumiinaukkoon, jonka voi keksiä. Eikä lähde sieltä mitenkään. Myös Botnarin leiri on samankaltaista alustaa ja luulen, että toin kotiin tuliaisiksi vähintään pari kiloa mustaa hiekkaa, jota löytyy edelleen laukun ja makuupussin pohjilta. Ehkä myös nenästä. Juuri ennen Emstruria avautuu liki pari sataa metriä syvä Markarfljótsgljúfurin kanjoni, joka on melko vakuuttava. 

Maailman ehkä hienoin vuori!

Varvaskuva Markarfljótsgljúfurin reunalla. Noi kengät on oikeesti mustat.

Viimenen päivä Emstrurista Thorsmörkiin alkaa vielä autiomaa-tyyppisissä oloissa, ennen kuin se muuttuu yhtäkkiä ensin punaiseksi ja lopulta vihreäksi metsäksi. Metsikköön astuminen on jotenkin hämmentävää, kun kolmeen päivään ei ole nähnyt mitään apilaa isompaa kasvillisuutta missään. Thorsmörk on vaellusreitin päätöspiste, missä ensimmäisen ryhmän kanssa myös yövyimme, koska saavuimme sinne päivää alkuperäistä suunnitelmaa aiemmin. Tämä jätti meille yhden ylimääräisen aamupäivän ennen bussikyytiin hyppäämistä, jonka käytimme muutaman tunnin päiväretken Valahnúksbólin vuorelle leirin vieressä. Näkymä vieressä olevalle Eyjafjallajökullin jäätikölle Thormörkistä on upea.

Einhyrningur - Yksisarvinen

EPIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIC

Laugavegurin vaellusreitin maisemista voisi jauhaa loputtomiin, mutta – kuten alussa jo mainitsin – nämä kuvat ja ylisanat eivät mitenkään pysty täysin Islannin luontoa kuvaamaan. Se pitää kokea itse ymmärtääkseen. Muilta osin vaellus sujui kommelluksitta ja oikeastaan ihan nappiin! Molemmat ryhmät pärjäsivät polulla hienosti, henki klubilaisten kesken oli mahtava ja vaelluksen tärkein varuste, hymy, pysyi mukana alusta loppuun. Kiitos Maija, Minna, Sanna, Tommi, Kyösti, Taina, Miikka, Helmi, Mika, Arttu, Alicja, Anne, Monica, Kirsi, Jukka, Jarkko, Päivi, Anne, Elina, Saara, Suvi, Satu, Mari, Hanna ja Annika, oli ilo matkata kanssanne!

 15.-20.8.
20.-25.8.

Ilo on myös se, että palaan Laugavegurille ensi vuoden elokuussa. Lisää infoa Matkatoimisto Aventuran sivuilla piakkoin!

Siellä on hajonnut kaukolämpöputki jossain...