Punainen mäyräkoira Cholatsella

Se oli koira. Mäyräkoira tai korgi. Se oli kirkkaan punainen muuten, paitsi sen korvat olivat mustat. Siinä se vieressä lönkötteli ja saattoi minua takaisin basecampiin. Ihmettelin, että mistä se oikein ilmestyi, mutta päättelin, että se haluaa auttaa minut alas turvaan, joten sitä kannattanee seurata. Tiesin kyllä, että punainen mäyräkoira yli viiden kilometrin korkeudessa Himalajalla ei ole ihan normaalia, mutten välittänyt, tärkeämpää oli, että se auttaisi minut nyt kotiin.

Kahta viikkoa aiemmin olin laskeutunut Kathmanduun, Nepalin pääkaupunkiin. Kolmen tunnin hampaidenkiristelyn jälkeen olin päässyt viisumijonoista läpi, etsinyt kentältä satojen kylttien seasta Altitude Junkiesin nimen ja istunut viimein autokyytiini hotellille. Kathmandun liikenne oli yhtä kaoottinen kuin viimeksikin ja sen aiheuttama saastepilvi tunkeutui syvälle keuhkoihin reilun parinkympin lämpötilassa. En antanut sen häiritä, olin niin fiiliksissä että olin taas täällä. Ja parin päivän päästä pääsisin joka tapauksessa kolme kilometriä korkeammalle hengittämään raitista vuoristoilmaa.

Kathmandun Thamelissa

Kyytini päättyi Hotel Tibetin pihaan Lazimpatin kaupunginosaan. Terassilla minua odotteli Phil Crampton, Altitude Junkiesin omistaja ja Cholatsen retkikuntamme johtaja. Phil on Himalajalla legenda. Yli 75:n viiden retkikunnan kokemus – joista yli puolet 8000-metrisille vuorille – yhdistettynä hänen LAD-henkiseen olemukseensa ja omintakeiseen tapaansa johtaa retkikuntiaan on luonut maineen, jota toiset arvostavat ja toiset pelkäävät. Amerikkalaistunut britti on kuin sekoitus cowboyta ja jalkapallohuligaania, joka tekee mitä huvittaa ja joka on luonut omat säännöt vuorikiipeilyyn välittämättä pätkääkään, miten muut toimivat. Phil on tehnyt Nepalista itselleen toisen kodin, rakentanut maahan omat verkostonsa, joille hän on lojaali kuin kivi, ja joiden puitteissa hän navigoi Himalajalla kuin kala vedessä. Tai ehkä hai, jos muut ovat kaloja. Phil kertoo tarinoita siitä, kuinka kiipesi Ama Dablamin vahingossa kännissä, jakaa omia totuuksiaan (”Dehydration’s a myth!”), jotka voi jättää omaan arvoonsa, ja kertoo mielellään mielipiteensä mainetta niittävistä ”kaupallisista” kollegoistaan. Kuitenkin, samalla, Phil on äärettömän kohtelias ja huomioonottava, lojaali asiakkaitaan kohtaan ja pitää huolta omistaan. Hän saa ryhmissään aikaan vahvan siteen ja yhdessä tekemisen fiiliksen. 

Illalla hotelli Tibetin katolla koko retkikuntamme kokoontui ensimmäistä kertaa. Philin ja minun lisäkseni mukana oli Dan Texasista, Brian Idahosta, Nancy Oregonista, Finch Michiganista, uusiseelantilanen Deno, britti Robert sekä Christian ruotsista. Todella kokenutta porukkaa suurin osa. Oli everestejä ja amadablameja vyöllä. Kovimpana luuna Deno, joka oli 30:n vuoden aikana Himalajan lisäksi kiivennyt lukuisia ensinousuja mm. Andeilla ja käynyt pari kertaa Everestillä. Hän kertoi, että Cholatse tulisi olemaan hänen viimeinen high altitude -nousunsa, tämän reissun jälkeen hän jäisi näistä hommista eläkkeelle. Deno oli 47-vuotias.

Hotel Tibetin kattoterassi

Pyörimme muutaman päivän Kathmandussa ennen kyytiämme Namche Bazaariin. Pääkaupungin jo mainittu ilmanlaatu ei millään tasolla houkuta ulkoilemaan. Saasteinen ja pölyinen ilma tunkeutuu syvälle kurkkuun ja tekee olosta epämiellyttävän. Koita siinä sitten nauttia nähtävyyksistä samalla, kun silmiä kirveltää ja joku 30 000 skootteria ja pientä vanhaa Toyotaa yrittää ajaa päälle. Katujen ylitys perustuu ainoastaan tuuriin. Jos toiselle puolelle haluaa, on vain suljettava silmät ja käveltävä taistelukentän läpi. Kathmandun hallittu kaaos on tällaiselle suomalaiselle järjestysfriikille vähän liikaa, joten suurimman osan ajasta viihdyin hotellimme kattoterassilla kokislasin ääressä. Toisena iltana naapuripöydässä istui tutunnäköinen mies. Hän oli Alan Arnette, jonka blogi on lähes legendaarinen Himalajan uutislähde ja jota olen seurannut niin kauan kuin olen vuorilla pyörinyt. En voinut vastustaa kiusausta ja menin vähän fanipoikana moikkaamaan. Mies osoittautui äärimmäisen mukavaksi ja istuskelimme kotvan jutellen, ennen kuin hän lähti lentokentälle ja kohti kotiaan. Hieno, yllättävä kohtaaminen!

Alan Arnette & fanboy

Aamulla koitti viimein aika lähteä vuorille. Yleensä matka Khumbun laaksoon Himalajalle, missä maailman korkeimmat vuoret seisovat, taitetaan pienkoneella Luklan kuuluisalle kentälle. Mutta koska Lukla on kovin sääherkkä kenttä ja todella usein koneet eivät pilvien takia pääse perille, Altitude Junkies käyttää mieluummin helikoptereita. Kopterit voivat lentää huonommassakin säässä ja niillä pääsee suoraan esim. Namcheen, minne normaalisti Luklasta pitää kävellä vielä pari päivää. Lensimme Kathmandusta noin tunnissa suoraan sherpojen pääkaupunkiin Namche Bazaariin 3500 metriin ja aloitimme sopeutumisemme sieltä. Lentomatkalta avautui upea näkymä Khumbun vuorille, sellainen, jota ei vaeltaessa saa. Mt. Everest, Lhotse, Nuptse, Pumori, Ama Dablam, Makalu, Thamserku, Taboche ja, matkamme kannalta se kaunein, Cholatse kohosivat aamuauringossa ympärillä. Tuntui aivan älyttömän hyvältä olla täällä taas.

Kyyti 

Namche Bazaar, sherpojen pääkaupunki

Vietimme Namchessa pari päivää korkeuteen sopeutuen. Loikka Kathmandusta suoraan 3500 metriin on aika iso, joten paikan päällä ei voinut alkaa hötkyilemään. Käväisimme Everest View -hotellilla 3800 metrissä kahvilla ja notkuimme pitkin Namchen kujia ja katuja. Moonlight Lodgen terassille paistoi aurinko ja siinä kelpasi istuskella ja seurata ohikulkevia trekkaajia, lehmiä, kulkukoiria, -kissoja ja kantajia. Hattu nousi päästä, kun joku kaveri paineli ohi 70 kiloa Sprite-pulloja selässään. Tavallaan tuntui pahalta, että toiset kantavat limpparia selkä vääränä muovipulloissa tänne vuoristoon vain, jotta kaltaiseni turistit saavat vähän juotavaa lomapäiviensä ratoksi. Toisaalta sitten ilman meitä turisteja Khumbun laakso ei selviäisi, vaeltajat ja kiipeilijät kun ovat alueen ainoa tulonlähde. Ehkä se, että joku ostaa Sprite-pullon 4500 metrissä mahdollistaa sen kantajan lapsen koulunkäynnin. Kaksipiippuinen juttu. Koitin olla ostamatta yhtäkään muovipulloa matkan aikana puhdistaen kaiken nauttimani veden tableteilla, mutta pari kertaa sorruin Fantaan. Kolme ostettua pulloa kolmen viikon matkalla ei kuitenkaan ollut mielestäni ihan liikaa.

Namchen sopeutumispäivien jälkeen aloitimme matkan kohti Cholatsen basecampia. Ensimmäinen vaelluspäivä Doleen tuntui hyvältä, olin iloinen, että pääsimme viimein liikkeelle. Viitisen tuntia nousua meni melko hyvin, mutta vatsanpohjasta kramppaili hieman. Ajattelin sen johtuvan korkeuden ja fyysisen tekemisen yhteydestä. Kun happi ilmassa vähenee, elimistö joutuu koville, joten ei ihme, jos vähän nipistelee välillä. 

Cholatse näyttäytyi ensimmäistä kertaa kunnolla

Illalla nipistely kuitenkin jatkui ja muuttui hiljalleen ellotukseksi. Olo ei enää ollutkaan ihan niin hyvä. Vatsassa kiersi ja etoi. Välillä hikoilutti, välillä oli kylmä. Koitin pakottaa annoksellisen momoja ruoaksi, mikä ei ainakaan varsinaisesti parantanut oloa, joten päätin mennä nukkumaan. Sitten se alkoi: Vatsani kääntyi ympäri ja kouraisi. Tuli kiire vessaan, onneksi se oli vapaa. Tunsin kuumeen nousevan. Vapisin täysin hallitsemattomasti. Join vettä samaan malliin, kuin kymmenen vuotta sitten Musiikki & Median aikaan Tampereen hotelli Ilveksessä krapulassa kahvia. Se piti nauttia pillillä, jottei kaikki läikkyisi syliin, koska vapisin niin paljon. Otin särkylääkkeen ja Precosan, joiden jälkeen torkahdin vain herätäkseni hikilammikkoon ja taas vessaan. To save you the details, kävin sen yön aikana vessassa seitsemän kertaa. Nukuin käyntien väleissä ehkä puoli tuntia kerrallaan.

Huonompikin matemaatikko voi laskea, että aamulla minusta ei ollut paljoakaan jäljellä. Olosuhteissa, missä pitäisi juoda nestettä noin neljä litraa päivässä ja missä keho ei pysty palautumaan, ripuli ei anna parasta ennustetta toipumiseen. Koitin tankkailla elektrolyyttejä ja suoloja, mutta olo oli silti älyttömän heikko. Ajattelin, että se siitä ehkä kohenisi, kun pääsisin liikkeelle. Matkaa seuraavaan majapaikkaamme Machermoon ei ollut kuin muutama tunti, Otin taskuun vessapaperirullan, jota en onneksi matkalla tarvinnut. Elimistön hieman rauhoituttua päästyäni Machermoon koitin miettiä, mistä oli kyse. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kuin minulla oli ollut vatsaongelmia reissussa. Todennäköisesti kyseessä oli jonkinsortin ruokamyrkytys, sen verran ärhäkästi se iski, nosti ja laski kuumeen ja tyhjensi kaiken elimistöstäni. Nyt pahimmat oireet alkoivat olla ohi, mutta jälkiseurauksena olin täysin voimaton. Kaikki nesteet oli poistuneet enkä saanut niitä mitenkään takaisin. Korkeutta oli yli 4000 metriä, eikä keho täällä palaudu edes levolla. Suoraan sanottuna siis käytännössä paskoin koko viimeisen puolen vuoden treenin tulokset pilalle.

Ama Dablam kummittelee taustalla

Machermosta nousimme seuravana päivänä basecampiin. Vatsatauti oli ohi, mutta voimia ei enää ollut, mikä korostautui hitautena. Muu ryhmä minua ja Robertia lukuunottamatta paineli kaukana edellä poiketessamme pois Gokyoon vievältä polulta. Robert, 60v., oli yrittänyt Cholatselle jo viime vuonna, mutta oli joutunut kääntymään pari sataa metriä ennen huippua alas. Nyt hän oli flunssassa ja raahusti hitaasti takanani kohti uutta yritystä. Minä en paljoa nopeampi ollut, mutta joten kuten matka kuitenkin eteni. Viimeiset pari tuntia jyrkähköä ylämäkeä ennen basecampia tuntui kuitenkin loputtomalta ja kun viimein Cholatsen eteläpuoli avautui viimeisen kukkulan päälle noustessani, meinasin itkeä onnesta. Pienenpienet teltat – uusi kotimme – näkyivät valtavan vuoren edessä ja kompuroidessani perusleiriin tuntui kuin olisin jo kiivennyt ensimmäisen vuoren. Korkeutta basecampilla oli 4700 metriä. 

 Valtava, upea, kauhea, ihana Cholatsen

 eteläpuol ja sen basecamp

Saimme jokainen omat teltat, mikä oli luksusta. Sai levittäytyä ihan rauhassa ja räjäyttää duffelin sisällön haluamallaan tavalla. Käytin iltapäivän pesää rakentaen. Auringon osuessa leiriin teltan sisällä oli yli 30 lämmintä, yöllä parhaimmillaan kymmenisen astetta pakkasta. Kaikkeen sai siis varautua. Edessä oli lepopäivä, mikä antoi hyvän sauman basecamp-rutiineihin totuttelemiseen. Olimme jakkien laidunalueella, mikä tarkoitti kuivunutta jakinpaskaa maassa ja tuulen myötä myös ilmassa. Ulkona ei siis sopinut pyöriä ilman buffia naamalla. Keväällä vannoin, etten ikinä tule käyttämään epäonnistuneesta Bodom Trailista saamaani buffia, mutta nyt se oli suosikkivarusteeni. Messitelttaan ei sopinut astua sisään ilman käsien pesua, ruokapöydälle ei saanut laskea mitään. Phil oli todella tarkka hygieniasta, jotta yksikään tauti ei leviäisi kiipeilijöiden kesken. Puhtausnatsius tarttui nopeasti ja noudatimme uusia siisteysstandardeja tiukasti. 

Altitude Junkies on tunnettu keittiöstään. Basecampin ruoasta vastasi Da Pasang Sherpa, joka Philin mukaan on ”Himalajan paras kokki”. En minä siitä tiedä, mutta ruokaa oli paljon ja se maistui hyvältä. Leipä leivottiin keittiössä, oli tuoreita vihanneksia ja kasviksia, oli kanaa, lihaa, pastaa, pekonia,  ranskiksia, keittoja ja ihan kaikkea, mitä kiipeävä nuorimies voisi toivoa. Jopa siinä määrin, että puolivälissä reissua aloin jo haaveilla kotiinpaluusta, missä ei tarvitsisi syödä koko ajan niin paljoa. Mutta kyllä se ruoka tarpeeseen tuli edellispäivien tyhjennysoperaation jälkeen. Koitin saada niin paljon energiaa takaisin kuin vain oli mahdollista. 

Koti, messiteltta ja vessa

Ensimmäisessä kokoontumisessamme Kathmandussa Philin ensimmäinen lause oli, että tämä ei ole opastettu retki. Hän ei ole opas, hän ei neuvo miten asiat tehdään ja kukin saa toimia ja kiivetä vuorella omien päätöstensä mukaisesti. Altitude Junkies ainoastaan tarjoaa puitteet sekä sherpat, jotka fiksaavat köydet huipulle asti. Kaikki muu on itsestä kiinni. Ei Cholatsella kuitenkaan yksin oltu, vieressä oli kuitenkin seitsemän telttaa. Kaikki tiesivät, että avain onnistumiseen olisi tiimityö, joten teimme suunnitelmat ja päätökset kimpassa. Olimme nyt kiivenneet jo muutaman päivän yhdessä ja porukka alkoi hitsautumaan yhteen sitä mukaa, kun jengiin tutustui. Robert oli vanhempi herrasmies briteistä, joka melko varmasti ei pääsisi huipulle – näin hän itse sanoi. ”Too old, too slow” kuulemma. Deno ja Brian olivat vahvoja kuin härät, kuten oli myös Christian. Heillä tuskin olisi mitään ongelmia. Nancy oli aina hyvällä tuulella. Siis aina! En usko, että näin kertaakaan, ettei hän hymyilisi. Dan oli eniten minun kaltaiseni, innokas ja analyyttinen. Ja sitten oli Finch, entinen Navy Seal, joka oli ollut mukana mm. Osama Bin Ladein listimisessä. Finch oli nähnyt kaiken ja vahvisti jengiä älyttömän vakaalla harkintakyvyllään. Mikä parasta, porukassa ei ollut yhtään cowboyta ja kaikki machoilu loisti poissaolollaan. Olimme tasavertaisia ja -arvoisia ja tiimihenki oli vahva. Basecampissa vallitsi erinomainen yhteishenki alusta alkaen ja kaikkien mielestä Fleetwood Macin Rumours oli hyvä levy! 

Lepopäivä sujui kuitenkin enemmän Skid Rowta kuunnellen ja kamoja huoltaen. Seuraavana aamuna lähdimme aamiaisen jälkeen ensimmäiseen rotaatioon vähän päälle 5000 metriin. Veimme mukanamme hakut ja jääraudat, jotka jättäisimme jäätikön reunalle, niin ei tarvitsisi kaikkea roudailla tulevina päivinä edestakaisin. Olo noustessa oli ihan suhteellisen ok, mutta huomasin edelleen, että voimat olivat jääneet vessanpönttöön Doleen. Tuntui, etten koskaan ollut ollut kiivetessäni yhtä heikko kuin nyt. Harmitti, koska kotoa lähtiessäni olin ollut parhaassa fyysisessä kunnossani ikinä. Ajattelin, että ehkä se sieltä palaa, kun hiljalleen tässä touhuaa. 

Kiipeilyä ei voi aloittaa ennen kuin lama on suorittanut Puja-seremonian, 

jossa pyydetään vuorelta lupaa nousta sen rinteille sekä toivotaan suotuisia

olosuhteita. Myös henkilökohtaiset varusteet, kuten hakut, kypärät ja jääraudat on 

hyvä tuoda siunattavaksi

Monsuuni, joka kesällä tuo Himalajalle ja etenkin Khumbun alueelle valtavat määrät lunta, oli tänä vuonna ollut todella vähäsateinen. Sen seurauksena Cholatse oli todella kuiva. Kaikki, mikä yleensä on lumen peittämää oli nyt kiveä ja jäätä, mikä teki vuoresta teknisesti paljon aiempia vuosia haastavamman. Kiipesimme paikkaan, joka aiempina vuosina on ollut crampon point vain huomataksemme, että jää alkaa tänä vuonna vasta yli pari sataa metriä kauempana. Nyt matka oli viheiliäistä kivikkoa, kuin rakkaa, missä jokainen kivi liikkuu ja romahtelee. Päätimme jättää ylös kantamamme hardwaren ison kiven alle talteen seuraavan päivän rotaatiota varten, emmekä lähtisi ylittämään kivikkoa jäätikön reunalle tänään. Puhaltelimme tovin 5100 metrissä ja palasimme alas sherpojen jatkaessa ylemmäs vuorelle etsimään reittiä jäätikön läpi ja fiksaamaan köysiä. 

Muutaman päivän takainen marssijärjestys oli edelleen sama, muut menivät kaukana edellä, välissä olin minä ja takana jossain tuli Robert. Ensimmäinen rotaatio meni hitaasti, mutta suhteellisen mukavasti ja palatessani leiriin olokin oli yllättävän hyvä. Olin edelleen voimaton, mutta tuntui siltä, että pystyisin edes yrittämään. Mieliala oli positiivinen, eikä vähiten hyvän porukan ja hengen ansiosta. Taisin sanoa messiteltassa ääneenkin, että tämä on paras porukka, missä olen koskaan saanut kunnian kiivetä ja kaikki nyökyttelivät samaa.

Finch katselemassa Cholatsen 400-metristä jääputousta. 

Kuvasta näkee, miten kuiva jäätikkö tänä vuonna oli

Seuraavana aamuna luvassa oli aikainen herätys toiseen rotaatioon. Suunnitelmamme lepopäivistä olivat menneet uusiksi, koska sääennuste lupaili neljän päivän päähän myrskyä, joka kestäisi viikon. Jos haluaisimme yrittää huipulle, meidän olisi ehdittävä sen alta pois. Niinpä kolistelimme aamukuuden aikaan liikkeelle, tähtäimessä high camp 5600 metrissä. Se vaatisi koko 400-metrisen jäätikön kiipeämistä, jonka halusimme tehdä ennen kuin joka iltapäivä Cholatselle valuvat pilvet peittäisivät auringon.

Olin taas hidas. Saavutin edellispäivän kamajemman kuitenkin parissa tunnissa ja homma eteni. Deno oli unohtanut kypäränsä alas ja joutui puskemaan nousun kahteen kertaan samassa ajassa kuin itse pääsin kertaalleen ylös. Nauratti. Robert tuli jälleen perässä ja päätti lopulta olla jatkamatta jäätikölle. Hänen Cholatsensa päättyi siihen. Harmittelimme, mutta ymmärsimme ratkaisun, Robert ei yksinkertaisesti pystyisi saavuttamaan huippua tänäkään vuonna. ”Too old, too slow”. Muut menivät jo kaukana ja Deno vahvana kuin mikä lähti tavoittelemaan etujoukkoa. Minä jäin taakse Pasang Sherpan kanssa, joka oli viemässä köysiä ylös. 

Reitti varusteiden jättöpaikaltamme jäätikön reunalle oli kelju. Yleensä tässä kohtaa metrin-parin lumihanki peittää kivikon ja se on nopea ylittää ennen kuin varsinainen 400 metriä korkea jääputous alkaa. Nyt parisataa metriä pitkän kentän sai räpelöidä kiveltä toiselle ja matka oli todella rankka. Mihin kuulemma normaalisti menee vartti vei nyt yli tunnin. Tuntui kuin jokainen kivi olisi irtonainen ja maa jalkojen alla liikkui joka askeleella. En keksi ylitykseen mitään kuvaavampaa sanaparia kuin ”ihan perseestä”. Siis todella, todella perseestä. Mikä aiemmin näytti kauhistuttavalta jääseinältä tuntui nyt maailman houkuttelevimmalta paikalta. Jäätiköllä ei sentään alusta liikkuisi koko ajan. 

En tiedä sumeniko näkö vai kamera. Deno matkalla persekivikon yli kohti crampon pointia

Saavutin viimein uuden crampon pointin. Pasang puhisi perässä parikymmentäkiloinen rinkka selässään ja kirosi, että ei ole koskaan nähnyt vuorta näin huonossa kunnossa. Laitoin raudat jalkaan, otin hakun käteen ja kvarmistin itseni köyteen. Ensimmäinen osuus oli 60-70 asteista peilikirkasta jäätä, jonka nousin hakun ja jumarin avulla. Toinen hakku olisi ollut avuksi, mutta olin jättänyt sen leiriin. Sherpat olivat edellispäivinä tehneet ympäripyöreää päivää löytääkseen turvallisen reitin jäätikön läpi ja jyrkimmissä kohdissa oli fiksatut köydet, joiden kanssa kiivetä, muilta osin reitti oli pyritty merkkaamaan muutaman kymmenen metrin välein bambukepeillä. 

Nousu oli rankka eikä sairastamisen aiheuttama voimattomuuteni ainakaan auttanut urakkaa. Askel kerrallaan kiipesin ja vaelsin railojen välejä. Jäätikön pinnalla ei ollut senttiäkään lunta, eli reitti oli täysin kuivaa, kirkasta ja kivikovaa jäätä. No, ainakaan lumivyöryvaaraa ei tänä vuonna ollut! Lisäksi tietenkin railot olivat näkyvillä, mikä teki etenemisestä turvallisempaa. Mutta kyllä siinä töitä sai tehdä. Reitti veteli melkoista siksakkia tähdäten jäätikön oikeaan reunaan, missä kivivyöryvaara oli pienin. Vasemmalla oli Cholatsen valtava eteläinen face, mistä kiveä ja jäätä tippui vähän väliä. Sitä ei halunnut päälleen. Välillä mentiin nelivetoa, välillä pystysuoraa seinää ja välillä taas iisimpiä kävelypätkiä jäätiköllä navigoiden. Vaikka olin aivan poikki, jollain tavalla myös nautin menosta. Mietin, että onneksi tuli kiivettyä jäätä aika paljon viime talvena, minkää ansiosta pystyin etenemään melko jouhevasti, joskin hitaasti ylöspäin. Samalla mietin kuitenkin kauhuissani, että mitä kaikkea edessä vielä vastaan tuleekaan. Nelisen tuntia jäätikköä noustuani olin viimeisen headwallin alla. Se oli vajaa satametrinen melkein pystysuora seinä satulaan, jossa olisi tuleva yläleirimme. Katselin headwallia, kolme kiipeilijää nousi sitä ylös. En ihan erottanut ketä köydessä meni. Olin aika todella poikki. Pasang tuli kärsivällisesti perässäni edelleen valtava rinkka selässään. Siellä oli teltta ja köydet, jotka pitäisi fiksata huipulle asti. Tunsin voimieni hiipuvan jaloistani, ihan kuin joku olisi pillillä imenyt pohkeet tyhjiksi. Katselin menoa headwallilla ja vaikka meitä ei montaa tiimissä ollut, köyteen oli muodostunut pieni ruuhka. Tämä oli nousun pullonkaula. Koska vuorooni ylös olisi mennyt vielä tovi, päätin jäädä odottelemaan hetkeksi. Tunsin kuinka väsymys puski pintaan ja aloin epäillä, että jaksaisin puskea enää headwallin ylös. Saatika sitten vielä rapeloimaan alas. Pohdiskelin tovin ja totesin Pasangille, että minä lähden sittenkin nyt alas. 

Deno yksin ylempänä jäätiköllä

Se on hullua, miten keho toimii. Sillä sekunnilla, kun ilmoitin kääntyväni, väsymys valahti pohkeista koko kroppaan. Olin siihen asti painanut ilmeisesti apuhtaasti adrenaliinin voimalla ja kun päätin, etten jaksa enää, huomasin olevani jo aivan loppu. Pasang kysyi, että kaipaanko seuraa matkalleni alas mutta totesin pärjääväni. Hänellä oli kuitenkin vielä työtä tehtävänään, joten lähdimme eri suuntiin. Tiesin, että muut tulevat varmaan kohta alas ja saavuttavat minut, joten voin hyvin lähteä hiljalleen hipsimään takaisin kohti jäätikön pohjaa. 

Matkaräpsyjä

Sitten heräsin. Se oli ehkä absurdein tunne ikinä. Katselin ympärilleni ja tajusin nukahtaneeni pystyyn. En muista koskaan tunteneeni itseäni niin väsyneeksi, tuntui kuin silmät eivät vain pysyisi auki. Tiesin kuitenkin missä olen ja mietin, että miten helvetissä olen voinut nukahtaa tähän! Seisaalleen! Seisoin edelleen – onneksi – jaloillani. Olin vain simahtanut paikalleni. En tiedä olinko ollut tiedoton sekunnin, kymmenen vaiko minuutin. Vai pidempään? Tiedän vain että heräsin kasvot kohti alamäkeä ja tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu. Eihän nyt tällaisessa jäätikköhelvetissä voi nukahtaa seisaalleen! Piti lähteä liikkeelle. Huomasin viimeistenkin voimien kadonneen silmien ummistamisen mukana. Tiesin heti, että matkasta basecampiin tulisi melkoinen taistelu. 

Peruna kerrallaan. Niin opetti minua asiakas Kebnekaisella syyskuussa. Se oli hänen mummonsa antama elämänohje ja sitä päätin seurata jotta pääsisin pois. Peruna kerrallaan. En suostunut katsomaan jäätikön pohjalle, katsoin vain kymmenen metriä eteenpäin. Nyt tuolle kivelle tuossa. Tuon railon yli kun pääset, niin saat ottaa lepotauon. Etenin loputtoman hitaasti, mutta onneksi melko vakain jaloin. Peruna kerrallaan. Tuossa on kivi, istu siihen. Juo vähän. Älä nukahda, nouse ylös! Kävin keskusteliua pääni sisällä koko ajan. Komentelin ja määräsin. Nyt liikkeelle! Peruna kerrallaan!

Tiesin selviäväni jos vain pääsen jäätikön ja sen jälkeisen kivikon yli paikkaan, mihin pari päivää aiemmin olimme jättäneet varusteitamme. Siitä lähtisi alamäki ja polku suoraan basecampiin. Mutta sinne oli pitkä matka. 

Peruna kerrallaan.

Otin ehkä viisi askelta ja pysähdyin. Piti löytää seuraava bambukeppi. Jossain vaiheessa nukahdin taas seisaalleen. Heräsin. Miten voi ihminen olla niin väsynyt, en voi ymmärtää. Eihän nyt kukaan kävellessään nuku! Olin 5500 metrin korkeudessa, ehkä sillä oli jotain tekemistä asian kanssa. Mietin, että jään istumaan paikalleni ja odottamaan muita, jotka tulisivat varmasti pian perässäni. En uskaltanut. En enää uskaltanut jäädä, etten taas nukahtaisi. Oli pakko jatkaa. Viisi askelta ja tauko. Köysi. Varmistulaite. Laskeutuminen alas. Varmista, että jokainen askel pitää. Jos tässä jäätiköllä kaatuisi, self arrest olisi liki mahdoton tehdä, niin kuivaa ja kovaa jää oli. Oli vain pakko pysyä pystyssä. Viisi askelta vielä. 

Väsytti

Lopulta pääsin jäätiköltä pois. Istuin hetken ja mietin, että ohhoh, olipas urakka. En edelleenkään nähnyt ketään takanani, olin aivan yksin. Päätin lähteä ylittämään kivikenttää. Sitä, joka oli aivan perseestä. Nyt se oli vielä enemmän perseestä. Otin tähtäimeksi noin 20:n metrin matkoja. Nyt tuolle kivelle. Sitten tuolle. Tuossa saat pitää tauon. Ähisin ja puhisin ja kiroilin kovaan ääneen. Ajattelin, että niin kauan kuin jaksan huutaa vittusaatanaa, jaksan myös pysyä hereillä. Ja jos pysyn hereillä, pysyn myös liikkeellä. Paikkaan, mistä alamäki ja polku basecampiin alkaisi, oli kuitenkin noustava vielä noin 60 metrinen seinämä, joka oli kiveä, soraa ja valuvaa hiekkaa. Siinä kohtaa ihan oikeasti mietin, etten tule ikinä pääsemään tätä mäkeä ylös. Yritin ja yritin liikkua, mutta sora jalkojeni alla tiputti minua aina uudelleen alemmas. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Ihan perseestä! 

Peruna kerrallaan.

Otin kivestä kiinni ja ponnistin. Pidin tauon. Nousin seuraavalle ja seuraavalle. Aurinko paistoi, oli todella kuuma ja minulla oli ihan helvetin kylmä. Kaivoin untuvatakin repusta ja koitin juoda, mutta vesipullo oli jo tyhjä. Mietin, että leirissä on pöydällä teetä, joka huutaa nimeäni. Nousin ja nousin ja valuin ja nousin kunnes viimein olin nyppylän päällä. Selvisin! Tipahdin polvilleni. 

Mietin taas, että haluaisin jäädä nukkumaan. Että jos tässä vähän silmiä ummistaisi, niin kyllä muut minut sitten poimisivat matkallaan alas. Olin niin väsynyt, etten tajunnut enää mitään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt nukkumaan vaan lähdin alas. Tästä olisi enää noin tunti polkua pitkin perille. Olin unen rajamailla köpötellessäni mäkeä alas. Silloin se ilmestyi ensimmäistä kertaa. Se punainen mäyräkoira.

Se käveli vieressä vasemmalla puolellani. Ei edessä eikä takana, vaan toverillisesti siinä vieressä. Se lönkötteli ja hymyili siten kuin koirat nyt hymyilevät. Kyllä te tiedätte, silleen, kun ne on tosi innoissaan jostain. Tämä mäyräkoira oli tosi innoissaan, että sai saattaa minua alas. Se vaikutti kuin se olisi todella ylpeä itsestään. Aluksi se vain vähän vilahti silmäkulmassani ja pelästyin, koska olin luullut olevani yksin. En uskonut näkemääni, joten jatkoin eteenpäin ja yritin olla välittämättä. 

Kohta se ilmestyi viereeni kuitenkin uudestaan. Mikä ihmeellisintä: se oli kirkkaanpunainen. Mustat korvat ja kuonon pää, muuten kirkkaanpunainen. Tajusin kyllä, että eihän se voi olla mahdollista, mutta silti näin ja tunsin sen ihan vierelläni. Ja tosiaan: Tunsin. Tuli sellainen lämmin, turvallinen olo, että täällä on joku joka saattaa minut turvaan. Välillä se oli hetken poissa ja sitten se palasi. Kun katsoin tarkemmin, kyseessä oli reppuni avonainen remmi. Mutten halunnut katsoa niin tarkasti. Minä ikään kuin hyväksyin mieluummin hallusinaationi punaisesta koirasta, koska se toi turvaa. Löysällä roikkuva repun remmi ei veisi minua alas, mutta se koira veisi. Se oli todella erikoinen fiilis – tiesin, että hourailen mutta nautin siitä. Hyväksyin sen ja pidin siitä houreesta kiinni. Tiedostaen ajattelin, että jos suostun siihen, että se onkin vain remmi, en pääse alas. Että niin kauan, kun uskon punaiseen Himalajan mäyräkoirakorgiin, olen turvassa.

Huhhuh.

Viimein, yhdeksän tunnin jälkeen saavuin takaisin basecampiin. Namgel Sherpa juoksi vastaan ja toi mehua. Se oli paras mehu koskaan. Koitin jotain sönköttää punaisesta koirastani, mutta Namgel ei ihan pysynyt kärryillä. Hän suositteli, että menisin nukkumaan. Hetken päästä Phil saapui leiriin. Hän oli ihmetellyt, että missä olen, hän oli olettanut saavansa minut kiinni matkalla. Kerroin hänellekin uudesta ystävästäni ja Phil pudisteli päätään. Keskustelun päätteeksi totesin, että luulen, että minun osaltani huiputusyritys on ohi.

Menin telttaan ja nukahdin. Herätessäni muutkin olivat palanneet leiriin. Päivä oli ollut todella rankka kaikille. Phil sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt Cholatsea näin hirvittävässä kunnossa kuin tänään. Kuivuus oli tehnyt reitistä todella haastavan. Kerroin kaikille nukahtamisistani ja punaisesta mäyräkoirasta ja ilmoitin, että tämä vuori on minun osaltani ohi. Jos se olotila, jossa jäätikön tänään laskeuduin, iskisi esimerkiksi parikymmentä senttiä leveällä huippuharjanteella ylhäällä 6400 metrissä, missä pudotus molemmin puolin on noin kilometrin luokkaa, olisin mennyttä. Päätin lopettaa tähän. 

Myös Robert oli jo poissa pelistä. Oman vetäytymisilmoitukseni päätteeksi myös Dan totesi, ettei hän uskalla jatkaa. Yläosa oli liian paha, eikä riski ollut sen arvoinen. Muut ottivat uutiset vastaan kannustaen. Hyviä päätöksiä kuulemma. Oloni oli huojentunut, ei pettynyt. Tiesin, että Cholatse olisi tällä kertaa liikaa.

Seuraavan päivän lepäsimme. Myrskytuulet olivat tulossa Khumbuun parin päivän päästä, joten huiputtajat saivat vielä yhden välipäivän ennen viimeistä puskua ylös. Naapuriin oli edellispäivänä ilmestynyt muutaman hengen brittiryhmä, jotka tulivat tervehtimään. Kyselivät, että olenko ok ja onko punaisia koiria näkynyt? Ihmeteltyäni, että mistä olivat kuulleet eilisen seikkailuistani, he kertoivat tavanneensa minut matkalla. Olin kuulemma kertonut uudesta ystävästäni täysin lasittunein silmin ja he olivat varmoja, että minulla oli vuoristotauti, HACE. Itse en muista kohtaamista ollenkaan. Olin edelleen loputtoman väsynyt mutta nyt asia sentään jo hieman nauratti. 

Deno, Finch, Dan ja Brian varmistelemassa huiputusvarusteita

Maailman paras Finch <3

Robert ja Dan lähtivät Gokyoon nautiskelemaan sisätiloista ja kahviloista. Olin niin poikki, etten jaksanut liittyä seuraan, joten jäin basecampiin seuraaamaan Denon, Brianin, Christianin, Finchin ja Nancyn huiputusyritystä. Ensin he nousivat takaisin jäätikön yli satulaan ja sieltä he lähtivät keskiyöllä viimeistä harjannetta pitkin kohti huippua. Ylhäältä tuli jo aiemmin ilouutinen, että sherpat olivat saavuttaneet huipun ja köydet olivat nyt valmiit. Phil lähti huiputukseensa illalla suoraan basecampista ja jätti näin yön yläleirissä väliin.

Christian oli lopulta jäänyt yöllä telttaan yläleirissä ja näin päättänyt yrityksensä siihen. Finch pelkäsi jalkojensa paleltuvan ja kääntyi alas noin 6000 metrissä aamuyöllä. Phil tavoitti Denon, Brianin ja Nancyn parisataa metriä ennen huippua, kiipesi ylös ja palasi takaisin leiriin. Sen jälkeen loput olivat todenneet viimeisen harjanteen olevan liian vaarallinen ja he kääntyivät alas. Näin kukaan retkikunnastamme sen johtajaa ja Sherpoja lukuunottamatta ei nähnyt Cholatsen huippua. Tänä vuonna vuori oli kaikkia vahvempi. Niin epäreilua kuin onkin niin ajatella, muiden käännyttyä ennenaikaisesti alas minua ei enää harmittanut niin paljoa etten lähtenyt yrittämään. Tiedän, etten olisi saavuttanut huippua vaikka olisin kunnossa ollutkin. Tämä kausi oli yhteinen tappio kaikille.

Hyvän huiputusyrityksen päätteeksi kaikki palasivat ehjinä, joskin väsyneinä basecampiin. Konsensus oli, että ei sinne olisi ollut kellään tänä vuonna mitään asiaa, vaikka Phil toisin väittikin. Phil on kiivennyt Cholatsen viisi kertaa, Himalajalla 30 vuotta ja hänen riskienhallintansa rajat ovat erilaiset kuin muilla. Deno, joka jäi Cholatsen jälkeen high altitude -kiipeilystä eläkkeelle, totesi vuoren olleen ilkein, inhottavin ja yksi hankalimmista, mitä hän on koskaan kiivennyt. Se riitti todistamaan, että olimme tehneet hyviä päätöksiä matkalla. Olimme kaikki alhaalla turvassa, vaikka sitten punaisten mäyräkoirien ansiosta.

Vasemmalta oikealle: Yours truly, Nancy, Robert, Finch, Dan, Christian, Phil, Deno ja Brian 

juuri ennen huiputusyritykseen lähtöä

Seuraavana aamuna teimme vielä yhden hyvän päätöksen ja soitimme helikopterin hakemaan meidät suoraan basecampista Kathmanduun. Katselimme aamulla kyytiä odotellessamme Denon kanssa Cholatsen massiivista eteläseinämää, jonka poikki olimme paria päivää aiemmin menneet. Se oli ihan älyttömän näköinen, niin kaunis mutta samalla niin helvetin uhkaava. Totesimme sen olevan melkoinen BEAST. Kysyin, että aikooko hän palata? Kuulemma eläkkellejäämispäätös pitää, nyt hän aikoo vain sukellella. 

”How bout you?”, Deno kysyi. ”Probably”, vastasin. Mutta ensin aion kerätä mahdollisimman paljon lisää kokemusta, kokemuksia, treeniä, vuoria ja kilometrejä, jotta tämä beast koskaan onnistuisi. ”Niinpä”, sanoi Deno, ”toivottavasti sun punainen koira on täällä silloinkin.”

Paluu Kathmanduun 

Viimiesenä yhteisenä iltana Kathmadussa, kävellessämme Thamelista kohti hotelliamme 

seuraan liittyi punertava koira. Se johdatteli meitä perille. Kaikkia nauratti aika paljon.