keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Ihan pihalla


Kirjoitin pari viikkoa sitten tekstin nimellä ”Että sellainen torstai”. Tuolloin peruttiin kevään reissuja ja kiroiltiin musakeikkojen peruuntumisia, vaan vähänpä silloin tiedettiin. Homma on tässä parissa viikossa niin sanotusti ”hieman” eskaloitunut ja nyt tuo kirjoitus näyttäytyy lähinnä naiivina.

Sen jälkeen on peruttu mm. kaikki, koulut on suljettu, liikkumista rajoitettu ja elämä toistaiseksi peruttu. Seuraavaksi menee kiinni ravintolat ja Uusimaa. Pari viikkoa sitten suunnittelin vielä paikkaavani peruuntuneen Nepalin matkaa lähtemällä vaikka Lappiin, nyt olen sulkeutunut Sipoon mökilleni.

Kuluneet viikot ovat menneet mielenterveyttä ylläpitäessä ja hakiessa omaa suhtautumista koko koronaviruskaaokseen. Se on edelleen hakusessa. Aamuisin on ihan jees, mikäs tässä, kahvia on ja aurinkokin paistaa, mutta iltaa kohden alkaa aina jonkinlainen epätoivo nostaa päätään. En edes oikeastaan tiedä mitä se epätoivo koskee, ja se ehkä hämmentää eniten. Tiedän, että tässä ja tästä selvitään, ihan sama meneekö loppuvuoden työt alta tai mitä, jollain tavalla tästä noustaan pinnalle. Varmaan pelottavinta on se tietous, ettei kukaan tiedä kauanko tämä kestää ja se on se, joka eniten vatsan pohjalta kouraisee. Kerrankin voin sanoa blogin nimen mukaisesti, että olen oikeasti ihan pihalla.

Viime viikkoina jengi on jakanut nuoruuskuvia Facebookissa. Ne on
piristäneet! Tämän seiskaluokan luokkaretkikuvan jakoi vanha koulukaveri.
Silloin oltiin aika paljon vähemmän pihalla kuin nyt. 
Allekirjoittanut oikeassa reunassa lippis päässä.


Olen miettinyt paljon myös ulostulojani tilanteen suhteen. En halua esittää asiantuntijaa enkä ainakaan antaa politisoituneita arvauksia mistään tehdyistä linjauksista. En myöskään halua jakaa tuhat kertaa nähtyjä meemejä tai vääntää asiasta huumoria, vaikka joillekin vitseille repeilen ihan täysin päivittäin. Huumori olisi yleensä tapani toimia, mutta nyt ei kauheasti naurata. Tekisi mieli olla aiheesta täysin hiljaa, mutta toisaalta sekin olisi outoa, koska korona on ainoa mistä nyt puhutaan. Mietin pitkään, että kirjoittelenko tätäkään tekstiä, mutta toimikoot nyt vaikka jonkinlaisena muistiinpanona itselleni. En kuitenkaan aio koronasta kovin paljoa bloginkaan puolella tämän tekstin jälkeen jauhaa, koska – kuten vanha radiosääntökin sanoo – on tärkeää osata olla hijlaa, jos ei ole mitään sanottavaa, ja antaa musiikin puhua. Somessa ajattelin jakaa lähinnä kivoja kuvia. 

Pari viikkoa sitten harmitti Baruntsen matkan peruminen, nyt se on aika peanuts tässä kokonaiskuvassa. Että on tässä jonkinlaista perspektiiviä tullut omaankin elämään ja siihen, millä oikeasti on jotain merkitystä. Baruntse kyllä odottaa, kuten odottavat Ruotsin vuoret, Grönlanti ja kaikki muutkin kauniit paikat, pääsis nyt edes terassille kavereiden kanssa! Kesälle suunnitellut vaellukset, joista koko ensi vuoden elantoni on kiinni, ovat toistaiseksi vielä kalenterissa. Niiden alkuun on kolme kuukautta ja olen kertonut asiakkaille, että toukokuussa teemme ratkaisun niiden toteutumisesta. 

Nyt elellään päivä kerrallaan. Rutiinia tuo lapsi ja mm. kotikoulu, joka luo raameja itsellekin tähän uuteen arkeen. Teini on koko hommasta yhtä hämmentynyt kuin isänsä ja antaa minulle motivaatiota pysyä järjissäni. Yritän keksiä koulun vastapainoksi mukavia asioita meille tehtäväksi ja sitä kautta nauttia tästä bonuksena tulleesta yhdessäolosta. Ostin pojalle uudet skeittikamat ja aloitimme eilen harjoitukset. Suunnitteilla on myös kaiken maailman köysiratoja pihaan, mölkkykisoja ja muuta päivittäistä touhua. Itse koitan lenkkeillä ja kehitellä erilaisia treenihommia, ehkä rakentaa jonkun drytooling-seinän navetan päätyyn. Olen myös kartoittanut hiljalleen pihan (olemattomat) boulderimahikset, suunnitellut podcast-sarjan, järjestänyt puutarhakalusteet, kaivanut netistä skeittirampin rakennusohjeet, pitänyt musateemapäiviä, aloittanut Star Wars -maratonin, soittanut pitkästä aikaa kitaraa ja istunut aivokuolleena pihassa tuijottaen metsään miettien, että mitä helvettiä tapahtuu?


Se selviää aikanaan. 

I haz a new skate. Spontaani DIY-skatepartk löytyy nyt navetan vintiltä.


perjantai 13. maaliskuuta 2020

Että sellainen torstai



Eilinen torstai ei ollut ihan helppo päivä matkailualalla. Ei monella muullakaan alalla, mutta palataan niihin myöhemmin. Jo aamulla tuli tieto presidentti Trumpin lentokiellosta, jonka jälkeen tuli fiilis, että kohta alkaa paukkumaan. Ja sitten alkoi. Hallitus linjasi tiedotustilaisuudessaan ja THL tiedotteissaan, että kaiken muun lisäksi matkustamista, myös kotimaassa, pitää nyt vältellä. Olihan se jo tiedossa ja kyllä tätä osasi odotella, mutta kun suositus viimein tuli viranomaistaholta, oli matkailuyrittäjän pakko toimia. Peruin ensi viikolta kevään toiseksi viimeisen keikkani, Pyhän offariviikon. Aiemmat kevään keikkanihan olivat jo peruuntuneet lauhan talven takia. 

Illalla tuli sitten se viimeinen pommi: Nepal perui kaikki kevään kiipeilyluvat ja lakkaa toistaiseksi myöntämästä rajaviisumeja, käytännössä siis sulki koko maan. Olin lähdössä huhtikuussa kolmeksi viikoksi ensin töihin Meralle ja siitä pariksi viikoksi kiipeämään Baruntselle. Tarkoitus oli palailla toukokuun puolivälissä. Tämä tarkoittaa sitä, että seuraavan kerran minulla on töitä kesäkuun lopulla. Edellisen kerran niitä oli lokakuussa. 

Taloudellisesti I’ll be fine, enemmänkin harmittaa tuo Baruntsen peruuntuminen, olin kovasti odottanut, että pääsisin kokeilemaan ohutta ilmaa yli 7000 metrissä. Nyt jää uunituoreet LaSportivan Olympos Monsit olohuoneen nurkkaan odottelemaan ensinousuaan. Harmittaa tietenkin myös asiakkaiden puolesta, että koko reissu peruuntui.

Kotitossut

Eihän nämä(kään) oikeasti isoja juttuja ole. Muutama reissu sinne tai tänne, kyllä sinne pääsee, kun tilanne on ohi. Ei tässä kauheasti kehtaa valitella, että yksi länsimainen kultalusikka ei nyt päässyt matkalle, kun miettii kuinka iso juttu tämä on paikallisille, joista minulla on päällimmäisin huoli. Nepal on yksi maailman köyhimpia maita ja elää käytännössä turismista. Se tarvitsee matkailijoita, jotta paikalliset selviävät. Oppaat, majatalot, kantajat, kaikki elävät trekkaajista ja kiipeilijöistä, joita ei tänä keväänä nähdä Khumbun poluilla yhtäkään. Samaten kiipeily- ja vaellusluvat kerryttävät valtion kassaa miljoonilla vuosittain, joten kauden peruminen vaikuttaa suoraan köyhän kehitysmaan perusinfraan. Minulla on tuttuja sherpoja, joiden kanssa Baruntselle piti lähteä, jotka nyt miettivät, että mistä saavat ruokaa perheelle. Selvittelen tänään, onko jotain järkevää mekanismia, jonka kautta heitä olisi mahdollista jotenkin taloudellisesti tukea.

Syange, Nepal, lokakuu 2019

Jos nyt vähän laajentaa omasta kuplastaan laajemmallekin, niin aika isoja vaikutuksia koronaviruksella on luonnollisesti kaikkalla. Koko maailma on jonkinlaisella holdilla, kaikki on vähän peruttu eikä kukaan oikein tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla kaikki miettivät, että onko kaikki tämä oikeasti tarpeellista? 

Minä en tiedä. En ymmärrä viruksista mitään. Hitto, enhän saa edes lumivyöryteknikon koetta läpi, miten minä voisin arvioida jotain viruksen aiheuttamaa pandemiaa? Silti vituttaa jengi, jotka huutelee ylireagointia ja normaalia flunssaa vahvalla asiantuntijuudella pitkin nettiä, kun ei nekään tiedä. Joku jossain tietää paremmin ja on määrännyt tällaiset toimenpiteet. Tilanteelle nauraminen ja muiden huolen dissaaminen on joka tapauksessa aika paljon ankeampaa kuin se, että pesee kädet aina kun tulee kotiin. En minä hysteriaa kannata ja ihan normimäärä vessapaperia löytyy kylppäristä, mutta hoksottimia ajattelin minäkin pitää hereillä toistaiseksi. Fakta on kuitenkin se, että pandemia vaatii toimia.

Jollain pienellä, kierolla tavalla myös nautin tästä. Nautin siitä ajatuksesta, että on olemassa asioita, joille ihminen ei voi mitään. Ei ole väliä kuinka paljon on rahaa tai statusta, luonto on meitä vahvempi. Yhtäkkiä voittoa ja pörssikursseja jahtaava yhteiskunta pysähtyy yhden viruksen takia kuin 12 Monkeysissa, eikä Wall Street, Trump, EU, Kiina tai Herlinit voi asialle mitään. Valta ja valuutta ei auta, kun luonto tekee kaikista yhtä mitättömiä. Voi kun tämä tajuttaisiin myös ilmastomuutostaistelussa. 

Mitäs sit tekis?

No, nyt on sitten tällainen pieni marraskuun ja juhannuksen välinen loma. Elämme maaliskuuta ja toivon, että nämä toimet, jotka pitkin maailmaa on viime päivinä otettu käyttöön, hidastavat koronan vauhdin ja elämä palaa normaaliksi tässä kevään mittaa. Henkilökohtainen taloudellinen katastrofi odottelee silloin, jos kesän vaellukset Ruotsissa joudutaan perumaan. Siinä on kiinni käytännössä ensi vuoden talous. Mutten halua miettiä sitä vielä. Ja painotan nyt tässä, että kesän vaellukset ovat toistaiseksi normaalisti kalenterissa. Vaellushan on oikeastaan turvallisin muoto lomailla tällä hetkellä, kun voi ajaa omalla autolla ja kimppakyydeillä Ruotsiin ja lähteä erämaahan, missä ei ole ketään.

Kuten jo sanoin, minä selviän kyllä. Mutta ympärillä ei ole ihan niin helppoa. Sattuneesta syystä suurin osa ystävistäni työskentelee tapahtuma-alalla keikkojen ja festareiden kanssa niin esiintyjinä, rakentajina, kuskeina kuin promoottoreinakin. Heille eilen asetettu yli 500 hengen tapahtumien peruminen on järkyttävä isku. Aika moni tekee töitä vieläpä yrittäjänä, koska kulttuuriala on vähän sellaista, joten jokainen peruuntunut keikka on suoraan lompakosta pois, eikä mikään taho sitä korvaa. Juttelin tuttujen kanssa eilen, yhdeltä peruuntui 47 keikkaa ekana päivänä ja tänään on odotettavissa lisää. Toinen kertoi tuloista kadonneen 15 000 euroa heti. Siis nettotuloista. Että se, että itseltä nyt meni pari keikkaa ja joku Nepalin matka vituralleen, on aika peanuts. Tsemiä kaikille live-alan tekijöille täältä, ei käy kateeksi.


Kun tämä kaikki on jossain vaiheessa ohi ja elämä palaa raiteilleen, minulla on yksi vetoomus: Ostakaa joka ikinen keikkalippu, joka tulee vastaan. Menkää jokaiselle keikalle, joka mieleen tulee, ostakaa sieltä T-paitoja ja baaritiskiltä juomia. Osallistukaa tapahtumiin ja nauttikaa elämyksistä, ehkä tässä tulevina viikkoina huomaatte, miten tärkeitä ne ovatkaan. Ja lopuksi menkää Nepaliin. 

Moonsorrow @ The Circus 29.2.2020


maanantai 9. maaliskuuta 2020

Abiskossa ei menny niinku Strömsössä


Ajelin eilen FINLAV-lumivyöryteknikkokurssin toiselta osiolta Abiskosta kohti kotia, enkä muista koska olisi ottanut viimeksi päähän näin paljon. Rehellisesti vitutti niin, ettei veri meinannut kiertää. Hieno viikko Ruotsin Lapissa päättyi karvaaseen pettymykseen, kun en saanut kurssin kirjallista koetta läpi ja teknikon titteli jäi vielä saamatta. Homma kaatui todella tyhmään väsymysmokaan, jossa en ymmärtänyt mitä yhdessä 11:stä kysymyksestä haettiin ja kirjoitin jotain ihan muuta kuin toivottiin. Vähän kuin joku olisi kysynyt appelsiinin ominaisuuksista ja minä kerroin, että miten autot toimii. Hylsy tuli.

Eniten ärsyttää, että kyse oli niin yksinkertaisesta asiasta. Asiasta, jonka olisin osannut kyllä hyvin, jos olisin tajunnut että juuri sitä haettiin. Huonoja tekosyitä väsymyksestä aivojumiin voisin tähän koittaa listata, mutta fakta on se, että kuusi seitsemästä ymmärsi kysymyksen oikein, minä en. Oma moka. 

"Check this baby out! Dug me a hole!"
- Joey

Kurssilla arvioitiin kirjallisen kokeen lisäksi useampia muitakin osuuksia, jotka sain läpi, joten koko roska kaatui lopulta tuohon yhteen kysymykseen. Se tunne, jonka vallitessa lähdin myrskyisässä säässä ajelemaan 1200 kilometriä kohti kotia, oli jotain vitutuksen ja häpeän välillä. Hävetti, että miten sitä voi olla niin urpo. Harmitti myös, että hieno viikko Ruotsissa päättyi pahaan mieleen, enkä pystynyt osallistumaan kurssikavereiden iloon läpäisystä. Tuntui kuin yhtäkkiä en olisi ollutkaan enää osa samaa porukkaa, koska muut minua ja yhtä toista lukuunottamatta olivatkin lumivyöryteknikoita. Tiedän, aika lapsellinen ajatus, mutta siten itseni sillä hetkellä näin. Olin jotenkin ajatelliut, että pettymystensietokykyni olisi ollut parempi kuin se oli ja sekin kietoutui jotenkin oudosti häpeän fiilikseen. Ihmeellisiä tunnetiloja, mutta ehkä näistäkin voisi näin nelikymppisenä oppia jotain.

Toinen kurssikaveri ei saanut maastonäyttöä läpi ja naureskelimmekin parkkipaikalla, että voisimme yhdistää voimamme yhdeksi teknikoksi, toinen olisi aivot ja toinen lihakset. 

Aivot ja lihakset töissä

Eihän nämä mitään isoja juttuja ole oikeasti. Kurssin läpäiseminen oli minulle tärkeä tavoite tälle talvelle ja saan lisätehtävien kautta mahdollisuuden paikata virheeni vielä ennen kuin kevät kunnolla alkaa. Enemmän tässä nyt vaan on pettynyt ja vihainen itseensä, että tämä meni näin. Minulle tulee joku esseetehtävä tässä kirjoitettavaksi ja illalla päätin, että kirjoitan parhaan esseen, mitä alalta on koskaan tehty, niin hyvän, että minut ylennetään suoraan joksikin ylilumivyöryteknikoksi tai megavyöryvastaavaksi.

Jos viimeisen puolituntisen reissusta unohtaa, Abiskossa oli kyllä nastaa. Kyseessä ei ollut laskureissu, vaan 10-tuntisia päiviä tiukkaa tekemistä luokassa ja maastossa. Kaivoimme päivittäin lumiprofiileja pitkin Nuoljan mäkiä varsin myrskyisässä säässä. Tuuli puhalteli huipulla jossain 20 m/s -paikkeilla ja kuoppaa kaivaessa, aina kun hetkeksi keskittyi tekemään vaikka muistiinpanoja, kuoppa täyttyi tuiskulumesta uudestaan. Oli sellainen ”tee työtä jolla on tarkoitus” -fiilis. Toisaalta kurssin kannalta olikin hyvä, että keli oli jotain muuta kuin tyyntä ja poutaa, nyt lumessa pystyi hyvin havaitsemaan muutoksia päivittäin, eli saatiin havaintoja juuri siitä, mitä olimme opettelemassa. Kirjallista koetta lukuunottamatta kaikki meni hyvin, meillä oli todella hyvä porukka kasassa ja opittiin paljon. Seuraavaksi edessä on sitten sen kaiken opin paneminen käytäntöön ja itsenäinen treeni. Tai siis, seuraavaksi heti sen maailman parhaan esseen jälkeen. 

Viikon suurin tragedia oli se, että joku pölli mun eväät hostellin jääkaapista. Ja se, että vastasin ”maasto ja olosuhteet”, enkä ”romahtaminen ja leviäminen”. 

Oli keliä

Kiitti jengi, oli hianoo! Perästä tullaan.