sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Rakas, rakas Punkala


Isoisoisäni Arvo Hurinki, minulle Ukki, rakensi ja rakennutti suvullemme mökin Punkalaitumen Vehkajärven rantaan joskus 50-luvun alussa. Punkalassa, kuten paikkaa kutsumme, vietin elämäni ensimmäiset 13 kesää. Käytönnössä muutimme Punkalaan aina kesäkuun alussa ja palasimme takaisin Helsinkiin koulujen alkaessa elokuussa. Teini-iässä se ei kuitenkaan enää käynyt päinsä. 

Ukki kuoli minun ollessani viisivuotias, mutta muistan edelleen selkeästi, kuinka hän kävelee rannasta ylämäkeä mökkiä kohti ja hymyilee minulle. Mummuni, siis Ukin tytär, sekä vaarini viettivät Punkalassa yli 60 kesää putkeen, kunnes muutama vuosi sitten eivät enää ikänsä takia voineet siellä kaksin enää olla, elämä mökillä kun vaatii vähintään ajokortin. Pukalaitumen Sanomat teki tuolloin jutun Mummun ja Vaarin viimeisestä kesästä Punkalassa. Vaari kuoli viime syksynä 96-vuotiaana. Nyt mökkiä käyttävät harvakseltaan pääasiassa tätini perheineen, meistä siskoni lienee säännöllisin vieras Punkalan verannalla. 

Aamun usvaa Vehkajärvellä

Punkala on minun luontorakkauteni alkulähde. Kaikki lapsuuteni kesät vietin sen pihapiirissä, rannoissa ja ympäröivissä metsissä serkkuni Jennin kanssa. Vaari oli kävelevä luonnontuntemuksen tietosanakirja ja hän vei meitä retkille pitkin ympäröivää metsää ja Punkalaitumen seudun kohteita. Joka kesä piti päästä käymään ainakin kerran vanhassa maatalossa, joka nykyään tunnetaan Yli-Kirran talonpoikaismuseona. Suurelle yleisölle paikka on tuttu Mauri Kunnaksen Koiramäen talona, jonka mallina museo kirjassa toimi. 

Koiramäen talo

Olen viime vuosina käynyt Punkalassa laiskasti, käytännössä kerran kesässä. Jotenkin sitä ei muka ole ollut aikaa, koska kiire, välimatka, önnönnöö ja muut tekosyyt. Mutta joka kerta kun sinne menen, ihmettelen, että miksi ihmeessä en käy täällä useammin! Mökin pihaan ajaessa tulee heti hyvä olo. Pulssi laskee, stressi häviää ja sitä siirtyy suoraan jonkinlaiseen kesämökkimoodiin, sellaiseen, johon ei pääse missään muualla. Sitä tulee paikkaan, missä kaikki on niin kuin ennenkin, ihan kuin mitään vuosia ja vuosikymmeniä ei olisi tässä välissä tapahtunut. Aika Punkalassa on pysähtynyt, astiat ovat 60-luvulta, seinällä on kartta, jossa on maita kuten Jugoslavia ja Neuvostoliitto ja näen edelleen Ukin – ja nykyään myös Vaarin – kävelemässä siinä mäessä rannasta ylöspäin. Vaarin valkoinen Apu-lippis on edelleen naulakossa.

Olin viime viikonlopun Punkalassa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Siinä Vehkajärven rannassa, Loimaan Palloilijat -mukista aamukahviani juodessani, laskeskellin, että olen viettänyt tässä pihassa yli kaksi vuotta elämästäni. Lämmitin Vankoon (”vanhoista koottu”, pieni ja maailman paras sauna, joka on rakennettu vanhoista ylimääräisistä laudoista) ja tein sanaristikoita. Mitään muuta tekemistä Punkalassa ei ole. Eikä pidäkään olla. Iltapäivällä kuuluu käydä tiskaamassa tiskit rannan tiskipaikalla ja illalla pitää istua tuvassa kuuntelemassa Radio Suomea.

Vankoo, maailman paras sauna

Tosta on hypitty järveen aika monta kertaa

Ja taas ihmettelin, että miksi ihmeessä en käy täällä useammin! Ensi kesänä lupaan palata pidemmäksi aikaa. Haaveilen vähän, että asuisin Punkalassa vielä ainakin yhden kesän elämästäni.


Kun vielä menomatkalla piipahdin Liesjärvelle melomaan ja paluumatkalla kävin katsastamassa Torronsuon syysvärit, voisi sanoa, että takana on täydellinen viikonloppu. 

Tammelan Liesjärvi on matkan varrella Punkalaan 

...Kuten on myös Torronsuon kansallispuisto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti