sunnuntai 26. helmikuuta 2017


Innsbruckista palattu ja Alppien lumet laskettu, ne vähät mitä siellä oli. Pääsin viimein vetämään ensimmäistä kertaa kunnolla freeride-hommia vuorille ja ai että miten siistiä! Repparia lähipäivinä, kunhan saan tekstin kasaan!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Pelastetaan talvet!


Tein tällä viikolla pikavisiitin pohjoiseen. Minulla on tulossa maaliskuussa muutama vaelluskeikka, joita varten piti käydä vähän tiedustelemassa maastoja ja lumitilannetta. Koukkasin maanantaina ensin Helvetinjärven kansallispuiston kautta ja ajelin sieltä illaksi Kuusamoon. Helvetinjärvellä oli kaunista, mutta kovin vähälumista. Aurinko paistoi ja lämpötila oli reilusti plussan puolella. Kuten se oli koko matkan pohjoiseen asti, olo oli kuin huhtikuisena kevätpäivänä, vaikka hiihtolomatkaan eivät olleet vielä alkaneet.

Kuusamossa parkkeerasin itseni Basecamp Oulankaan, missä viime talvena suoritin työharjoitteluni Eerikkilän eräopaskurssilla. Oli mukava nähdä vanhoja tuttuja ja päästä vuoden tauon jälkeen Basecampin pöperöiden ääreen. Talossa nytkyään työskentelevät kurssikaverini Joni ja viime vuonna harjoitteluaikanani tapaamani Miriam olivat saaneet keploteltua itselleen tiistaiksi vapaapäivän, joten lähdimme hiihtämään. Vaellamme maaliskuussa Partioaitan 365 Klubin kanssa Karhunkierroksella ja halusin käydä tarkistamassa reittimme lähtöpaikan ennakkoon, joten nappasimme eräsukset kainaloon ja ajelimme Käylään polun lähtöpisteelle. Hiihdimme siitä muutaman kilometrin harmaassa säässä kohti Karhunkierroksen reittiä. Muistin olevani paljon parempi hiihtäjä kuin olin. Ehkä ihan hyvä, että jätimme suunnitellut Umpihankihiihdon MM-kisat tältä vuodelta väliin…

Hiihtohommia. Tunnetaan myös nimellä "kauheeta räpiköintiä".

Illaksi palasimme Basecampiin, missä Jonin kanssa kiipesimme muutaman tunnin talon pihassa nököttävää jääseinää. Ostin viime viikolla uudet hakut ja raudat ja pääsin viimein testaamaan niitä kunnolla. Hyvin toimi! Kiipeilyn päätteeksi ajelimme vielä yötä myöten pohjoisemmaksi Sallatunturiin, missä minulla on mökki. Makoilimme siellä seuraavan päivän sään ollessa sellainen lonkeron värinen tasaharmaa jöötti. Kävimme iltapäivästä lyhyellä kelkka-ajelulla, mutta pääasiassa pyhitimme päivän sohvalle, poropizzalle ja Järven tarina -DVD:lle. 

Joni Basecampin seinällä.

Torstaina palasimme Kuusamoon, missä lähdin minua viime vuonna harjoittelun ajan ohjanneen Martin kanssa lumikenkäilemään maastoon. Martti halusi tutkia uutta mahdollista reittiä asiakaskäyttöön ja pyysi minut mukaan. Oulangan kosket ja kanjonit ovat yksiä kauneimpia paikkoja talvisessa Suomessa, joten harvinaisen mielelläni vedin lumikengät jalkaan ja lähdin niitä koluamaan. Muistaakseni kyllä vannoin viime talvena kuukauden harjoittelun perään, etten ehkä koske lumikenkiin enää ikinä, mutta onneksi olen hyvä takinkääntäjä ja osaan valehdella itselleni menestyksekkäästi ja usein. 

Tallasimme kohti Pienen karhunkierroksen varrella olevaa Kallioporttia pohjoisen ja idän puolelta, missä maasto on polutonta. Lunta oli todella vähän, mutta onneksi kanjonien pohjalle sitä oli kertynyt sentään jonkinlaisen hangen verran, jotta lumikengistä tuntui olevan jotain hyötyäkin. Kiertelimme kuruja muutaman tunnin nauttien yksinäisyydestä ja päivitellen huonoa talvea, ennen kuin palasimme puolen päivän jälkeen takaisin Basecampille. Olin suunnitellut lähteväni vielä Rukalle mäkeen, mutta lumikenkäily veti sen verran hapoille jalat, että totesin olevan järkevämpää jättää laskut tällä kertaa välin, olinhan kuitenkin lähdössä ensi viikoksi Itävaltaan, missä pääsen laskemaan sydämeni kyllyydestä. Niinpä ajelin vielä torstaina 800 kilometriä kotiin Helsinkiin. Mukava pikkutrippi pohjoiseen ja onni on tietää, että ensi kuussa pääsee Oulankaan vähän pidemmäksi aikaa vaeltamaan. Toivottavasti silloin on vielä lunta.

Jäät sentään kestää vielä

Oulanka, Suomen ehkä hienoin kansallispuisto

Tämä talvi on ollut Suomessa surkea. Täällä etelässä ollaan jo tottumassa siihen, että lunta ei talvisin ole ja maa on lähinnä märkä ja musta, mutta jotenkin sitä on edelleen vähän tuudittautunut siihen, että onneksi pohjoisessa sitä vielä riittää. Olen talvilajien harrastaja ja muutenkin lumisen ajan ystävä, talvi on suosikkivuodenaikani ulkoiluun ja Lappiin on aina voinut luottaa. Vaan ei enää. Saapuessani maanantai-iltana Oulankaan, lämpötila oli +7°c.

Riisitunturissa ei ole puissa tykkyä. Sallan Ruuhitunturi oli kuin sodan jäljiltä puiden ollessa täysin alasti. Oulangassa löytyi syvää lunta ainoastaan kanjoneista. Basecampin ohjelmistossa ollut lumikammien rakennus on pitänyt perua tältä kaudelta, koska lunta ei riitä. Kaikenkaikkiaan, ainakin tuolla Kainuun ja Sallan kulmilla, lunta on vähintään metrin verran vähemmän kuin viime vuonna, aiemmista talvista puhumattakaan. Nyt näytti ensimmäistä kertaa siltä, että Sallan mökkimme katolta ei enää voisi hyppiä lumilaudan kanssa parkkipaikalle, koska alastulossa ei ollut tarpeeksi hankea. 

Sallan Ruuhitunturin kupeesta. Aiemmin kaikki puut ovat olleet täällä tykkylumen peittämiä.

Toki, kyse on nyt muutaman vuoden otannasta tällä yhdellä pienellä alueella, eikä siitä pidä liian tieteellisiä johtopäätöksiä tehdä, mutta haluan silti yleistää: Meidän talvemme ovat muuttuneet.

Ne ovat muuttuneet ja muuttumassa lämpimämmiksi ja vähälumisemmiksi ja siihen on yksi ainoa syy: Ilmastonmuutos.

Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa kovaa. Se vaikuttaa jo nyt Riisitunturin tykkyihin ja Sallan katolta hyppelyihin, mutta se tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa vielä enemmän. Viime vuonna julkaistusta Euroopan ympäristökeskuksen tutkimuksesta selviää, että pohjoisten alueiden – joihin Suomi kuuluu – keskilämpötila tulee nousemaan enemmän kuin maapallon yleensä. Täällä lämpötilan vaihtelut tulevat olemaan suurempia ja epävakaampia kuin muualla ja sään ääri-ilmmiöt yleisempiä. Sadanta on jo nyt lisääntynyt pohjoisessa, mutta se tulee yhä useammin alas vetenä kuin lumena. Mitä talvea se sellainen on?

Päällimmäinen ajatukseni koko viikon pohjoisessa oli surullinen. Että tähänkö tämä homma on menossa? Pian Lappiinkaan ei voi enää mennä varman lumen ja pakkasen perässä. Koita siinä sitten parannella niitä huonoja erähiihtotaitoja, kun pitää jollain rullasuksilla lähteä. Jotain pitäisi tehdä.

Helsingin Pietarinkatu 17. helmikuuta 2017

Ymmärrän rajallisuuteni siinä, kuinka paljon pystyn yhdeltä etelähelsinkiläiseltä sohvalta auttamaan, mutta jos nyt edes jotain! Aloitin tekemällä pienen lahjoituksen Protect Our Winters Finlandille. POW on kansainvälinen järjestö, jonka Suomen osasto perustettiin pari vuotta sitten. Se toimii ilmastonmuutosta vastaan järjestämällä tapahtumia ja jakamalla tietoa, jonka avulla jokainen meistä voi yrittää auttaa pohjoisen talvia. Järjestön taustalla häärii liuta talvilajien ammattilaisia ja harrastajia, jotka minun laillani haluavat toimia ilmastonmuutosta hillitäkseen. 

POW tekee tänä talvena yhteistyötä sponsorini VAI-KØn kanssa. VAI-KØ lähetti minulle viime viikolla kampanjan pipon, joiden myynnistä menee jokaisesta viisi euroa POW:n toimintaan. Koska sain pipon ilmaiseksi, lahjoitin sen hinnan suoraan POW:lle. Seuraavaksi otan yhteyttä järjestöön ja kysyn onko jotain, mitä voisin heille tehdä. Pienistä jutuista tää alkaa, yksittäisten ihmisten teoista.

Pitäisikö sun olla seuraava?

TEEMU x VAI-KØ x POW



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Soberismin loppu



Tässä kamojen pakkailun lomassa laitetaanpa tästä tännekin: Eli Teemu ihan pihalla on tästä lähtien pääasiallinen mediani tekstejä varten ja Soberismia-blogi hiljenee, ainakin toistaiseksi. Muut alustat – Facebook, Instagram ja Twitter, jonne palasin parin vuoden tauon jälkeen eilen – tietenkin jatkavat kahta kovempaa vastakin.

Minä lähden nyt perjantaihin asti Lappiin ja sieltä ensi viikoksi Itävaltaan, niin saadaan taas vähän lisää tarinoita tälle sivulle.



Tässä vielä tänään Soberismia-blogissa julkaistu teksti:


Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan. Blogi alkoi lauseella ”minä en ole alkoholisti”, kirjoitin sen nettiin 17. syyskuuta 2012. No perkele, olinhan minä, siinä vain kesti hetken, että asian hyväksyin. Kirjoittaminen auttoi sen ymmärtämisessä. Kirjoittaminen auttoi myös läpi jokaisen romahduksen, notkahduksen ja vastoinkäymisen, joita etenkin soberismini alkuaikoina tuli vähän joka nurkan takaa.

Hiljalleen elämä muuttui, asettui ja löysi uusia uomia ja myös niiden käsittelyssä kirjoittaminen oli apuna. Se oli jopa melkein pakollista, yksi olennainen osa eteenpäin pääsyssä. Virallisesti julistin itseni terveeksi masennuksesta 30. heinäkuuta 2014 seistessäni Elbrusin huipulla, mutta jatkoin blogia silti.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämän blogin päivittäminen ei ole ollut enää luontevaa. Olen ikään kuin joutunut keksimään aiheita, joista kirjoittaa, joskin ne keksittyäni teksti on kyllä edelleen tullut syvältä sydämestä. Mutta silti hieman pakotettuna. Niinpä tahti on hiipunut, koska mieluummin olen hiljaa kuin sanon väkisin jotain. Vähän kuin biisintekijöillä, kannattaa mieluummin jättää ne huonot riffit treenikselle kuin julkaista tusinakamaa. Bändien kannattaa myös lopettaa ajoissa, mikä on usein harvinainen taito.

Tämä koskee kuitenkin vain Soberismia-blogia. Koska kyllä minä kirjoittamista rakastan edelleen ja tunnen sen olevan minulle luontevin tapa jäsennellä asioita. Haluan kirjoittaa usein ja paljon, mutta tähän blogiin ne tekstit eivät enää niinkään päädy. Haluan kirjoittaa siitä mitä rakastan ja mitä teen, kuvata niitä tapahtumia ja tunteita mitä ne herättävät mutta niiden paikka on mielestäni toisaalla. Osittain olen siis blogini otsikon vanki, koen, että olen itse rajannut aihepiirin sellaiseksi, että sen alle ei nykyiset tekstini sovi.

Aloitin reilu vuosi sitten Luontoilmiö-blogin, joka viime viikolla muutti nimensä Teemu ihan pihalla -blogiksi. Sen tarkoitus oli alunperin antaa minulle vapaus kirjoitella reissuistani ja rakkaudestani ulkoiluun ilman, että niitä tarvitsisi täällä vatvoa, Soberismia kun oli proifiloitunut muuhun. Kävi kuitenkin niin, että tuosta Ihan pihalla -blogista tuli se, jonka tänään tunnen kotoisammaksi ja johon haluan panostaa. Se löytyy osoitteesta https://teemuihanpihalla.blogspot.fi. Siellä on kivoja kuvia.

Tuntuu melkein mahdottomalta lopettaa Soberismia-blogi. Tämä on ollut minulle vuosien saatossa melkoinen henkireikä ja toisekseen, tälle blogille olen melkein kaiken velkaa. Se on ollut kantamassa minua eteenpäin ja tekemässä minusta terveen. Purin täällä masennukseni jokaisen sopukan ja niistä ylös pääsemisen, jokaisen laakson ja kukkulan matkan varrella. Soberismia kääntyi kirjaksi, jonka painos on käytännössä loppuunmyyty. Se nostettiin Hesarin toimesta Suomen kymmenen parhaan blogin joukkoon, se vei minut niin iltapäivä- kuin naistenlehtienkin sivuille, kaksi kertaa Ylen Aamu-tv:hen, kouluihin ja tapahtumiin luennoimaan ja Tavastialle joogaamaan. Ja kaikista eniten: Tämä blogi sai minut löytämään iselleni oikean ilmaisumuodon ja teki minusta kirjoittajan. Kirjoittajan, jonka tekstejä on luettu netissä tänään liki 1,5 miljoonaa kertaa.

Olen tämän blogin ansiosta tavannut valtavan määrän ihmisiä ja saanut satoja viestejä tuntemattomilta, jotka ovat kiittäneet. Olen niistä jokaiseen pyrkinyt vastaamaan ja jokaisen olen säilyttänyt, ne ovat olleet valtava voimavara. Osan ihmisistä olen tavannutkin ja joistain on tullut jopa läheisiä ystäviä. Kiitos joka ikiselle, joka on minulle palautetta lähettänyt, myös teille, joiden palaute oli negatiivista. Teitä oli viidessä vuodessa kolme.

Eihän Soberismia mihinkään häviä. Sen lisäksi, että sen löytää jo varmaan kaiken maailman alelaareista kirjana, se säilyy täällä netissä ikuisesti. Haluaisin ajatella, että blogi on ajaton. Ehkä joku löytää sen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

Minun pitäisi tietää millaista on luopua jostain, siitähän tämä koko blogi oikeastaan alunperin kertoo. Tiedän myös miten paljon luopuminen voi antaa ja siksi teen nyt ratkaisun.

Se on sellainen The Scorpions -tyyppinen ratkaisu, että nyt minä lopetan, mutta älkää suuttuko, jos tulenkin takaisin. Eihän sitä koskaan tiedä millaisia asioita tässä eteen tulee ja voihan olla, että tarvitsen tätä henkireikää taas joku päivä. Se voi olla kahden viikon tai kahden vuoden päästä tai ei ehkä ikinä, mutta jätän nyt kuitenkin sen takaportin auki. Ihan kuin tein silloin, kun tälle blogille nimeä annoin. En halunnut kutsua sitä Absolutismiksi, joten kutsuin sitä Soberismiksi, se jätti vielä pienen mahdollisuuden perääntyä.

Onneksi en käyttänyt sitä koskaan.


torstai 9. helmikuuta 2017

Menkää Pirunkalliolle!



Helsingin pieni piilotettu julkinen salaisuus on Pirunkallion jääkiipeilypaikka Pikkukoskella.

Adventure Partners jäädyttää noin parikymmentä metriä korkean kallion joka talvi ja siellä on mahdollisuus käydä kenen tahansa kokeilemassa jääkiipeilyä jos siltä tuntuu! Kamat saa lainaan ja kurssejakin on ensikertalaisille. Touhu on kivaa, sopivan fyysistä ja siinä saa aika helpolla jujusta kiinni kun pari kertaa käy vetämässä.


Jos alkaa yleisimmät talvilajit olla koluttu, kalenterissa on tyhjää ja tekisi mieli kokeilla jotain uuttam kannattaa käydä pyörähtämässä. Apiksen sivuilta löytyy lisää faktaa ja kokeilupäiviä.


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Muutoksia blogissa ja Facebookissa

Ainoa mikä on pysyvää on muutos!

Minua oli jo jonkin aikaa mietityttänyt tämän blogin vanha nimi. "Luontoilmiö" kun oli sellainen äkkiä keksitty vaihtoehto, kun jotain piti laittaa. Vähän kuin Apulannan nimenanto varmaankin aikanaan, sellainen, että kyllä sitä on sitten jälkikäteen mietitty, että oliko se nyt sittenkään ihan kauheen hyvä. 

Samaten minulla – ja etenkin muilla – on ollut hieman vaikeuksia erotella etenkin Facebookissa henkilökohtainen profiilini ns. ammattisivusta, jota käytän, ne kun on olleet Teemu Suomisia molemmat ja joskus on ollut vaikea päätellä kumpi on kumpi. Välillä menee postaukset väärään ja niin pois päin. Sen siitä saa kun on vähän pihalla välillä.

Niinpä tein nyt sitten tällaisen ratkaisun, joka toivottavasti on vähän kestävämpi: 

Facebook ja tämä blogi kulkevat jatkossa uudella nimellä Teemu ihan pihalla, joka toivottavasti kuvastaa meininkiäkin paremmin. Tai hyvin. Tai ainakin jotenkuten. Ihan pihalla mä olen kuitenkin suurimman osan ajasta. 

Tällä mennään, mikään ei muutu paitsi nimi, sama tolkku tai epätolkku näissä hommissa jatkuu edelleen.

Tervetuloa seuraamaan!


maanantai 6. helmikuuta 2017

Keväällä vaelletaan Suomessa, kesällä Ruotsissa ja Islannissa!



Partioaitan 365 Klubi julkaisi ison osan kevään ja kesän ohjelmistostaan viime viikolla. Luvassa on monenlaista ohjelmaa klubi-illoista päivä- ja viikonloppuretkiin sekä pidempiin vaelluksiin. Allekirjoittaneella on kunnia vetää niistä iso osa ja tuleva kevät näyttää kalenterissa melko kiireiseltä! Mukaan tulee vielä pari retkeä toukokuulle sekä Sarekin vaellus syyskuulle, mutta tässä nyt jo tällä hetkellä myynnissä olevat keikat:


Helvetinjärven talviretket 4.-5.3. ja 11.12.3.

Talviretkeilyn alkeita Helvetinjärven kansallispuistossa. Erinomainen reissu, jos haaveilee talvisessa maastossa retkeilystä ja yöpymisestä. Viikonloppujen aikana käydään läpi vinkkejä talvioloissa pärjäämiseen ja niistä nauttimiseen. Toiselle retkelle on muutama peruutuspaikka vapaana!

Talviretkeilyn parhautta


Talvivaellus Oulangan kansallispuistossa 19.-23.3.

Maaliskuun lopulla vaellellaan pitkin Karhunkierrosta Oulangalla. Talvivaelluksen tarkoituksena on pohjoisen keväthangista nauttimisen lisäksi harjoitella oman toimintakyvyn ylläpitämistä lumisissa ja kylmissä olosuhteissa. Reissu sopii hyvin niin aloittelijoille kuin kokeneimmillekin retkeilijöille, kunhan varusteet löytyy eikä nukkuminen lumisessa maastossa pelota!

Oulangan Myllykoski syksyllä


Partioaitan ja Aventuran matkailuilta Dubrovnikissa 29.3.

Maaliskuun lopulla järjestämme vaellusiltaman Helsingin Dubrovnikissa. Kerron kuvin ja sanoin omista reissuistani aina Elbrusilta Mont Blancille, Färsaarilta Australian Alpeille ja Kilimanjarolta Aconcagualle. Omien horinoideni lisäksi esittelemme Aventuran kanssa tulevan kesän ja syksyn vaelluksia Kebnekaiselle, Islantiin ja Sarekiin. Ilta on oiva, jos harkitset lähtöä jollekin kesän vaelluksista tai muuten vain haet inspiraatiota ulkoiluun!

Tarinoita 6000:sta metristä


Retkeilyn alkeet -luennot Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Kuopiossa

Suuren suosion saavuttaneet Retkeilyn alkeet -retket saavat rinnalleen klubi-illat liikkeissä. Illoissa käydään läpi kaikki tärkein perustieto varusteista vaeltamiseen ja ruoanlaitosta majoittumiseen, jotta ensikertalainenkin pääsee aloittamaan retkeilyn turvallisesti. Vinkkejä, tarinoita ja omia kokemuksistani erilaisista tilanteista maastossa.

Päivät:
10.3. Tampere
16.3. Kuopio
5.4. Turku
6.4. Helsinki

Kamaa on, millä mällätä


Retkeilyn alkeet -päiväretket Teijossa ja Seitsemisellä

Aiemmin Nuuksiossa järjestetyt Retkeilyn alkeet -päiväretket jatkavat siitä, mihin klubi-illoissa jäädään. Käymme läpi varusteita ja niiden käyttöä ja jaan vinkkejä onnistuneeseen retkeilyyn. Samalla nautitaan Suomen kevään hiljalleen heräävästä luonnosta, keitellään nokipannukahvit ja vietetään päivä ulkona hyvässä seurassa.

Päivät:
8.4. & 9.4. Teijon kansallispuisto
22.4. & 23.4. Seitsemisen kansallispuisto

Haluan huomauttaa, että tässä kuvassa pidän kädessäni minigrip-pussiin pakattuja tamponeja.


Kebnekaisen vaellukset 27.6.-1.7. ja 4.-8.7.

Kesällä vaelletaan taas Kebnekaisella! Ruotsin upea Lappi ja vuoret kutsuvat vaeltajat nauttimaan yöttömästä yöstä ja haastamaan hieman itseään Ruotsin korkeimmalla vuorella. Retki sopii kaikentasoisille vaeltajille, kunhan peruskuntoa ja tahtoa nousta huipulle löytyy! 

Maailman parhaan Kebnekaisen vaellusmaastoja


Islanti ja Laugavegurin vaellukset 15.-20.8. ja 20.-25.8.

Partioaitan ja Aventuran yhteistyössä toteuttama upea Laugavegurin vaellus myytiin loppuun hetkessä, joten järjestämme samaan syssyyn toisen! Reykjavik, Islannin vuoristo, monipuolinen maasto ja pohjolan loppukesä kauneimmillaan, oppaana yours truly. 

Esittelyssä lukee "kaikkien rakastama Teemu Suominen", se ei ole mun kirjoittama...

 Laugavegur - Jotain ihan muuta.


Tervetuloa mukaan vaeltamaan!




torstai 2. helmikuuta 2017

Aconcagua, Argentiina 22.12.2016.-10.1.2017, osa 3/3


Aconcaguan kakkosleiri Nido De Condores sijaitsee noin 5600 metrissä. Mietiskelimme siellä ensimmäistä iltaa nukkumaan mennessämme, että nukumme korkeammalla kuin kukaan tällä hetkellä Euroopassa tai Afrikassa. Yö näissä korkeuksissa oli jo huomattavasti viileämpi kuin alemmissa leireissä ja etenkin leirin herkkyys tuulen edessä teki siitä haastavan paikan. Nido de Condores nimittäin seisoo Aconcaguan lännen puoleisella ns. olkapäällä, tasanteella, johon tuuli osuu käytännössä joka suunnasta. Sijainnin ollessa myös korkeammalla kuin suurin osa Andien muista huipuista se ei saa suojaa oikeastaan mistään muusta kuin itse Acon yläosasta, joka seisoi vieressä. Täällä tuuli kuitenkin riepottelee pääasiassa lännestä tai idästä, jolloin se osuu suoraan leiriin.

Korkeuden takia nukuin jo ensimmäisenä yönä hieman levottomasti, lähinnä muutaman tunnin pätkissä. Jossain kohtaa aamuyötä huomasin tuulen nousevan sen täristäessä kupolitelttaamme koko ajan enemmän. Hiljalleen puhuri muuttui jatkuvaksi, eli se ei enää olleet pelkät puuskat, jotka seiniin osuivat, vaan tuuli puhalsi tasaisesti jo kovaa. Puuskat sen päälle sen sijaan voimistuivat jo sellaiseksi, ettei ulos tehnyt mieli niiden aikana lähteä. Aamuun mennessä ulkona puhalsi jo noin 20 metriä sekunnissa ja kävi selväksi, että tänään ei ole muuta tehtävissä kuin maata paikoillaan. Olimme suunnitelleet lepopäivän tähän väliin joka tapauksessa, joten emme liikaa harmitelleet, lähinnä toivoimme, että keli tästä paranisi seuraavina päivinä. Ennuste ei tosin näyttänyt kovin hyvältä. 

Kuva otettu Nido De Condoresissa toisena päivänä, kun näytti siltä, että tätä
lähemmäs takana näkyvää huippua emme pääsisi.

Tuuli yltyi pitkin päivää. Ulos ei ollut mitään asiaa muuten kuin ehkä pakon edessä kuselle. Siihen tarkoitukseen löytyi yksi pieni kallioiden muodostama nurkkaus, missä pystyi asioimaan ilman, että kaikki kuset eivät lentäneet pitkin lahkeita ja hihoja. Puuskat olivat erittäin voimakkaita ja kävimme koko ajan lisäämässä kiviä teltan painoksi. Emme käyttäneet kiiloja ollenkaan, koska maa täällä on niin haurasta, että siihen ei auttanut alkaa mitään kiinni hakkaamaan, jos halusi, että teltta pysyy paikallaan. Niinpä latasimme narujen päihin ja liepeiden päälle varmaan 300 kiloa kiviä pitämään majoitteen maassa. Piotr kysyi jossain vaiheessa, että miksi käytössä on juuri tällaiset teltat ja seuraava yö tarjosi vastauksen. Puuskat olivat 25-30 m/s -luokkaa ja ne painoivat harjakorkeudeltaan puolitoistametrisen kupoliteltan katon käytännössä lattiaan kiinni. Siellä ei auttanut muu kuin maata makuupussissa ja toivoa, että narut ja kaaret kestävät samalla, kun katto oli naamassa kiinni. Sanomattakin lienee selvää, että nukkumisesta ei tarvinnut edes haaveilla. Meteli oli aivan tolkuton ja ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä minua hieman pelotti teltassa oleminen. Ei ollut täysin varma olo, että kestääkö tämä. Ja jos se ei olisi kestänyt, olisimme olleet todellisessa pulassa. 

Keskustelu teltan sisällä oli käytännössä mahdotonta tuulen riepotellessa ja metelin ollessa ihan tolkuton. Koitin pitää ajatukset toisaalla kuuntelemalla musiikkia, mutta siitäkään ei oikeastaan tullut mitään kohinan peittäessä kaiken äänen. Niinpä ainoiksi viihdykkeikseni jäi sanaristikkolehti sekä Piotr, jonka kanssa kävimme läpi maailman menon EU-politiikasta musiikkibisneksen koukeroihin. Jossain vaiheessa alkoi jo jutunaiheetkin loppumaan.

Käytiin välillä ulkona ottamassa happea. Keskellä oppaamme Turco,
oikealla Piotr. Yllättävän paljon hymyilyttää olosuhteet huomioon ottaen.

Päivittäin basecampista radiopuhelimella saatu sääennuste oli karua kuultavaa. 20-30 m/s tuulet jatkuisivat ainakin neljänteen päivään asti, ennen kuin keliin näyttäisi aukeavan mahdollinen sääikkuna. Olo oli todella turhautunut. Minulla oli ollut hyvä fiilis ja energia kiivetä, olo oli hyvä ja nyt olimme jumissa. Teltassa makaaminen vei kaiken sen hyvän energian ja keho alkoi väsyä toimettomana, hyvä draivi valui hukkaan. Joka päivä päätin, että ei helvetti, nyt en jaksa enää, oli pakko lähteä ulos edes kävelylle. Puin kaikki kamat päälle, laitoin gogglet päähän ja painelin pihalle vain palatakseni muutaman minuutin päästä takaisin sisään toteamaan, että siellä on aivan mahdoton olla. Taivas oli pilvetön ja sää muuten upea, mutta ne tuulet tekivät elämästä mahdotonta täällä. Huipulla puhalsi tässä kohtaa parhaimmillaan noin 40 metriä sekunnissa. Morjens.

Kun kolmantena iltana tuli tieto, että ainakin vielä yhden päivän joutuisimme odottamaan, minulta paloi hihat täysin. Jotenkin tämä oli se hetki, kun en jaksanut enää. Taisin huutaa kaikille, että minulle on aivan sama menemmekö alas vai ylös, kunhan menemme johonkin! Tietenkin tiesin, että se on mahdotonta tällä hetkellä, mutta en vain jaksanut enää. Lopulta sanoin Piotrille, ettei yritä edes puhua minulle nyt ainakaan kahteen tuntiin, koska mikään ei auttaisi. Yrittäisin nyt vain olla ja järkeillä tämän turhautumisen pois. Menin makuupussiin, suljin silmät, vähän itketti, oli koti-ikävä ja vitutti, kaikkea samaan aikaan. Minulla ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä kotiin, enkä saanut läheisille viestiä, että täällä ollaan ja tässä nyt kestää vähän aikaa. Tiesin, että kotonakin aletaan kohta olla huolissaan. Lopulta maatessani oloa pois jossain vaiheessa onneksi nukahdin. Oppaamme toi minulle pizzaa, enkä vieläkään ymmärrä millä ihmeen konstilla hän sen oli valmistanut siellä 5600 metrissä. Mutta se oli lämmintä ja hyvää. Helpotti.

Pizzaa 5600 metrissä. Taatusti sillä hetkellä paras pizza maailmassa!

Kolmas yö oli pahin. Koko teltta oli käytännössä lytyssä päällämme, muutama köysi katkesi ja meteli oli aivan tolkuton. Turhautuminen vaihtui oikeasti peloksi kun ei tiennyt, että ollaanko kohta taivasalla. Tuuli piiskasi irtohiekkaa ja jäätä päin seiniä ja riepotteli meitä läpi koko yön niin, että suurimman osan ajasta pitelimme seiniä pystyssä jalkojemme avulla täysin voimin. Ei naurattanut enää ollenkaan. Joskus aamuyöstä alkoi hieman tyyntymään ja saatoin nukkuakin hetken. Aamulla herätessä puhaltanut tuuli tuntui pieneltä kevätviserrykseltä yöhön verrattuna, vaikka se edelleen mittasi jotain 20 m/s verran. 

Viimein alkoi helpottaa. Neljäs päivä oli jo selkeästi rauhallisempi, mutta emme edelleenkään uskaltaneet lähteä ylempään leiriin. Teimme iltapäivällä kuitenkin päätöksen, että seuraavana päivänä yrittäisimme. Sääikkuna lupaili muutamaa tyyntä päivää ja meillä olisi ehkä viimein mahdollisuus huipulle. Mieliala koheni huomattavasti. Käytimme Piotrin kanssa viimeisen päivän Nido de Condoresissa pelaten peliä, missä toinen sanoo jonkun kaupungin tai paikan nimen ja toisen on jatkettava sen viimeisellä kirjaimella alkavalla paikalla. Tyyliin Helsinki - Istanbul - Lontoo jne. Tähän sai kummasti hujahtamaan oikeastaan koko päivän. 

Seuraavana aamuna viimein liikuimme. Pakkasimme varusteet ja lähdimme nousemaan kohti ylintä leiriä, Camp Coleraa pienessä tuulessa. Se ei kuitenkaan ollut mitään edelliseen neljään päivään verrattuna ja tunnelma oli hyvä. Aurinko paistoi edelleen ja huomenna yrittäisimme viimein Aconcaguan 6962-metriselle huipulle oltuamme jo 2,5 viikkoa vuorella. 

Matkalla viimein kohti kolmosleiriä, Camp Coleraa, 6000m.

Liike alkoi olla melko raskasta. Sen lisäksi, että olimme nousemassa 6000:een metriin, neljän päivän myrsky oli vienyt henkisesti voimia aika paljon. Ja myös fyysisesti, kun paikallaan makaaminen oli tiputtanut kaikki energiat nolliin. Kiipesin kuitenkin melko hyvällä tahdilla 400-metrisen päivämme ja päästessäni lyhyen kiinteän köyden jälkeen viimeiseen leiriin olin todella poikki. Piotr oli minua puolisen tuntia jäljessä, hänellä oli ollut melkoisia ongelmia matkalla ja ajattelin hänen olevan ihan loppu saapuessaan, joten koitin pystytella telttaa meille valmiiksi. Siitä ei meinannut tulla mitään ja jouduin pitämään taukoa lähes jokaisen telttakepin laittamisen jälkeen. Lopulta Piotr saapui avuksi, saimme majoitteen pystyyn ja rojahdimme sisään. Nyt pitäisi levätä jokainen mahdollinen hetki, koska aamulla lähtisimme huipulle. Pakkasimme kamat valmiiksi ja painelimme makuupusseihin. Myös Harrisilla oli ollut vaikeuksia matkalla 24-kilosen rinkkansa kanssa ja hänen aiempi härkämäinen energiansa oli poissa. Jopa meitä seuranneet japanilaiset olivat häntä selkeästi nopeampia ja parempivointisia.

Heräsimme neljän aikoihin. Sää oli melko tyyni mutta kylmä, olimmehan jo kuudessa tonnissa. Täällä lämpöä tuotti ainoastaan aurinko, joka nousisi vasta noin viiden tunnin päästä. Söimme aamiaisen, trimmasimme kamat kuntoon ja viideltä lähdimme liikkeelle. Edessä olisi pitkä päivä, huipulle menisi noin 8-10 tuntia ja niistä puolet ilman auringon lämpöä. Onneksi tuuli oli tässä vaiheessa Aconcaguan mittapuulla heikkoa. Asetimme turnaround -ajaksi kello 14:n. Jos siihen mennessä ei ole päässyt huipulle, pitää kääntyä alas.

Auringonnousu 6200 metrissä oli aivan uskomaton. 
Kuvassa näkyy myös yllättäen kerääntyvä kohtalokas pilvimassa

Ensimmäinen osuus noususta oli jyrkähköä tuulesta kovaksi pakkautunutta lunta. Vetelimme siksakkia ylös kirkkaan tähtitaivaan alla. Linnunrata loisti suoraan yläpuolellamme, se oli henkeäsalpaavan kaunis. Tosin se henki salpaantui ihan jo hapen vähyydestä, olimme jo jossain 6100:ssa metrissä. Varpaita ja sormia palelsi, mutta kohta aurinko lämmittäisi, joten en ollut huolissani. Askel oli  hidasta ja raskasta, mutta iloitsin olevani korkeammalla kuin koskaan ennen! 6000 metriä on sellainen isojen vuorten rajapyykki, jonka jälkeen voi sanoa kiivenneensä oikeasti maailman jättiläisillä. Nyt se oli ylitetty. Saavutimme 6200 metrissä olevan tasanteen seitsemän aikoihin ja pidimme ensimmäisen tauon. Katsoin siinä juodessani yhtä elämäni kauneinta auringonnousua. Olo oli jotain vahvan ja heikon väliltä, energiatasot eivät olleet missään nimessä parhaimmillaan mutta ajattelin, että kunhan tuo aurinko tuolta kunnolla ilmestyy, niin kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Yksi japanilaisista kääntyi tässä kohtaa alas. Jatkoimme hidasta nousua kohti Independencian refugea, jonka jälkeen edessä olisi pitkä traverse huipun toiselle puolelle, mistä reitti nousisi jyrkän condollettan käytävän kautta huippuharjanteelle. Jos ylhäällä tuulisi, se iskisi juuri tässä traversella pahiten. 

Kohti Independenciaa edetessämme alkoi tuulla. Se ei kuitenkaan ollut huolenaiheeni. Huolestuneempi olin niistä pilvistä, joita tuuli yhtäkkiä jostain toi. Hetkessä koko vuoren yläosa peittyi pilveen, joka ei näyttänyt kovin houkuttelevalta. Se oli melkein musta ja se tarkoitti lumisadetta. Sen lisäksi, että mahdollinen whiteout näissä olosuhteissa ei houkuttanut yhtään, valtava pilvimassa esti aurinkoa lämmittämästä koko ajan kylmempiä varpaita ja sormiani. Alkoi huolestuttaa. Emme olleet päässeet vielä edes Independencian harjanteelle, kun edessämme alkoi tiimejä ja yksittäisiä kiipeilijötä kääntymään takaisin. Haastattelin heitä ohi mennessään ja totesivat suoraan, että olosuhteet eivät ole enää sopivat jatkamiseen. Me liikuimme silti edelleen. Jäin juttelemaan jenkkiläisen kiipeilijän kanssa, joka oli harjanteen jo ehtinyt ylittää ennen paluutaan ja hän sanoi, että traversella tuuli on jo sietämätön. Olin itse tässä kohtaa aivan Independencian alapuolella kun kuulin ylempää, että loputkin japanilaisista, jotka olivat hieman minua edellä, päättivät kääntyä alas. Pysähdyin harjanteen alapuolelle punnitsemaan tilannetta. 

Olen luvannut itselleni ja läheisilleni, etten ota reissuillani turhia riskejä. Mutta mikä on turha riski? Tai mistä tietää onko se liian iso? Edessämme olevat tiimit yksi toisensa jälkeen kääntyivät alas. Omasta ryhmästäni melkein kaikki pakittivat. Huippua ei enää näkynyt, se oli ison tumman pilvimassan peitossa vaikka tänään piti olla pilvetön sää. Millainen se olisi vielä ylempänä? Oli alkanut tuulla taas, enemmän kuin aamulla. Edellisinä päivinä puhuri oli noussut huipulla yli 30:n metrin sekunnissa. Iso tekijä päivän onnistumisen kannalta oli aurinko ja sen tarjoama lämpö. Minulla oli etenkin sormista ja varpaista kylmä ja tarvitsin sen auringon, jotta lämpiäisin, etenkin varpaiden osalta. Olin väsynyt, energiatasoni ei enää missään nimessä ollut huippuluokkaa kuten aiempina päivinä. Neljä päivää myrskyssä oli vienyt minusta parhaan terän. Ei ollut enää yhtä luottavainen olo. Viimeisenä mietin äskeisiä sanojani jenkkiläiselle kiipeilijälle, jonka kanssa olin jäänyt juttelemaan: ”I wouldn’t climb a 3000m mountain in this weather so I’m not sure I should try a 7000m one”. Niin. Minua syksyllä opastanut italialainen opas totesi Gran Paradisolla, että yleinen sääntö hänellä on, että älä nouse yli 4000:een metriin, jos kolmessa tonnissa sataa. Nyt olin 6300 metrissä, satoi lunta, yllä oli iso pilvimassa ja minua uuvutti.

Lopulta nostin käsivarteni ristiin osoittaakseni, että lähden alas. Se oli vaikein päätös, mitä olen koskaan vuorilla tehnyt mutta samalla helppo. Tiesin, etten pääsisi tänään huipulle. 18:n päivän yrittäminen oli nyt ohi. Käännyin alas. 

Lannistunut, turpaan saanut ja pettynyt selfie 6200 metrissä.

Se on outo olo kun on seinä tullut vastaan. Se on helpottunut ja pettynyt samaan aikaan. Tekisi mieli itkeä mutta samalla on ylpeä, että edes yritti. Se on valtava erilaisten tunteiden sekamelska, josta on vaikea saada otetta. Laskeutuessani olin kuitenkin pääasiassa tyytyväinen, että nyt tämä on ohi. Pääsimme pahimman pilvimassan alapuolelle ja aurinko tuli taas jostain raosta esiin. Mietin hetken, josko sittenkin vielä kääntyisin takaisin kohti huippua, vaikka tiesin, että se oli nyt myöhäistä. Päätös oli tehty ja sen kanssa piti nyt elää. Laskeuduin muutaman tunnin ihan rauhassa kohti Coleraa, enää ei ollut kiire. Alkoi sataa lunta, keli näytti vaikealta ja ajattelin tehneeni oikean ratkaisun. Silti päästessäni leiriin ja painellessani telttaan sisään, minut valtasi valtava turhautuminen. Tai ehkä suuttumus enemmän, joku sellainen primitiivitila. Huusin vittua, itkin ja sätin itseäni, Että kuinka ihmeessä voin vetää kolme ja puoli viikkoa ihan täysillä, kiivetä yhden Kilimanjaron pohjille ja sitten luovuttaa muutama sata metriä ennen reissun täydellistä onnistumista. Olin itselleni ihan tolkuttoman vihainen.

Tässä näkyy hyvin tumma pilvimassa, joka ylempänä peitti koko vuoren. 
Matkalla alemmas paistoi välillä aurinko ja mietin, josko sittenkin vielä kääntyisin takaisin.

Siinä kiroillessani ulkoa alkoi kuulua huutoa. Menin teltan ovelle ihmettelemään meininkiä ja kävi ilmi, että naapuritiimistä yksi kiipeilijä, 70-vuotias japanilainen, joka oli päättänyt jättää huiputusyrityksen väliin, oli kateissa. Hän ei ollut aamulla lähtenyt ryhmänsä mukaan ylös heikon olon vuoksi mutta nyt häntä ei löytynyt mistään teltoista. Huutelimme ja ihmettelimme pitkin leiriä, kunnes joku huusi kahta kovempaa noin 50:n metrin päässä olevan kallion takaa. Japanilaisen ruumis löytyi makaamasta lumesta. 

Oliko syynä korkeus, uupumus, ikä, vai mikä, se ei koskaan selvinnyt. Ehkä se oli yhdistelmä näitä kaikkia. Tunnelma muuttui äkkiä surulliseksi, kaikki olivat hiljaa. Loppupäivä meni teltansuulla istuen ja seuraten, kuinka oppaat ja pelastushenkilökunta valmistelivat ruumiin ja lähtivät laskemaan sitä viimeiselle matkalleen kohti kakkosleiriä, mistä helikopteri pääsisi sen noutamaan. Mietin siinä, että minä saan sentään kävellä täältä omin jaloin kotiin, joten ehkä sillä ei ole suuremmassa kaavassa yhtään mitään merkitystä olenko sen viimeisen 600 metriä kiivennyt vai en. Minä sentään pääsen rakkaitteni luo.

Kauden 2017 ensimmäinen kuolonuhri Aconcagualla lähdössä viimeiselle matkalleen kohti kakkosleiriä 
oppaiden kantamana. Leirissä pidettiin hiljainen hetki.

Ylhäällä Piotr ja Harris olivat molemmat jatkaneet. He olivat väkisin painaneet menemään ja saavuttivat huipun vähän ennen viittä, yli kaksi ja puoli tuntia turnaround -aikamme jälkeen. Ei ollut varmuutta pääsisivätkö he takaisin leiriin ennen pimeän tuloa. 

En tiedä onko katkeraa kyseenalaistaa heidän ja oppaittensa päätökset, mutta minä kritisoin niitä kovasti. Kumpikin olivat täysin kokemattomia, Piotr ei saanut omin avuin edes hanskoja käteensä tai rinkkaansa kiinni, vaan häntä piti auttaa joka kerta. Harris kiipesi nahkatakissa. He olivat jo noustessa väsyneitä ja ns. kädestäpideltäviä, millä nimellä oppaat joitain asiakkaita kutsuvat. Silti he jatkoivat huipulle asti, eivät välittäneet pätkääkään turva-ajoista, neuvoista kääntyä alas, säästä tai muista. Mutta he huiputtivat, minä en. He onnistuivat siinä missä minä epäonnistuin. Mielestäni valtavalla riskillä, mutta silti, onnistuivat. Tämä on kalvanut minua siitä lähtien kun kotiin tulin. Olisiko minunkin pitänyt?

Olin kuitenkin onnellinen heidän saapuessa viimein leiriin yhdeksän aikaan illalla. Pimeä oli juuri laskeutumassa ja olin iloinen, että he olivat turvassa. Piotr oli yllättävän hyvässä hapessa, Harris ei kyennyt enää edes puhumaan. Olin joka tapauksessa vilpittömän onnellinen molempien saavutuksen puolesta ja he puolestaan harmittelivat, että oma yritykseni ei onnistunut. Nyt tämä kuitenkin olisi ohi.

Auringonlasku 6000:ssa metrissä huiputuspäivän iltana.

Nukuimme vielä toisen yön Colerassa ja aamulla lähdimme laskeutumaan kohti basecampia. Ymmärrettävästi minulla oli eniten voimia ja lähdin painelemaan hyvällä vauhdilla ensin kohti Nido de Condoresia ja siitä Canadan ohi kulkevan lumiseinän kautta Plaza de Mulasiin. Oli jälleen tuulista ja matka oli melko viileä, mutta tänään pilvimassat olivat poissa ja aurinko lämmitti. Mitä alemmas pääsin, sitä kuumempi tulii. Piotr otti minut jossain vaiheessa kiinni ja talsimme yhdessä perille. Mulasissa meitä odotti ehkä kaunein näky, jonka saatoin keksiä: Messiteltan pöytään katetut Kokispullot! Päivälliseksi tarjoiltiin hampurilaisia, jotka maistuivat taivaallisilta.

Emme jaksaneet enää alkaa pystyttämään telttaa, joten nukuimme messiteltan lattialla koko porukka. Aamulla seitsemän jälkeen lähdimme painamaan kohti matkamme alkupistettä, Aconcagua Provincial Parkin porttia 25:n kilometrin päässä muutaman tuhat metriä alempana. Matka oli tuskallisen pitkä mutta palkintona odottaisi kyyti Mendozaan ja ensimmäinen suihku 19:ään päivään. Laitoin luurit korviin ja menin kuin juna, päätin etten pysähdy ennen kuin olen perillä. Mielessä ollut enää mikään muu kuin pois pääsy. Siinä tilassa matka taittui yllättävän helposti vajaassa kahdeksassa tunnissa. Nautimme perille päästyämme Puente del Incassa ravintolapäivällisen odotellessamme muuleja saapuviksi tavaroinemme ja kun ne viimein illan pimetessä saapuivat, oli aika lähteä kotiin.

Kiitos.