Minä lähden nyt perjantaihin asti Lappiin ja sieltä ensi viikoksi Itävaltaan, niin saadaan taas vähän lisää tarinoita tälle sivulle.
Tässä vielä tänään Soberismia-blogissa julkaistu teksti:
Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan. Blogi alkoi lauseella ”minä en ole alkoholisti”, kirjoitin sen nettiin 17. syyskuuta 2012. No perkele, olinhan minä, siinä vain kesti hetken, että asian hyväksyin. Kirjoittaminen auttoi sen ymmärtämisessä. Kirjoittaminen auttoi myös läpi jokaisen romahduksen, notkahduksen ja vastoinkäymisen, joita etenkin soberismini alkuaikoina tuli vähän joka nurkan takaa.
Hiljalleen elämä muuttui, asettui ja löysi uusia uomia ja myös niiden käsittelyssä kirjoittaminen oli apuna. Se oli jopa melkein pakollista, yksi olennainen osa eteenpäin pääsyssä. Virallisesti julistin itseni terveeksi masennuksesta 30. heinäkuuta 2014 seistessäni Elbrusin huipulla, mutta jatkoin blogia silti.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämän blogin päivittäminen ei ole ollut enää luontevaa. Olen ikään kuin joutunut keksimään aiheita, joista kirjoittaa, joskin ne keksittyäni teksti on kyllä edelleen tullut syvältä sydämestä. Mutta silti hieman pakotettuna. Niinpä tahti on hiipunut, koska mieluummin olen hiljaa kuin sanon väkisin jotain. Vähän kuin biisintekijöillä, kannattaa mieluummin jättää ne huonot riffit treenikselle kuin julkaista tusinakamaa. Bändien kannattaa myös lopettaa ajoissa, mikä on usein harvinainen taito.
Tämä koskee kuitenkin vain Soberismia-blogia. Koska kyllä minä kirjoittamista rakastan edelleen ja tunnen sen olevan minulle luontevin tapa jäsennellä asioita. Haluan kirjoittaa usein ja paljon, mutta tähän blogiin ne tekstit eivät enää niinkään päädy. Haluan kirjoittaa siitä mitä rakastan ja mitä teen, kuvata niitä tapahtumia ja tunteita mitä ne herättävät mutta niiden paikka on mielestäni toisaalla. Osittain olen siis blogini otsikon vanki, koen, että olen itse rajannut aihepiirin sellaiseksi, että sen alle ei nykyiset tekstini sovi.
Aloitin reilu vuosi sitten Luontoilmiö-blogin, joka viime viikolla muutti nimensä Teemu ihan pihalla -blogiksi. Sen tarkoitus oli alunperin antaa minulle vapaus kirjoitella reissuistani ja rakkaudestani ulkoiluun ilman, että niitä tarvitsisi täällä vatvoa, Soberismia kun oli proifiloitunut muuhun. Kävi kuitenkin niin, että tuosta Ihan pihalla -blogista tuli se, jonka tänään tunnen kotoisammaksi ja johon haluan panostaa. Se löytyy osoitteesta https://teemuihanpihalla.blogspot.fi. Siellä on kivoja kuvia.
Tuntuu melkein mahdottomalta lopettaa Soberismia-blogi. Tämä on ollut minulle vuosien saatossa melkoinen henkireikä ja toisekseen, tälle blogille olen melkein kaiken velkaa. Se on ollut kantamassa minua eteenpäin ja tekemässä minusta terveen. Purin täällä masennukseni jokaisen sopukan ja niistä ylös pääsemisen, jokaisen laakson ja kukkulan matkan varrella. Soberismia kääntyi kirjaksi, jonka painos on käytännössä loppuunmyyty. Se nostettiin Hesarin toimesta Suomen kymmenen parhaan blogin joukkoon, se vei minut niin iltapäivä- kuin naistenlehtienkin sivuille, kaksi kertaa Ylen Aamu-tv:hen, kouluihin ja tapahtumiin luennoimaan ja Tavastialle joogaamaan. Ja kaikista eniten: Tämä blogi sai minut löytämään iselleni oikean ilmaisumuodon ja teki minusta kirjoittajan. Kirjoittajan, jonka tekstejä on luettu netissä tänään liki 1,5 miljoonaa kertaa.
Olen tämän blogin ansiosta tavannut valtavan määrän ihmisiä ja saanut satoja viestejä tuntemattomilta, jotka ovat kiittäneet. Olen niistä jokaiseen pyrkinyt vastaamaan ja jokaisen olen säilyttänyt, ne ovat olleet valtava voimavara. Osan ihmisistä olen tavannutkin ja joistain on tullut jopa läheisiä ystäviä. Kiitos joka ikiselle, joka on minulle palautetta lähettänyt, myös teille, joiden palaute oli negatiivista. Teitä oli viidessä vuodessa kolme.
Eihän Soberismia mihinkään häviä. Sen lisäksi, että sen löytää jo varmaan kaiken maailman alelaareista kirjana, se säilyy täällä netissä ikuisesti. Haluaisin ajatella, että blogi on ajaton. Ehkä joku löytää sen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee.
Minun pitäisi tietää millaista on luopua jostain, siitähän tämä koko blogi oikeastaan alunperin kertoo. Tiedän myös miten paljon luopuminen voi antaa ja siksi teen nyt ratkaisun.
Se on sellainen The Scorpions -tyyppinen ratkaisu, että nyt minä lopetan, mutta älkää suuttuko, jos tulenkin takaisin. Eihän sitä koskaan tiedä millaisia asioita tässä eteen tulee ja voihan olla, että tarvitsen tätä henkireikää taas joku päivä. Se voi olla kahden viikon tai kahden vuoden päästä tai ei ehkä ikinä, mutta jätän nyt kuitenkin sen takaportin auki. Ihan kuin tein silloin, kun tälle blogille nimeä annoin. En halunnut kutsua sitä Absolutismiksi, joten kutsuin sitä Soberismiksi, se jätti vielä pienen mahdollisuuden perääntyä.
Onneksi en käyttänyt sitä koskaan.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan. Blogi alkoi lauseella ”minä en ole alkoholisti”, kirjoitin sen nettiin 17. syyskuuta 2012. No perkele, olinhan minä, siinä vain kesti hetken, että asian hyväksyin. Kirjoittaminen auttoi sen ymmärtämisessä. Kirjoittaminen auttoi myös läpi jokaisen romahduksen, notkahduksen ja vastoinkäymisen, joita etenkin soberismini alkuaikoina tuli vähän joka nurkan takaa.
Hiljalleen elämä muuttui, asettui ja löysi uusia uomia ja myös niiden käsittelyssä kirjoittaminen oli apuna. Se oli jopa melkein pakollista, yksi olennainen osa eteenpäin pääsyssä. Virallisesti julistin itseni terveeksi masennuksesta 30. heinäkuuta 2014 seistessäni Elbrusin huipulla, mutta jatkoin blogia silti.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämän blogin päivittäminen ei ole ollut enää luontevaa. Olen ikään kuin joutunut keksimään aiheita, joista kirjoittaa, joskin ne keksittyäni teksti on kyllä edelleen tullut syvältä sydämestä. Mutta silti hieman pakotettuna. Niinpä tahti on hiipunut, koska mieluummin olen hiljaa kuin sanon väkisin jotain. Vähän kuin biisintekijöillä, kannattaa mieluummin jättää ne huonot riffit treenikselle kuin julkaista tusinakamaa. Bändien kannattaa myös lopettaa ajoissa, mikä on usein harvinainen taito.
Tämä koskee kuitenkin vain Soberismia-blogia. Koska kyllä minä kirjoittamista rakastan edelleen ja tunnen sen olevan minulle luontevin tapa jäsennellä asioita. Haluan kirjoittaa usein ja paljon, mutta tähän blogiin ne tekstit eivät enää niinkään päädy. Haluan kirjoittaa siitä mitä rakastan ja mitä teen, kuvata niitä tapahtumia ja tunteita mitä ne herättävät mutta niiden paikka on mielestäni toisaalla. Osittain olen siis blogini otsikon vanki, koen, että olen itse rajannut aihepiirin sellaiseksi, että sen alle ei nykyiset tekstini sovi.
Aloitin reilu vuosi sitten Luontoilmiö-blogin, joka viime viikolla muutti nimensä Teemu ihan pihalla -blogiksi. Sen tarkoitus oli alunperin antaa minulle vapaus kirjoitella reissuistani ja rakkaudestani ulkoiluun ilman, että niitä tarvitsisi täällä vatvoa, Soberismia kun oli proifiloitunut muuhun. Kävi kuitenkin niin, että tuosta Ihan pihalla -blogista tuli se, jonka tänään tunnen kotoisammaksi ja johon haluan panostaa. Se löytyy osoitteesta https://teemuihanpihalla.blogspot.fi. Siellä on kivoja kuvia.
Tuntuu melkein mahdottomalta lopettaa Soberismia-blogi. Tämä on ollut minulle vuosien saatossa melkoinen henkireikä ja toisekseen, tälle blogille olen melkein kaiken velkaa. Se on ollut kantamassa minua eteenpäin ja tekemässä minusta terveen. Purin täällä masennukseni jokaisen sopukan ja niistä ylös pääsemisen, jokaisen laakson ja kukkulan matkan varrella. Soberismia kääntyi kirjaksi, jonka painos on käytännössä loppuunmyyty. Se nostettiin Hesarin toimesta Suomen kymmenen parhaan blogin joukkoon, se vei minut niin iltapäivä- kuin naistenlehtienkin sivuille, kaksi kertaa Ylen Aamu-tv:hen, kouluihin ja tapahtumiin luennoimaan ja Tavastialle joogaamaan. Ja kaikista eniten: Tämä blogi sai minut löytämään iselleni oikean ilmaisumuodon ja teki minusta kirjoittajan. Kirjoittajan, jonka tekstejä on luettu netissä tänään liki 1,5 miljoonaa kertaa.
Olen tämän blogin ansiosta tavannut valtavan määrän ihmisiä ja saanut satoja viestejä tuntemattomilta, jotka ovat kiittäneet. Olen niistä jokaiseen pyrkinyt vastaamaan ja jokaisen olen säilyttänyt, ne ovat olleet valtava voimavara. Osan ihmisistä olen tavannutkin ja joistain on tullut jopa läheisiä ystäviä. Kiitos joka ikiselle, joka on minulle palautetta lähettänyt, myös teille, joiden palaute oli negatiivista. Teitä oli viidessä vuodessa kolme.
Eihän Soberismia mihinkään häviä. Sen lisäksi, että sen löytää jo varmaan kaiken maailman alelaareista kirjana, se säilyy täällä netissä ikuisesti. Haluaisin ajatella, että blogi on ajaton. Ehkä joku löytää sen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee.
Minun pitäisi tietää millaista on luopua jostain, siitähän tämä koko blogi oikeastaan alunperin kertoo. Tiedän myös miten paljon luopuminen voi antaa ja siksi teen nyt ratkaisun.
Se on sellainen The Scorpions -tyyppinen ratkaisu, että nyt minä lopetan, mutta älkää suuttuko, jos tulenkin takaisin. Eihän sitä koskaan tiedä millaisia asioita tässä eteen tulee ja voihan olla, että tarvitsen tätä henkireikää taas joku päivä. Se voi olla kahden viikon tai kahden vuoden päästä tai ei ehkä ikinä, mutta jätän nyt kuitenkin sen takaportin auki. Ihan kuin tein silloin, kun tälle blogille nimeä annoin. En halunnut kutsua sitä Absolutismiksi, joten kutsuin sitä Soberismiksi, se jätti vielä pienen mahdollisuuden perääntyä.
Onneksi en käyttänyt sitä koskaan.
Soberismia blogisi on ollut myös minulle henkireikä oman absolutismini alkutaipaleella. Tai no, alkutaipaleella tässä ollaan edelleen mutta olen palannut moniin teksteihin yhä uudelleen koska olen saanut niistä voimaa jatkaa eteenpäin. Oikeastaan on kiittäminen Soberismia blogia siitä, että ylipäätään uskalsin tehdä viime syksynä päätöksen jättää alkoholi kokonaan. Mahtavaa että kuitenkin kirjoitat edelleen, koska olet tosi hyvä siinä. Luonto on myös lähellä omaa sydäntäni joten tämä tulee olemaan vakioseurattava :) Kaikkea hyvää Sinulle ja Kiitos!
VastaaPoista