Voiko tähän kyllästyä?

”Kyllästytkö sä koskaan tähän touhuun?” kysyivät asiakkaat, kun olimme aloittelemassa vuoden viidettä ja viimeistä keikkaa Kebnekaiselle. ”Kattokaa tätä paikkaa”, vastasin. 

Laskeskelin tuossa, että olen toukokuun jälkeen nukkunut enemmän öitä Kebnekaisen tunturiaseman kupeessa teltassa kuin kotona. Välissä kävin vielä Elbrusilla ja Grönlannissakin, mutta kovin vaikea tähän touhuun on silti leipääntyä. Se fiilis, kun avaa teltan oven, keittelee kahvit ja tuijottelee Tuolpagornin linjoja auringon (tai myrskyn) noustessa, on edelleen aika way beyond. Etenkin näin syksyllä ja ruska-aikaan, kun maaston väritys on melkoista ilotulitusta. 

Mun Bioska-koirankakkapussi pääsi taas ulkomaille

Ehkä Kebnekaisesta olen näin 14. kerran jälkeen kaiken olennaisen sanonut, mutta kyllä kauden viimeinen reissu pohjoiseen on etenkin kuvien arvoinen! Kyseessä oli Venlojen vaelluksen ruskamatka, joka tarjosi syyssäätä kaikissa sen muodoissa. Ensimmäiset päivät mentiin T-paidoissa, välissä saatiin koko kesän edestä sateita niskaan ja lopuksi ihmeteltiin kuinka tuulet romahdutti telttoja leirissä. Huiputuspäivänä mitä ylemmäs pääsimme, sitä vähemmän näimme. Kebnekaisen huippupyramidiin sananmukaisesti törmäsimme kun tulimme kohdalle, se ilmestyi näkyviin noin kaksi metriä ennen kuin olimme perillä. Matkalla alas satoi niin, etten koskaan muista olleeni niin läpimärkä päästessäni 14-tuntisen päivän päätteeksi tunturiasemalle. Edes boksereissa ei ollut enää yhtäkään kuivaa kohtaa. Ensimmäistä kertaa ikinä käytin tunturiaseman huoltorakennuksen kuivaushuonetta, aiemmin ei ole ollut tarvetta. Mutta kyllä minä silti vain siinä matkalla alas sateen piestessä naamaa hymyilin ja mietin, että ei tähän touhuun voi kyllästyä.

Venlojen vaelluksen syysreissu Ruotsin huipulle meni säätä lukuunottamatta ilman insidenttejä ja hieman haikeana minä lähtöpäivänä tunturiaseman pihassa seisoin tietäen, että takaisin pääsen vasta ensi kesänä. Nyt edessä on parin päivän päästä toinen suosikkipaikkani Nepal, missä ensin kengät vievät töihin Annapurna Cirquitille ja sen perään omille nousuille Cholatselle. Josko tänä vuonna näkisi vähemmän punaisia mäyräkoiria ja enemmän huippuharjannetta. 

Tässä vielä Kebnekaisen ruskaloistoa. Eihän tällaisesta voi saada tarpeekseen!

Nikkaluokta

Singi, Tuolpagorni & Vierramvare

Näkymä teltalta laaksoon...

...ja toiseen suuntaan

Huiputuspäivän aamu...

...ja iltapäivä. Toppi suoraan takana parin metrin päässä.

Pieniä haasteita teltan kanssa tuulessa.

Kiitos, tack, kesäkausi 2019 oli siinä!

Pari sanaa Grönlannista

Pysyisipä Grönlanti Grönlantina. Ettei kävisi kuten Islannille, jonka turboahdettu turismikone on nielaissut kohteen alkuperäisen viehätyksen ja tehnyt sinänsä ällistyttävän kauniista luonnosta huvipuiston, jossa vesiputouksille on jonoa. Sen huippuunsa hiottu rahantekoturismi on melkoinen kontrasti matkalla Grönlantiin, missä ollaan kaikessa vielä alkutekijöissään. Ja toivottavasti pysytäänkin. 

On tietenkin varsin ristiriitaista toivoa tällaista samalla, kun itse yrittää tehdä työtä matkailun eteen Grönlantiin. On paradoksi toivoa, että maa pysyisi koskemattomana samalla, kun itse vie sinne ihmisiä. Mutta huippuunsa viritetyn valmismatkailun ja täydellisen kehitysmaan välille mahtuu onneksi monenlaisia muotoja.

Melontaa Semirlikin vuonossa

Kehitysmaa Grönlanti edelleen on. Maa, jossa yhdestäkään kaupungista ei pääse toiseen autoteitä pitkin, koska niitä ei ole, elää varsin omanlaisessaan todellisuudessa. Maantieteellisesti se on osa Pohjois-Amerikkaa, poliittisesti Europpaa ja kehityksellisesti ja taloudellisesti lähimpänä varmaan Kaakkois-Aasiaa. Infrastruktuuri on olematon, muoviroska poltetaan takapihalla, viemäröinti on heikompaa kuin Nepalissa ja elinolosuhteet karummat kuin Tansaniassa. Koita siinä sitten viljellä jotain perunaa ainoalla pellolla koko maassa, kun puoli vuotta on pimeää, kotipihasta ei pääse mihinkään kun vuono on jäässä ja ruoka on lopussa. Etelä-Grönannissa oikeastaan koko vuoden kierto keskittyy selviämiseen: Kesällä koitetaan haalia ruokaa talveksi ja talvella lähinnä odotellaan sisätiloissa uutta kesää. 

Tässä myös on juuri Grönlannin ydin ja viehätys. Ehkä myös pelastus. Se on niin omissa oloissaan elävä saari, ettei näillä spekseillä pahemmin turismikoneistoa viritellä. Vaikka halukkaita matkailijoita sinne riittäisikin, maan oma infra ja sisäinen saavuttamattomuus ei tule koskaan pääsemään Islannin tasolle, koska se on silkka logistinen mahdottomuus. Jo Grönlantiin pääseminen on urakan (ja ison hintalapun) takana. 

Qassiarsukin kylä, paikka johon Erik Punainen veneensä 900-luvulla ensimmäisenä 

länsimaalaisena karautti ja nimesi paikan Grönlanniksi

Myös paikallisten oma kiinnostus kaiken selviytymisen keskellä laajempien turismipalvelujen järjestämiseen on varsin vähäistä. Tai korkeintaan kotikutoista. Opaspalvelut ovat vähäiset samalla, kun omatoimimatkailu alueella on vähintään haastavaa ja olosuhteiden ansiosta myös mahdollisesti vaarallista. Kaikki tämä pitää isoimmat matkailumassat loitolla myös ihan jo sen takia, että suurimman osan matkailijoista vaatimustaso esimerkiksi majoituksen ja ruoan suhteen ovat sellaiset, mitä Grönlanti ei voi tarjota. Jos on tottunut Marriottiin ja Mäkkäriin, ei hostellit ja turska monille kelpaa. Saati teltta ja hylje.

Silti, ja siksi, Grönlantiin kannattaa mennä. Jokainen penni, jonka turistit paikaillisille tuovat, ovat tervetulleita. Maan infrattomuus antaa tilaa upealle luonnolle ja sympaattisille ratkaisuille. Samalla kun matkailijoiden määrä maailman suurimmalla saarella on nousussa, siellä ei edelleenkään törmää missään kehenkään. Missään ei kuulu muuta kuin hiljaisuutta ja jäävuorten pauketta. Ei ole valosaastetta, koska valoja ei ole. Niin koskematonta luontoa ei muualla ole kuin Grönlannissa.

Qooroqin jäätikkö, joka puskee joka päivä noin 200 000 tonnia jäätä

mereen. Se on saman verran kuin mitä New Yorkin kaupungissa

käytetään makeaa vettä vuodessa.

Matkatoimisto Aventuran ja Partioaitan 365 Klubin yhteisreissulla aurinko paistoi. Melonta jäävuorten seassa veti taas aika nöyräksi, samoin Qooroqin valtavan jäätikönreunan seuraaminen ylhäältä vuoristosta. Viikon melonta- ja vaellusmatkalla nähtiin ehkä kolme muuta ihmisitä, muuten vastaan tuli vain Grönlannin ainoat lampaat, pari jänistä, kotkaa ja haukkaa ja yksi utelias hylje kajakkien kyljessä. Vessapaperia ei edelleenkään saanut heittää pönttöön ja erikoisruokavalioita ei ymmärretty ja juuri siksi Grönlanti on Grönlanti ja toivottavasti sellaisena pysyy vielä pitkään.