sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

42 päivää



42 päivää. Tai tulkinnasta riippuen 47, niin monena päivänä minulla on ollut lumilauta tai splitti jaloissa tällä kaudella. Viisi päivää oli kuitenkin virallisesti enemmän hiihtovaellusta kuin laskuhommia, joten niitä ei ehkä lasketa. Silti, lauta jaloissa yhtä kaikki!

42 päivää on ihan hyvä määrä yli nelikymppiselle etelä-helsinkiläiselle, jonka kotimäki on 36 kilsan päässä sijaitseva Talma. En siis pääse mistään suoraan omalle takapihalleni laskemaan (paitsi kerran pääsin joulukuussa, kun Kaivopuistoon dumppasi 30 senttiä lunta), vaan joudun aina tekemään jonkinlaisen effortin mäkeen päästäkseni. Toki tänäkin vuonna vietin rutkasti aikaa pohjoisessa, missä moinen on mahdollista, mutta kotipaikkani on silti Helsinki. 


Talman kevätpäivät best. Kuvanottopäivänä lämpömittari näytti +9°c


Avasin laskukauden marraskuussa Levillä ja päätin sen eilen epävirallisesti Talmaan. Eihän sitä toki tiedä, jos vaikka toukokuussa Nepalista palattuani jostain löytyisi vielä lunta laskettavaksi, mutta virallinen kotimaan kauden päätös eilinen kuitenkin oli ja sen myötä tuli kyllä vähän suru puseroon. Kesässä on tietenkin puolensa rantakahveineen ja skeittikeleineen, mutta on se silti vähän tylyä, että lempitouhuni on sellaista, ettei sille (etelä-)Suomessa ole varattu kuin muutama kuukausi vuodessa.  On vain niin kovin turhauttavaa aina odotella seitsemän kuukautta, että pääsee taas mäkeen, eikä laskemisen aukkoa ja siitä syntyvää onttoa oloa täytä yksikään kesälaji, vaikka kuinka kivoja ovatkin. 


Haaveilen vähän sellaisesta vuodesta, että seuraisin vain lunta koko ajan. Kun meillä kausi loppuu, voisi mennä vaikka Uuteen-Seelantiin ja sieltä sitten kesän lopulla Andeille ennen kuin ensilumi satelisi taas Lappiin. Kuulostaa ihanalta, mutta kuulostaa myös ilmastorikokselta. Oispa Talmassa sisähalli. 


Paras fiilis maailmassa on metodi Talman takaparkin ekasta hyndästä


On myös sääli, että parhaat keväthanget ovat vasta alkamassa juuri kun minä lähden töihin. Mutta se on se hinta, jonka maksan siitä, että saan pitkälti pitää marras- ja maaliskuun välisen ajan vapaana ja laskea paljon, tai ainakin 42 päivää. Kausihan siis jatkuu niin pohjoisessa kuin Talmassakin edelleen, mutta minä lähden nyt kuukaudeksi töihin. En kyllä silti valita, koska on sekin aika kivaa. Tässä vaan menee nyt muutama päivä, että saan käännettyä aivot oikeaan asentoon pois laskuhommista ja Himalajalle.


Laskin käytännössä koko kauden kotimaassa, mitä nyt muutaman päivän kävin ex-tempore Ruotsissa kääntymässä pari viikkoa sitten. Siellä kyllä viihtyisin enemmänkin, mutta ehkä sen aika koittaa sitten, kun toteutan haaveeni omasta torpasta jossain Abiskossa. Sen sijaan esimerkiksi Keski-Euroopan kaipuu on koronan jälkeen kadonnut tyystin, eikä se jotenkin tunnu tällä hetkellä tarpeelliselta matkustamiselta. Itävallassa olisi kyllä monta kivaa kurua vielä laskettavana, mutta niin on Pallaksellakin. Ja Kilpparilla, missä en ikävä kyllä kerennyt tänä talvena käymään. Parhaat laskut sain kuitenkin Keravalla, kun vanha parkkirotta sisälläni heräsi taas vähän lisää. En keksi montaakaan asiaa, joka tuntuisi yhtä hyvältä kuin onnistunut metodi Talman juniori/keski-ikäparkin ekasta hyndästä. 


Ensi syksynä sitten taas. Taitaa olla 29. kausi kun Keravalle ajelen. Mut mennään sinne Nepaliin nyt eka.





maanantai 13. maaliskuuta 2023

Pari sanaa hiihtovaelluksesta

Olen talvilajien ystävä, eikä lumi tai kylmä ole juurikaan haitannut koskaan tekemisiäni, enemmänkin päinvastoin. Hiihtovaellus ei silti koskaan ole minua juuri kiinnostanut. Tykkään mennä ylämäkeä ja etenkin alamäkeä, mutta hiihtely paikasta a paikkaan b pulkka ahterissa ei ole minun juttuni ja siksi en sitä ole nimeksikään tehnyt. Ehkä umpihankihiihdon MM-kisat talvella 2015 jättivät trauman tai jotain. Viime viikon vietin kuitenkin ahkion kanssa Pallaksella osana seikkailukasvatuksen opintojani. 

Viiden päivän vaellus Pallaksen hotellilta Nammalakurun kautta Vuontisjärvelle ei sinänsä muuttanut suhtautumistani lajiin, mutta ehkä ymmärrän sitä nyt paremmin. Jotain samantyyppistä pääntyhjennystä siinä on kuin pitkissä hitaissa nousuissa korkeuksiin. Aivot löi aika tyhjää lykkiessä menemään erämaassa talvimaisemien syleilyssä.  


Viikon tarkoitus ei ollut niinkään hiihdon tai hiihtovaelluksen opettelu, vaan seikkailun hyödyntäminen työkaluna ohjaamisessa ja johtamisessa. Pallas ja pulkat tarjosivat siis enemmänkin raamit muulle tekemiselle, jota harjoittelimme läpi päivien. Taivas oli kirkas ja kaunis, mutta viikko oli myös yksi talven kylmimpiä. Mittari huiteli läpi reissun jossain 20-30 pakkasasteen välillä ja oli aika fresh. 


Erityisen fresh vaellus oli niille, jotka eivät olleet koskaan aiemmin elämässään edes hiihtäneet. Opiskelukollegoistani kaksi kolmasosaa on ulkomaalaisia ja etenkin Aasian vahvistuksillemme Hong Kongista ja Nepalista hiihtovaellus oli varsin eksoottinen matka, kumpikaan kun ei ollut koskaan aiemmin laittaneet edes suksia jalkaan. Pakko nostaa kavereille hattua matkan vaatimasta heittäytymisestä. Itsehän fuskasin sen verran, että lähdin matkaan splitboardilla OAC-suksien sijaan. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi splitin toimiessa yllättävän hyvin pulkan vetämiseen ja kävinhän minä myös pyytämättä ja yllätyksenä salaa pari mäkeä opiskelun lomassa laskemassa. 


Kävin minä vähän hiihtämässä ilman ahkiotakin


Useampi kurssilaisistamme tulee aika paljon lämpimämmistä oloista ja kyllä sitä balilainenkin nuorukainen välillä mietti, että mitä helvettiä hän täällä tekee, kun koitti kaivaa itselleen lumikammia 28 asteen pakkasessa. Onneksi pari yötä vietimme sentään varaustuvan lämmössä, niin ei ihan pelkkää taistelua ollut. Upeimmat koskaan näkemämme revontulet myös hieman paikkasivat palelemisen tuskaa. 


Nammalakurussa oli kreiseimmät revontulet mitä oon koskaan nähnyt


Ei minusta vieläkään hiihtovaeltajaa tullut, mutta viikko oli kyllä hieno. Se oli sitä eritoten hyvän seuran ja yhteishengen ansiosta ja Pallaksen hiihtovaellus tiivisti vuosikurssimme yhteishenkeä entisestään. Ja sehän näissä hommissa lopulta on aina hienointa, yhteiset kokemukset, sellaiset tuskan ja ilon hetket, joita ei missään muualla voi harjoitella. Tulen varmasti muistamaan koetun yhteishengen pitkään ja ehkä juuri siitä opin matkalla eniten. On etuoikeutettua, että tälleen nelikymppisenä on yhtäkkiä saanut liudan uusia ystäviä ympärilleen ja opintojeni hiljalleen kääntyessä ehtoopuolelle olenkin jo alkanut vähän suremaan, että tämä porukka tulee pian hajoamaan takaisin niihin maihin, missä ei voida hiihtää ja palella yhdessä. 




keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Tää hiton some


Tää hiton some on kyllä yksi helvetinkone, jota vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Se syö energiaa, aikaa ja huomiota, mutta toisaalta se viihdyttää ja pitää seuraa päivittäin. Usein tuntuu siltä, että ystävät ovat lähempänä, vaikka oikeesti ovatkin kaikki omissa oloissaan ruudun ääressä.
 


Käytän somea paljon, kaiketi. Havahdun vähän väliä siihen, että nytkin voisin oikeasti mieluummin nauttia hetkestä, oli se sitten kahvikuppi rannassa tai odotus liikennevaloissa sen sijaan, että kaivoin taas puhelimen taskusta katsoakseni jotain kuvia. Käytän ainoastaan Facebookia ja Instagramia, koska kaiken maailman snäppeihin ja tiktokkeihin olen liian vanha, tai ainakin kankea. Ja tietenkin tätä blogia, joka kai someksi myös lasketaan. Instagramista ihan aidosti kyllä tykkään. Tykkään ottaa kuvia ja tykkään katsella jengin kuvia, eikä instassa joudu juurikaan kommenttikenttäöyhötyksen uhriksi. Niin kuin eräs ystäväni jo vuosia sitten sanoi, ”Insta on siitä kiva, että siellä yleensä vain tykätään kaikesta.” 


Nautin hetkestä


Olen kuitenkin lopettanut esimerkiksi monien tuttujen ja kollegojen seuraamisen Instassa, koska alkoi tuntua siltä, että kaikki tekee koko ajan jotain mielettömiä juttuja ja ovat aina jossain eeppisillä reissuilla samalla kun itse nökötän sohvalla. Se on hullua, että vaikka kuinka tietää, että some on lähinnä ihmisten parhaiden puolien esittelyä ja kokoelma huippuhetkiä, se saa silti tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi muihin verrattuna. Ja minä olen sentään 43-vuotias, joten ymmärrän hyvin keskustelun somen paineista nuorten kohdalla. Samalla ylikorostunut tarve puhua omista suorituksista ja suunnitelmista on jo pitkään tuntunut luotaan poistyöntävältä ja tuntuu helpommalta postailla vaan jotain random kuvia kuin pedata kaikille tulevia suunnitelmia henkselit paukkuen. 


Facebookia kohtaan minulla on sen sijaan hyvin ristiriitaiset tunteet. Omaa henkilökohtaista sivuani en juuri päivitä enkä kerro siellä mitään oleellista, muuta kuin tyyliin joka vuoden parhaat levyt ja silloin tällöin kuvan pojasta. Vilkaisen kuitenkin päivittäin muistot vuosien varrelta ja seurailen taustalta kavereiden tekemisiä, koska, kuten sanoin, sen myötä tuntuu siltä, että ystävät ovat edelleen olemassa. Mutta samalla Facebookin algoritmit ja systeemit ovat mielestäni vastenmielisiä ja oikeasti kiinnostava sisältö on usein kateissa. Käytän siis henkilökohtaista Facea enää siksi, että se oli joskus kivaa ja siihen sisältyy nostalgiaa.


Viikko sitten Facebook sulki privasivuani huomattavasti enemmän käytössä olleen Teemu ihan pihalla -sivun ”yhteisönormien rikkomisen” takia. Viimeinen postaus, jonka sivulle tein, oli lyhyt videoklippi Talmasta ja nyt on sitten lienee todistettu, että yli nelikymppisten laskufiilistelyt ovat vähän too much. 


Viimeinen postaus sivulle oli video Talmasta


En siis todellakaan tiedä mikä oli syy sivun sulkemiselle, sisältö sen ei ainakaan pitäisi olla. Kuulemma useimmiten näin käy, jos joku ulkopuolinen ilmiantaa sivun Metalle ja kuulemma monellakin alalla kilpailijat ihan piruuttaan ilmiantavat toisiaan haitatakseen näiden toimintaa. En tiedä, kuulostaa vähän foliohattu-osastolta, mutta jos joku tosiaan on sivuni ilmiantanut, niin onnea hänelle. 


Metan kanavat ovat olleet minulle, tämän blogin lisäksi, oikeastaan ainoat markkinointikanavat ja siksi tietenkin sivun sulkeminen harmittaa. Olen toki reklamoinut päätöksestä ja who knows, ehkä sivu taas jossain vaiheessa palaa. Sivumainintana voin sanoa, että onpa muuten yhden maailman isoimman firman asiakaspalvelu – tai sen olemattomuus – aivan perseestä. Kun on tarpeeksi iso, ei ilmeisesti tarvitse välittää asiakkaistaan, kun kaikki sitä käyttää kuitenkin. 



Sivuni suulkeutumisen myötä mieleeni hiipi kuitenkin myös pieni helpotuksen tunne: Entä jos tässä olisikin minun porttini ulos Facebookista? Jos sen käyttö on pääasiassa perustunut työhön ja nyt kun työsivua ei ole, tarvitsenko alustaa enää mihinkään? 


En tiedä vielä. Mutustelen ajatuksella ja koitan harjoitella ilman oloa. Jos Teemu ihan pihalla -sivu jää suljetuksi, voi olla, että sen myötä löysin isekin tien ulos. 


torstai 9. helmikuuta 2023

Lumilautailu on tehnyt minusta paremman ihmisen


Olen laskenut tänä talvena paljon. Kirjoittelen tätä Sallassa, missä olen menossa tänään mäkeen 20 m/s -tuulista huolimatta ja ajellessani parin päivän päästä kotiin on laskupäiviä tälle kaudelle kertynyt jo kolmisenkymmentä. Ensi viikolla ajattelin mennä Talmaan ja sitten palata pohjoiseen kuukaudeksi. Ainoastaan huhtikuun keväthanget jäävät taas väliin, koska olen töissä Nepalissa, mutta toivon, että lunta riittää Lapissa vielä toukokuulle. Fakta on se, etten nauti mistään niin paljon kuin laskemisesta.

80-luvun Suomessa laskettelu tuli keskiluokkaisen perheen lapsena aika defaulttina. Totta kai silloin lasketeltiin ja Mikko Alatalokin mainosti Messilää. Minulla oli vyölaukku ja Disneylandista ostettu Hessu Hopo -pehmolelu aina mukana. Parasta oli, kun laskupäivinä sai ranskiksia tauolla. Vaihdoin suksista lumilautaan hiihtolomalla 1991 ja nyt on käynnissä 31. vuosi sivuttain rinteessä. Hessu Hopoa ei enää ole mukana, mutta ranskikset on edelleen best. 


90-luvun lopun ja 2000-luvun alun talvet olivat Talmantäyteisiä, vaikka talvella ’96 murtunut selkä – lumilautaillessa sekin – leikkasikin terävimmän kärjen omista laskutaidoista, enkä enää uskaltanut mennä sykää Talman isoon hyppyriin. Onneksi siellä on nykyään keski-ikäparkki, johon uskallan. Viralliselta nimeltään se on kai junioriparkki, mutta enemmän siellä meitä dinosauruksia näkee. Juniorit sen sijaan vetävät ysisatasia siihen eturinteen isoon hyppyriin. 


Ei ysisatasia, vaan ollieita


Kuusi vuotta sitten ostin splitboardin ja siirryin takamaastoihin yhä enemmän. Hetken aikaa olin niin kovin olevinani, että vain offarit is real ja oli muka tosi eleganttia ja jotenkin hienostuneempaa etsiä hyvää puuteria, mutta viime talvina olen yhä enemmän nauttinut myös taas rinnelaskusta. Nyt ajattelen niin, että paskakin laskupäivä on laskupäivä, oli se sitten Talmassa tai tunturissa. Viime viikonloppuna skinnasin Pallasta, eilen vedin metodeja Sallassa, molemmat yhtä hyviä. 


Ne ovat yhtä hyviä, koska joka kerta, kun sträppään siteet kenkiin, mieleni tyhjenee. Lumilaudan päällä minulla ei ole ADHD:ta eikä mitään muitakaan vaivoja, ainakaan, jos olen muistanut venytellä ennen lähtöä. Siitä nimittäin huomaa hiljalleen oman kuolevaisuutensa ja iän karttumisen, ei enää taivu ihan samalla tavalla näin melkein 44-vuotiaana kuin silloin parikymppisenä. Pahin pelkoni on, että iän myötä kroppa ei enää pysy perässä harrastuksessa, koska missä minä sitten tyhjennän pääni? 


Laskiessa en ajattele mitään ja silti se ratkoo kaikki maailman ongelmat. Se on vaikea selittää, miten mielen valtaa samaan aikaan tyhjyys ja joku lämmin tunteiden tulva, kun käännän laudan rinteeseen. Tiede selittää sen oksitosiinilla, serotoniinilla, dopamiinilla ja endorfiineilla, itse tiedän vain, ettei mistään tule niin hyvä olo, kuin onnistuneen hypyn onnistuneesta alastulosta. Se on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta saa. Onnistumisen tunne, itsetunnon nousu ja taitojen kehittyminen ovat kaikki asioita, joita ihminen tarvitsee kokeakseen hyvää elämää. Minulle niitä antavat lumilautailu.



Olen nyt pari vuotta opiskellut seikkailukasvatusta ja jotenkin tässä tämän talven aikana olen ymmärtänyt, että se kiinnittyy juuri tähän. Seikkailun hyödyntäminen työvälineenä tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka parhaassa tapauksessa sitten heijastuvat elämän muilla osa-alueilla terveenä itseluottamuksena ja rohkeutena heittäytyä uuteen. Vaikka seikkailukasvatus terminä ja ehkä pedagogiikkanakin liittyy enemmän nuoriin, samat työkalut toimivat aikuistenkin kohdalla ihan yhtä hyvin. Myös me voimme saada seikkailun kautta itsevarmuutta, luottamusta ja hyväksytyksi tulemisen tunteita, jotka sitten siivittävät meitä vaikkapa työelämässä eteenpäin. Ja elämässä ylipäänsä. 


Minulle se on ollut nyt 31 vuotta lumilautailu, mutta suosittelen lämpimästi jokaista keski-ikäistä etsimään oman välittäjäainepiikkinsä. Sillä ostaa nimittäin aika monta ikävuotta itselleen lisää. Kunhan se ei ole viina.  






perjantai 6. tammikuuta 2023

Hyvää tuoretta vuotta!


 
Hyvää tuoretta vuotta 2023! 

Otteko nähneet tuoreita kuvia Alpeilta? Ihan älytöntä. Ja lumetonta. Parikin uuttavuotta Itävallassa viettäneenä pitää olla tyytyväinen, ettei tullut tänä vuonna edes harkittua lähtöä lumettomaan Keski-Eurooppaan. Sen sijaan lähdin pohjoiseen, missä päätin edellisen ja korkkasin uuden vuoden  jo varsin hyvissä lumissa! Ylläs - Salla - Pyhä - Pallas -laskuista voiton vei ehdottomasti viimeinen, joka tarjosi jo joulukuun puolivälissä yllättävän hyvää laskua. Loppua kohden toki jo muuallakin alkoi löytyä ja etenkin Kesängin metsät alkavat olla nyt uudenvuoden taituttua jo semi-turvallisessa laskukunnossa. 19 laskupäivää loppiaiseen mennessä lupaa kaiken kaikkiaan hyvää kautta niin minulle kuin Lapillekin. Palasin pohoisen rundilta pari päivää sitten kotiin ja seuraavaksi aion mennä korkkaamaan Talman keski-ikäparkin. 


Pallas OMG

2023 alkaa kotimaisemissa, mutta pian on pohjoisen hanget taas splitin kynnettävänä, kun lähden ensin helmikuussa ja sitten maaliskuussa Ylläksen suunnille vetämään FINLAV-lumiturvallisuuskursseja. Niiden lisäksi luvassa on ainakin pari viikkoa koulua ja hiihtovaellusta samoissa maisemissa ja toiveissa olisi saada ujutettua myös joku Ruotsin tai Norjan keikka sinne sekaan johonkin.


Kesängin metsät alkaa olla good


Huhtikuu menee taas käytännössä kokonaan Nepalissa, ensin töissä EBC:lla ja Island Peakilla ja siihen perään olisi toiveissa taas toteuttaa joku oma sekoilu Himalajalla, kun siellä kerran ollaan. Palataan siihen sitten tuonnempana, kun on sekoiltu. 


Kesällä vaelletaan perinteisesti Kebnekaisella, mutta ikävä kyllä Grönlannin reissut jäävät tänä vuonna väliin, koska minulla on samaan aikaan koulua täällä ja Norjassa. Jos tähtien asennot ovat kohdallaan, saan seikkailukasvattajan paperit HUMAKista pihalle vielä tämän vuoden puolella ja siihen tähdäten joudun hieman priorisoimaan töiden ja koulun suhteen kesästä eteenpäin. Syksyllä onneksi kerkeää kuitenkin tarvittaessa taas Nepaliin, joten ihan pelkkää pänttäystä ei loppuvuosikaan ole. Mutta nyt on vasta tammikuu, joten kattellaan niitä syyskuukausia sitten kun niiden vuoro on. 


Kaamos 2023

En toivo tältä vuodelta muuta kuin mitä se minulle antaa, enkä lupauksiakaan tee. Mutta jos jotain saisi hiljaa pyytää, niin tasaisuutta, rauhaa ja normaaliutta, kiitos. Niin minulle kuin maailmallekin. Nähdään tuolla jossain!


Wheeeeeee!