keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Nepalin jälkipelit ja jossittelut



Olen ollut reilun viikon kotona. Ensimmäiset päivät Nepalista paluun jälkeen menivät sumussa, olin aivan tolkuttoman väsynyt ja kärttyinen, eikä orastava jetlag ainakaan varsinaisesti auttanut asiaa. Olin kuitenkin päättänyt jo basecampista lähtiessä, etten aio jäädä pitkäksi aikaa sohvalle makoilemaan, vaan jatkan treeniä saman tien, kun vain jaksan. Muuten käy helposti niin, että rutiineista on vaikea saada taas kiinni. Viime vuonna Lobuchen reissun jälkeen möllöttelin sohvalla varmaan kaksi kuukautta ja kasvatin mahaa, enkä halunnut sen tapahtuvan uudelleen. Olin viikonloppuun mennessä jo lenkillä. 

Samalla tässä on ehtinyt jälkiviisastella Cholatsen tapahtumia väsymykseen asti, mikä on aina sinänsä turhaa, koska niihin hetkiin ja fiiliksiin, joissa päätöksiä vuorilla tehdään, ei koskaan pysty kotisohvalla täysin palaamaan. Se on ärsyttävää, koska samalla sohvalla ne ”olisinko sittenkin voinut onnistua” -kelat nostavat vääjäämättä päätään. 

Matkalla alas yritykseni jälkeen

Minähän olen ärsyttävyyteen asti positiivari. Kaivan aina kaikesta hyvät puolet ja samalla koitan hyssytellä huonot asiat ja epäonnistumiset maton alle. Ja ehkä juuri siksi Cholatsen matkakin on pääasiassa asettunut mielessäni niin sanotuksi ”onnistuneeksi epäonnistumiseksi”.

Jos katsotaan asiaa ihan objektiivisesti, niin epäonnistunuthan se reissu oli. Siis siltä kannalta, että vuoden ajan treenasin ja psyykkasin itseäni siihen, että sen 6440-metrisen huipun päälle kiipeäisin. Jäin kilometrin verran vajaaksi, joten eihän sitä oikein millään tasolla voi hyvänä suorituksena pitää. Jos siis ajattelee, että matkan tavoite oli ainoastaan se huippu. Mutta kun se ei ollut. 

Matkan isoin tavoite oli lähteä. Cholatse oli teknisyydeltään ja haastavuudeltaan iso askel minulle vuorikiipeilijänä ja se, että uskalsin sen askelen ottaa, oli minulle onnistuminen. Varmasti huipulle nousu olisi räjäyttänyt itseluottamuspankin totaalisesti, mutta jo sen 400-metrisen jäätikön nousu viidessä tonnissa nosti uskoa itseen valtavasti. Että minähän perkele tässä vedän, askel ja pitchi kerrallaan tätä valtavaa vuorta ylöspäin. 

Kun oikein tarkkaan katsoo, jäätikön alaosassa näkyy neljä kiipeilijää

Lähdin reissuun oppimaan. Kuten jo ennen matkaa ounastelin, olin ryhmämme kokemattomimmasta päästä ja Cholatse tarjosi melkoisen alustan oppimiselle. Kiipeilystä, päätöksenteosta, Nepalista, high altitude -hommista ja ennen kaikkea itsestäni. Oli valtava etuoikeus viettää pari viikkoa vuorella parempien kiipeilijöiden kanssa, joista jokaisella oli jotain annettavaa retkikunnalle. Palasin kotiin taas vähän erilaisena ihmisenä taskussa iso määrä uusia kokemuksia ja kokemusta. 

Parhaan palautteen ehkä ikinä antoi 25 vuotta Himalajalla kiivennyt Deno, joka viimeisenä iltanamme Kathmandussa istui viereen ja kiitti, että olin ollut se voima, joka oli sitonut kaikki mukana olleet yhteen. Ja kuinka olin oman keskeytyspäätökseni jälkeen ottanut uuden roolin basecampissa auttaakseni muut huipulle, unohtaen oman tappioni yhteisen tavoitteen edessä. Kuulemma usein – ymmärrettävästi –  keskeyttäjä mieluiten astuu syrjään koko projektista ja lähinnä sulkeutuu telttaansa kiroilemaan kohtaloaan, mutta minä en niin tehnyt. Minä keskitin energiani muiden auttamiseksi huipulle. Alhaalla kiikarien ja radiopuhelimen kanssa olin kuulemma yhtä paljon mukana ylhäällä kuin muutkin. Tätä palautetta vaalin mukanani pitkään. Ja Deno tekee ihmisprofilointia työkseen!

Huiputusyrityksen jälkeen basecampiin palaavia odotti suomalainen lakupötkö

Tykästyin Philin ja Altitude Junkiesin tapaan järjestää retkikuntia. Ei ole oppaita, ainoastaan supporttia, infrastruktuuri ja puitteet. Ryhmä ja sen jäsenet kiipeävät itsenäisesti ja tekevät myös päätökset sen mukaan. Se antoi ainakin itselleni rentouden tekemiseen, kun ei tarvinnut muiden kanssa juosta samaa tahtia. Sai kiivetä kuten kiipeää, sai olla kiipeämättäkin. Vaikka tiimityönä hommaa tietenkin tehtiin, sen annettiin olla orgaanista ja jokainen toimi silti yksilönä edetessään. Aivan varmasti aion lähteä Altitude Junkiesin matkaan vastakin. 

El dudes. Brian, minä, Dan & Deno Namchessa

Olisinko sitten voinut päästä Cholatsen huipulle? Se on se, mitä olen miettinyt tässä kotisohvalla paljon. Siinä kunnossa, missä olin, en. Olen siitä varma. Mutta olisiko sille kunnolle voinut tehdä jotain, jotta olisin päässyt vielä yrittämään? Ehkä. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisin voinut laskeutua takaisin alempiin kyliin muutamiksi päiviksi ja koittaa palautua siellä. En tiedä olisiko se auttanut, mutta kokeilla olisi voinut. Nyt lähestyvä myrsky esti ylimääräiset päivät. Olisin myös voinut ehkä lääkitä itseäni paremmin, jo ennenkin matkaa. Kieltäydyin järjestäen aloittamasta Precosa-kuuria ennen lähtöä, vaikka se olisi voinut ehkäistä koko vatsataudin. Aloitin kuurin vasta perusleirissä, joka todennäköisesti oli liian myöhään. Diamoxilla olisin voinut ehkä sopeutua paremmin, mutta en halunnut sitäkään syödä. Etenkin kun en kokenut, että korkeus oli ongelma muuten kuin palautumisen kannalta. Diamoxilla en edelleenkään halua kiivetä, haluan, että kehoni sopeutuu ja toimii normaalisti, jolloin tiedän ja tunnen sen paremmin. Ehkä sen hinta oli nyt epäonnistuminen.

Toinen asia on sitten se, että vaikka olisin ollut maailman tervein ja kovimmassa kunnossa, olisinko siltikään päässyt huipulle? Sitä en nyt päässyt mittaamaan, mutta todennäköisesti en. Teknisesti olisin varmasti pärjännyt samoille kannuksille, mihin muutkin, mutta yhtä lailla varmasti olisin kääntynyt alas viimeistään samassa paikassa kuin muutkin.

Pasang ei kääntynyt alas

Jäikö joku sitten harmittamaan? No loppujen lopuksi aika vähän. Tietenkin se ottaa päähän, että tuli kipeäksi ja sen myötä koko yritys valui vessanpönttöön (tai no, reikään lattiassa) jo lähestymispäivinä. Mutta sellaista se joskus on. Tämä oli ensimmäinen kertani, kun sairastumisen takia joku nousu menee pipariksi, eikä sille voinut mitään. Se jäi harmittamaan, etten päässyt kiipeämään Cholatsen yläosan harjanteella olevia pätkiä, koska ne olivat sellaisia, mitä en ole ennen kiivennyt ja olisi ollut perkeleen hauska päästä kokeilemaan. Eniten kuitenkin jäi harmittamaan, että ennen lähtöäni olin kesän treenien jäljiltä parhaassa kunnossani ikinä ja nyt en päässyt mittaamaan sitä kuntoa niissä olosuhteissa, joita varten olin harjoitellut. Mutta treeni jatkuu ja uusia mittausmahdollisuuksia tulee.

Sitten vielä se viimeinen: Aionko yrittää Cholatselle uudelleen? 

Kyllä. Joku päivä. 

B.E.A.S.T.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti