sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kesä jatkuu pohjoisessa


Elbrusista toipuminen sujui neljän päivän reissulla Lontooseen. Aloitimme viime kesänä poikani kanssa kaupunkilomasarjamme New Yorkista ja tänä vuonna jatkettiin uudessa suurkaupungissa vähän lähempänä. Lontoo nollasi Venäjän aika hyvin helteellä, runsaalla ruoalla ja 10-vuotiaan vaatekauppareissuilla. North Facen huppari oli saatava.

Pakollinen turrekuva 

Matkalla musikaaliin piti tietenkin musikaalikävellä

Lontoon perään koittanut juhannus sujui Helsinki-Espoo -akselia hinkatessa ja oletettavasti nautitun grilliruoan voimalla juoksin viikonlopun päätteeksi 13:n kilometrin lenkin, joka on elämäni pisin tähän mennessä! Homma etenee, seuraavana steppinä 15 kilometriä ja toisena tavoitteena on saada juostua 10km tuntiin. Se vaatinee vielä vähän treeniä.

Etäisyyttä alkaa jo piisaamaan, seuraavaksi korjaamaan vauhtia

Treeni jatkuu Lapissa, missä vietän seuraavat viisi viikkoa. Ensin viikko Kebnekaisella ja toinen Sarekissa töissä, sitten muutama viikko taukoa Kuusamo-Salla-Hetta -välillä ja lopuksi viikko (työ)vaellusta Haltin maastoissa. Jos oikein hyvin käy, ehdin vaelluksen päätteeksi ajella vielä Oulun Qstockiin Bad Religionin keikalle 28.7., mistä palaan seuraavana päivänä sitten kotiin hiljalleen valmistautumaan Grönlannin reissuihin. 

Viimeksi Kebnekaisella huhtikuussa. Jos ensi viikolla olisi vähän vähemmän lunta ja tuulta, pliis?

Reaaliajassa Lapin reissua ja kesämenoani voi seurata parhaiten Instagramissa, vaikka pyrinkin blogia päivittelemään aina kun kerkeän!


lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mount Elbrus lumilaudalla 4.-14.6.2018


Kuva: Miikka Jouhkimainen

Mount Elbrus Venäjällä oli ensimmäinen iso vuoreni neljä vuotta sitten. Päädyin sinne tavallaan vahingossa, mutta siitä tuli kertalaakista melkoinen game changer. Elbrusilla koin ensimmäistä kertaa sellaisia tunnetiloja, joita varten nykyään käytännössä elän, siellä vuorista tuli addiktin uusi addiktio. Elbrusin jälkeen opiskelin eräoppaaksi ja aloin tekemään töitä vaellusoppaana, joka nykyään vie ihmisiä vuorille.

Olin aina naureskellut, että Elbrusille pitäisi palata ihan vain jo sen takia, että saisin sieltä kunnollisen huiputuskuvan, ensimmäisellä kerralla kun sellaisesta ei tullut mitään lähinnä itkiessäni ylhäällä varmaan tunnin. En kuitenkaan ollut mitenkään aktiivisesti miettinyt paluuta, ennen kuin joskus viime vuonna ostettuani splitboardin aloin miettimään, että millaistahan sen kanssa olisi huseerata jossain oikeasti vähän korkeammalla. Muistin, että ensimmäisellä Elbrusin reissullamme näin ylhäällä muutaman tyypin suksien kanssa ja aloin fiilistelemään ajatuksella, että mitä jos itsekin koittaisin joku päivä laskea lumilaudalla Elbrusin huipulta alas?

Mount Cheget

Niinhän se yleensä menee, että tyhmät ideat on parhaita ideoita ja ei aikaakaan, kun meillä oli kuuden hengen porukka kasassa lähdössä Kaukasukselle kokeilemaan! Yksi suksilla, kolme lumilaudoilla/spliteillä ja kaksi ihan perinteiseen tapaan kiiveten. Varasimme reissuun kymmenen päivää, jonka aikana sopeutuisimme ensin Mount Chegetilla ennen nousua Elbrusin basecampiin, nk. Barrel Hutseille ja sieltä parin sopeutumisrotaation jälkeen perustaisimme leirin ylemmäs vuorelle ja sieltä lähtisimme kohti huippua. 

Ostimme peruspalvelut, kuten lentokenttäkyydit ja basecamp-paikat Pilgrim Toursilta, jonka ryhmässä neljä vuotta sitten kiipesin ja joiden kanssa homma toimi jo tuolloin hyvin. Niin nytkin, voin lämpimästi suositella Pilgrimia, jos Elbrusille suunnittelee suuntaavansa. Vuorella toimimme kuitenkin itsenäisesti ja ”retkikuntaa” johdin minä. Lento Pietarin kautta Mineralnye Vodyyn lähti aamulla 4. kesäkuuta.

Mineralnye Vody

Muistelin, että edellisellä kerralla automatka Mineralnye Vodysta Chegetin kylään olisi ollut koko matkan vaarallisin osuus. Vaikka laskeuduimmekin jo iltahämärän kolkutellessa Kaukasuksen rinteitä, noin nelituntinen ajo meni yllättävän leoppoisasti. Ehkä asiaa auttoi hieman se, että yleensä vapaina keskellä tietä haahuilevat lehmät olivat illalla varmaan jo aitauksissaan. Saavuimme Chegetiin ja majapaikkana oli tuttu hotelli Semerka, paikalliseen infrastruktuurin tasoon nähden varsin laadukas majoitus. Lämmin vesi kolmannen kerroksen suihkuissa on näillä leveysasteilla jo plussaa. Painetta ei toki kauheasti enää piisaa. Vessapaperi taas on kerroksesta riippumatta sellaista venyvää, vähän kuin ideaalisidettä hanuriin laittaisi.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme hotellin kupeesta hissillä kohti Mount Chegetin 3400-metristä huippua ottamaan ensikosketusta korkeuteen. Natiseva tuolihissi vei ylös ja lähdimme tallaamaan harjannetta pitkin kohti huippua. Kovin kauas ei tarvinnut mennä, kun kolme venäläissotilasta pysäytti ryhmämme rinteessä olevan romahtaneen talon luona. Tosiaan, olimme rajavyöhykkeellä ja Chegetin etelään viettävä puoli veisi Georgiaan. Pienen, lähinnä viittomakielisen, juttutuokion jälkeen saimme kuitenkin jatkaa, kunhan pysyisimme vuoren pohjoisen puoleisella rinteellä. Satakunta metriä ylempänä sotilaat olivat kuitenkin jo sitä mieltä, että on parempi, ettemme jatka ollenkaan. Niinpä sopeutumisemme jäi johonkin 3100 metrin paikkeille ensimmäisen päivän osalta. Koska pohjoisseinällä riitti hyvin lunta ja meillä oli hakut mukana, käytimme iltapäivän erilaisten self arrestien harjoitteluun. 

Tauko Mount Chegetilla, n. 3100m

Seuraavana päivänä suuntana oli Ebrusin basecamp 3800 metrissä. Kuusi ihmistä laskukamojen, kiipeilykamojen, telttojen ja leirivarusteiden sekä viikon ruokien kanssa on yllättävän iso yksikkö liikkuessaan. Täydensimme vielä viimeiset ruoat matkan varrelta Terskolin kaupoista ja lähdimme uusilla hienoilla hisseillä ylös. Neljä vuotta sitten käytössä oli vielä ikivanha, parikymmentä ihmistä sisäänsä imevä roikkuva kontti, mutta nyt se oli korvattu moderneilla pienemmillä kabiineilla ja alle tunnissa olimme jo kama-arsenaalimme kanssa ylhäällä. Uuden hissin valmistuttua myös Pilgrim Toursin operoima basecamp oli muuttanut ja sijaitsi iloksemme vain viitisenkymmentä metriä hissin yläasemalta. Huh! Kontit, joissa basecampissa asutaan, olivat sentään samanlaiset kuin aiemmin, kuusi kerrossänkyä kussakin, patjat jostain 60-luvulta. 

Kesäkuun alku sijoittuu Elbrusilla kahden kauden – kiipeily ja laskettelu – väliin, joten vuorella oli vielä todella rauhallista. Olimme Pilgrimin perusleirin ainoa ryhmä, mikä oli silkkaa luksusta! Saimme keittiön kokonaan omaan käyttöömme, eikä ketään varsinaisesti haitannut, että näissä korkeuksissa paljon käytössä olevaan vessaan ei tarvinnut jonottaa. Viimeksi olin vuorella heinäkuussa ja silloin pelkästään meidän ryhmässämme oli kolmisenkymmentä jäsentä. Kaiken kaikkiaan Pilgrimin leiriin mahtuu noin 80 ihmistä kerrallaan. Nyt meitä oli kuusi.

Basecamp-laiffii

Kävimme ensimmäisenä yläleiripäivänä ottamassa vielä hieman tuntumaa laskemiseen ja nousimme vähän yli 4000:n metrin ennen laskua takaisin leiriin. Melkoista sohjoa oli iltapäivän lumi, vaikka teoriassa pakkasrajan yläpuolella olimmekin. Auringon paistaessa ulkona oli kuitenkin T-paitakeli.

Seuraavat päivät sopeuduimme hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs laskien aina takaisin kotoisaan konttiimme. Laskeminen yli 4000:ssa metrissä oli yllättävän helppoa, vaikka kyllä päivän päätteeksi aina jaloissa tuntuikin. Skinnaten eteneminen kulutti ehkä hieman kävelyä enemmän, mutta alastulossa säästyi ajan myötä aika paljon myös energiaa. Laskiessa vähäistä happea ei pahemmin huomannut, keskittymisen ollessa sataprosenttisesti tekemisessä, mutta kun hetkeksikin pysähtyi, huomasi nopeasti, että perkele eihän täällä voi hengittää. Jalat olivat hapoilla saman tien.

N. 4300m

Säätila oli vakaa ja päivittäinen kaava alkoi olla selvillä. Aamuyöllä aina kirkastui ja auringon noustessa sää oli pilvetön. Sinkki vyöryi yleensä päälle siinä kahden-kolmen aikoihin ja iltasin satoi usein lunta. Basecampissa lämpötila oli päivällä liki helteinen ja yöllä asteen pari pakkasella, tuulet olivat melko maltilliset. Ennuste lupaili saman kaavan jatkuvan ainakin viikon verran, joten alkuperäinen suunnitelmamme kohti huippua päti: Perjantaina lepopäivä, lauantaina nousu Pastukhov Rocksin yläpuolelle 4800 metriin ja sieltä teltoista sunnuntaiyönä kohti huippua. 

Elbrusin basecampissa asustelee myös kettu.

Lauantaina osa porukastamme otti kamat kyytiin ja lähti lumikissalla Pastukhov Rocksille, joka on siis kivimuodostelma 4600-4800 metrin välillä noin suunnilleen. Sen yläpäässä on viimeinen järkevä leiriytymispaikka ennen kuin rinne muuttuu jyrkäksi kaartaessaan hiljalleen kohti Elbrusin kahden huipun välistä satulaa. Suurin osa Elbrusilla kiipeilevistä ottaa lumikissan Barrel Hutseilta suoraan n. 5000 metriin ja nousevat sieltä huipulle, niin minäkin tein neljä vuotta sitten. Nousu basecampista suoraan ylös olisi yli 1800 verttimetriä, mikä näissä happimäärissä olisi melko epäinhimillnen pinnistys. Niinpä yleensä Elbrus ”kiivetään” niin, että sopeutumispäivinä hivuttaudutaan hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs mutta palataan aina takaisin perusleiriin, mistä sitten huippupäivänä otetaan lumikissa siihen, mihin on viimeisen kerran käynyt sopeutumassa, ja noustaan siitä huipulle. Näin jokainen metri basecampista huipulle on ainakin kerran kiivetty. Mutta koska sen olin jo viime kerralla tehnyt, nyt houkutti ajatus omasta leiripaikasta ylhäällä ja sieltä noususta huipulle. En ota kantaa siihen, mikä on ”oikea” tapa nousta, ei sellaista edes ole. Jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee, eikä lumikissan kanssa nousu ole mielestäni yhtään ”epäaidompi” tapa päästä Elbrusin kuin mikään muukaan. Who cares?

Meillä siis porukka otti aamupäivällä kissan 4800 metriin. Minä heitin sen kyytiin ainoastaan kamat, koska halusin nousta matkan jaloin. Nappasin siispä mukaani ainoastaan vesipullon, laitoin musat korviin ja lähdin kiipeämään. Aiemmat päivät olin skinnannut kaikki sopeutumisnousut, mutta nyt oli jotenkin sellainen fiilis, että halusin kiivetä leiriin asti raudoissa, niinpä lähetin lumilaudankin kissan mukana ylös. 

Leiri Pastukhov Rocksin päällä 4800 metrissä

Nousu oli silkkaa nautintoa. Noin 1000 verttimetriä ja aikaa meni reilu kolme tuntia. Homma kulki kuin juna ja jossain kohtaa matkaa mietin, että pitäisiköhän jatkaa suoraan huipulle asti, kun kerran askel kantoi helposti. Saavuin Pastukhov Rocksin yläpäähän vähän ennen yhtä. Mietin, josko lepäisi ja tankkaisi hetken ja sitten vain jatkaisi ylöspäin. Siinä olisi kuitenkin palanut huiputusmahikseni laudan kanssa, koska fakta oli, etten olisi jaksanut enää seuraavana päivänä lähteä uudelleen splitin kanssa ylös, jos nyt jatkaisin eteenpäin. Niinpä tyydyin alkuperäiseen suunnitelmaan, pysähdyin Pastukhov Rocksien päälle ja aloin pystyttää telttaa.  Iltapäivän sinkki saapui kellontarkasti ja piilotti maiseman tullessaan, joten loppupiävä meni lähinnä lumesta vesiä sulatellen ja teltassa makoillen. Koska herätyskello oli soiva kello 02:00 tulevana yönä, menin nukkumaan jo seitsemän aikoihin. Fiilis oli hyvä, mitä nyt pientä huonoa oloa korkeuden aiheuttamana tuntui, olimme kuitenkin melkein viiden kilometrin korkeudessa.

Iltapäiväsinkki

Nukuin todella huonosti, lähinnä sellaisia puolen tunnin pätkiä kerrallaan. Korkeus, ulkona puhaltava tuuli, tuiskuava lumi ja huiputusyön hermostus yhteenlaskettuna tekivät tepposensa, mutta kun kello löi viimein kaksi, olin ihan valmiina lähtöön. Lumisade oli lakannut, pieni tuulenvire kävi ja pakkasta oli varmaan vajaat kymmenen astetta. Tähtitaivas yläpuolella oli upea. 20 yli kolme lähdimme nousemaan, yksi ryhmästä jäi huonovointisena telttaan hyläten näin oman huiputusyritykensä. Järkipäätös. 

Reitti Pastukhov Rocksilta Elbrusin huipulle alkaa jyrkkänä nousuna itäisen harjanteen yläpäähän, mistä lähtee vasemmalle traverse kahden huipun väliseen satulaan. Sieltä noustaan jyrkästi läntisen huipun seinää ylös ja keplotellaan fiksattuja köysiä pitkin huipputasanteelle, mistä on vielä loiva köpöpttely Euroopan mantereen korkeimpaan pisteeseen. Kiipesimme hiljalleen nousevan auringon kanssa samaa tahtia ylöspäin. Mutta mikä alempaa näytti ehkä tunnin nousulta traverselle asti tuntui yhtäkkiä ikuisuudelta. Aurinko oli nopeampi ja saavutti meidät ehkä puolivälissä matkaa. Se lämmitti mieltä ja kehoa. Vasen jalkani oli umpijäässä, muuten kaikki oli ihan hyvin. Paitsi että splitti reppuun kiinnitettynä kyllä painoi aika paljon. Mutta homma eteni. Olimme sopineet, että kukin menkööt omaa sopivaa tahtiaan, ketään ei tarvitse jäädä odottelemaan. Avasin lumisateen jäljiltä jonkin aikaa polkua kärjessä, kunnes vaihdoimme kunkin vuorollaan träkkiä tekemään. Etummaisena kun oli letkan raskain paikka. Pientä hajontaa alkoi tulla ja katselin, kuinka ilman suksia ja lautoja kiipeävät ottivat etäisyyttä koko ajan lisää. Huomasi selvästi, että isommalla painolla mennään hitaammin. 

Alppistartti @ 03:20

Mikä näytti tunnin pätkältä, vei kolme. Traversen alkupäässä parikymmentä metriä edessäni oleva jäi pitämään taukoa. Kun pääsin kiipeämään hänen luokseen, huomasin hänen olevan itkuinen ja väsynyt. Kaikki ei ollut hyvin. Kello oli puoli seitsemän aamulla. Katselin muiden etenevän ja menevän menojaan. Hetken keskusteltuamme päätin, että eiköhän tämä ollut tässä ja että lähden saattamaan hänet takaisin leiriin. Yhtään pidemmälle meno olisi ollut typerää. Minä olen Elbrusin huipulla käynyt, joten voin hyvin jättää leikin tähän varmistaakseni, että kaveri saadaan ehjänä takaisin alas. Niinpä ankkuroimme itsemme rinteeseen 5107:n metrin korkeudessa ja jätimme huiputusyrityksemme ilman isompaa draamaa siihen. 

Hetken rauhoittumisen jälkeen virittelimme splitit kasaan ja laitoimme siteet jalkoihin. Ei ihan yksinkertainen suoritus vajaalla hapella noin 30-40 -asteisessa rinteessä. Vasen jalkani oli edelleen kylmyydestä melkein tunnoton, mikä lisäsi oman haasteensa laskemiseen. Lähdimme hakut kädessä siltä varalta, että jotain pysäytyksiä pitäisi tehdä. Rinne oli paikoitellen umpijäässä, välillä taas tuulen pakkaamaa lunta pullollaan. 

Ainoa laskukuva, joka reissusta taltioitui. Matkalla alas.

Lasku leiriin kesti ehkä viisi minuuttia mutta oli kyllä raskain laskuni tähän mennessä. Keskittymisen ei auttanut herpaantua yhtään, kunnes löydettyäni harjannemaisen lumen pakkaaman vallin, joka johti suoraan teiltoillemme, pystyin vähän relaamaan ja saamaan muutaman varsin nautinnollisen käännöksenkin! Melkoista touhua silti ja saavuttaessani leirin kesti aika pitkään, että hengityksen sain tasaantumaan. Voin vain kuvitella millainen lasku olisi vielä 500 metriä korkeammalta huipulta tullut. Uskoisin, että olisin sinne asti kyllä pystynyt kamat selässä kiipeämään, mutta turvallista laskua ei kyllä olisi ehkä saanut. Että ehkä ihan hyvä näin. Laskukaverikin saatiin ehjänä leiriin, joten oikeita päätöksiä oikeaan aikaan tuli tehtyä. 

Aurinko paistoi vielä hetken, mutta yleensä vasta iltapäivällä tullut sinkki laskeutuikin tänään jo aamulla. Näkyvyyttä ei juuri ollut, joten sulkeuduimme telttaan odottelemaan uutisia muista. Päätimme, että lähdemme alas basecampiin vasta, kun kaikki ovat palanneet. 

Noin tunnin kuluttua kaartoi sukset pihaan. Seuraavat olivat kääntyneet 5300 metrin jälkeen perässämme alas pitkälti samoista syistä kuin mekin: Varmuutta ehjänä palaamisesta ylempää ei ollut, eikä turhia riskejä kannattanut ottaa. Niinpä enää yksi matkasi kohti huippua. Hän oli ryhmän ehdottomasti paraskuntoisin, joten vaikutti hyvältä! Pakkasimme leirin ja aloitimme oman matkamme takaisin basecampiin huiputusuutisia odotellessamme.  Lasku 4800 metristä rinkka selässä Barrel Hutseille jäi kauden viimeiseksi laskukseni ja niin raskasta laskua en ole koskaan vetänyt. Kauden  laskupäivä numero 58 oli kyllä kaikin tavoin ikimuistoinen: Ensin kiiveten teltasta 4800 metristä 5100:aan metriin ja sieltä lasku alas ensin takaisin teltoille ja siitä 3800 metriin rinkan kanssa. Huhhuh.

Nousussa n. klo 6 aamulla

Basecampissa paistoi taas jo aurinko. Kaikki saapuivat yksitellen hiljalleen perille ja aloimme huhuilemaan radioon, josko viimeisestä huipulle yrittäjästä kuuluisi jotain. Hetki meni, kunnes radiosta kuului kehotus, että ”voisi sitä Jallua alkaa hiljalleen kaatamaan jo korkkiin valmiiksi, se voisi maistua näin huiputuksen jälkeen”. Riemu repesi! Edes yksi meistä oli tänään saatu huipulle! Joidenkin tuntien päästä huiputtajan saavuttaessa Jallupullonsa basecampissa selvisi, että hän oli saanut nauttia Elbrusin huipusta ja Euroopan korkeimmasta pisteestä ihan ypöyksin melkein tunnin ajan. Uskomattoman hieno suoritus! Toki muita varmasti harmitti, että vastaava oli jäänyt tällä kertaa itseltä kokematta, mutta eniten kaikki olivat kuitenkin fiiliksissä toisen onnistumisesta. Se tavallaan teki tästä reissusta tekemisen arvoisen.

Pakkasimme vielä samana iltapäivänä kamat kasaan ja matkasimme basecampista kabiinilla alas Chegetin kylään, missä odotteli hotelli, sen huonopaineinen mutta lämminvetinen suihku sekä ravintola, josta sai jotain muutakin kuin leirimuonaa. Koska olimme onnistuneet vuorella optimiaikataulumme mukaisesti, meillä oli vielä pari varapäivää laaksossa aikaa ennen kotiinpaluuta. Käytimme ne hyödyksemme leväten ja palauttavia pikku kävelylenkkejä tehden. Yksi reipas kävi vielä Chegetin yläasemalla laskemassakin! Lopulta kyyti vei ryhmän takaisin MinVodyn kentälle, mistä lento Pietarin kautta kotiin laskeutui parahiksi Venäjällä alkavien fudiksen MM-kisojen alta pois.

Kaukasus

Tottakai ensisijainen tavoite oli laskea Euroopan korkeimmalta huipulta alas. Siitä olisi saanut hienon valokuvan, mikä jäi nyt saamatta. Toissijainen tavoite oli kuitenkin päästä kokeilemaan millaista lumilautailu on yli 5000 metrin korkeudessa ja se toteutui! Viikko oli hieno hyvien ihmisten seurassa, upeissa maisemissa ja kokemus todellakin kaiken arvoinen. Ehkä parasta Elbrusilla oli sen ruuhkattomuus, joka teki kokemuksesta ihan erilaisen kuin neljä vuotta sitten pahimpaan turistiaikaan. Tärkeimpänä tietenkin, kaikki palasivat ehjinä kotiin tehtyään oikeita ratkaisuja matkalla, joten pitää olla tyytyväinen. Tärkein oppi reissusta oli tällä kertaa se, että niin paljon kuin lumilautailua ja high altitude -kiipeilyä rakastankin, ehkä minä kuitenkin pidän ne vastaisuudessa toisistaan erillään. Lasku laskuna ja kiipeily kiipeilynä. Nyt tiedän, onneksi lähdin kokeilemaan!

Petri, Pepe, Laura, minä, Lauri, Miikka. Kiitos!



lauantai 2. kesäkuuta 2018

Loma takana, Venäjä edessä


Toukokuinen kesäloma on nyt paketoitu ja on aika aloittaa taas tositoimet. Huomisesta lähtee kesän riennot liikkeelle ja seuraavan kerran hengähdetään taas syyskuun puolivälissä ennen Nepaliin lähtöä. Sitä ennen olen kotona yhteensä reilut pari viikkoa, pääasiassa muutaman päivän pätkissä. Kebnekaisella, Sarekissa ja Haltilla menee yhteensä nelisen viikkoa ja Lapissa kokonaisuudessaan kuusi, elokuu menee pääasiassa Grönlannissa ja kesän aloittaa huomenna vuoden ensimmäisen puoliskon pääprojekti Mount Elbrus.

Mount Elbrus neljä vuotta sitten

Elbrus oli ensimmäinen iso vuoreni, jolle nousin nelisen vuotta sitten. Tuntuu hullulta, että siitä on lopulta vasta neljä vuotta. Järjettömän paljon olen kokenut ja kokeillut, erehtynyt ja oppinut sen jälkeen, joten tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Olen tässä välissä ehtinyt jo opiskella itselleni uuden ammatinkin näistä ulkoilutouhuista, mikä olisi ensimmäisellä Kaukasuksen reissullani tuntunut vielä aika absurdilta ajatukselta. 

Palaan Elbrusille tällä kertaa lumilauta mukanani. Ajattelin, että jos jossain on hyvä lähteä ensimmäistä kertaa kokeilemaan ohuessa ilmassa laskemista, se on Elbrusilla, koska ensinnäkin reitti ja vuori on jo tuttu ja toisekseen, olosuhteiden salliessa vuoren 5642-metriseltä huipulta saa melkein kahden tuhannen vertikaalimetrin laskun alas basecampiin, kunhan vain jaksaa sen lumilaudan roudata ensin ylös.

Kuvassa vasemmalla on Elbrusin läntinen huippu, Euroopan korkein piste, 5642 metriä. 
Kuva otettu basecampin paikkeilta vajaa 4000 metrissä.

Tämä on ensimmäinen kertani, kun kokeilen laskemista noin korkealla, joten ei ole mitään hajua miten fysiikka siihen suhtautuu. Toisaalta lienee aivan perseestä kiivetä lumilauta lisäpainona ylös, toisaalta sieltä pääsee huomattavasti nopeammin ja energiatehokkaammin sen laudan kanssa alas. Pros & cons. Laskin talvella todella paljon, jotta ainakaan onnistuminen ei rutiinista jäisi kiinni ja onhan tässä toisaalta rapiat 27 vuotta lumilaudalla takana. Mitä nyt pari vuotta taukoa meni ryypätessä tuossa välissä. Kuten edellisessä tekstissäni iloitsinkin, treeni on sujunut erinomaisesti ja lähtöfiilis itseluottamuksineen on vahva. Kaiken kaikkiaan on ihan järjettömän kivaa päästä taas vuorille ja ohueen ilmaan. 



Lento lähtee huomenna ja kotiin palaan torstaina 14.6. Yhteydet siihen asti lienevät huonot, joten kattellaan kun taas pystytään. Alustava huiputuspäivä on sunnuntai 10.6.


Elbrusilla mukana laskevat:

Tukka jäi Suomeen