Aconcagua, Argentiina 22.12.2016.-10.1.2017, osa 3/3

Aconcaguan kakkosleiri Nido De Condores sijaitsee noin 5600 metrissä. Mietiskelimme siellä ensimmäistä iltaa nukkumaan mennessämme, että nukumme korkeammalla kuin kukaan tällä hetkellä Euroopassa tai Afrikassa. Yö näissä korkeuksissa oli jo huomattavasti viileämpi kuin alemmissa leireissä ja etenkin leirin herkkyys tuulen edessä teki siitä haastavan paikan. Nido de Condores nimittäin seisoo Aconcaguan lännen puoleisella ns. olkapäällä, tasanteella, johon tuuli osuu käytännössä joka suunnasta. Sijainnin ollessa myös korkeammalla kuin suurin osa Andien muista huipuista se ei saa suojaa oikeastaan mistään muusta kuin itse Acon yläosasta, joka seisoi vieressä. Täällä tuuli kuitenkin riepottelee pääasiassa lännestä tai idästä, jolloin se osuu suoraan leiriin.

Korkeuden takia nukuin jo ensimmäisenä yönä hieman levottomasti, lähinnä muutaman tunnin pätkissä. Jossain kohtaa aamuyötä huomasin tuulen nousevan sen täristäessä kupolitelttaamme koko ajan enemmän. Hiljalleen puhuri muuttui jatkuvaksi, eli se ei enää olleet pelkät puuskat, jotka seiniin osuivat, vaan tuuli puhalsi tasaisesti jo kovaa. Puuskat sen päälle sen sijaan voimistuivat jo sellaiseksi, ettei ulos tehnyt mieli niiden aikana lähteä. Aamuun mennessä ulkona puhalsi jo noin 20 metriä sekunnissa ja kävi selväksi, että tänään ei ole muuta tehtävissä kuin maata paikoillaan. Olimme suunnitelleet lepopäivän tähän väliin joka tapauksessa, joten emme liikaa harmitelleet, lähinnä toivoimme, että keli tästä paranisi seuraavina päivinä. Ennuste ei tosin näyttänyt kovin hyvältä. 

Kuva otettu Nido De Condoresissa toisena päivänä, kun näytti siltä, että tätä

lähemmäs takana näkyvää huippua emme pääsisi.

Tuuli yltyi pitkin päivää. Ulos ei ollut mitään asiaa muuten kuin ehkä pakon edessä kuselle. Siihen tarkoitukseen löytyi yksi pieni kallioiden muodostama nurkkaus, missä pystyi asioimaan ilman, että kaikki kuset eivät lentäneet pitkin lahkeita ja hihoja. Puuskat olivat erittäin voimakkaita ja kävimme koko ajan lisäämässä kiviä teltan painoksi. Emme käyttäneet kiiloja ollenkaan, koska maa täällä on niin haurasta, että siihen ei auttanut alkaa mitään kiinni hakkaamaan, jos halusi, että teltta pysyy paikallaan. Niinpä latasimme narujen päihin ja liepeiden päälle varmaan 300 kiloa kiviä pitämään majoitteen maassa. Piotr kysyi jossain vaiheessa, että miksi käytössä on juuri tällaiset teltat ja seuraava yö tarjosi vastauksen. Puuskat olivat 25-30 m/s -luokkaa ja ne painoivat harjakorkeudeltaan puolitoistametrisen kupoliteltan katon käytännössä lattiaan kiinni. Siellä ei auttanut muu kuin maata makuupussissa ja toivoa, että narut ja kaaret kestävät samalla, kun katto oli naamassa kiinni. Sanomattakin lienee selvää, että nukkumisesta ei tarvinnut edes haaveilla. Meteli oli aivan tolkuton ja ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä minua hieman pelotti teltassa oleminen. Ei ollut täysin varma olo, että kestääkö tämä. Ja jos se ei olisi kestänyt, olisimme olleet todellisessa pulassa. 

Keskustelu teltan sisällä oli käytännössä mahdotonta tuulen riepotellessa ja metelin ollessa ihan tolkuton. Koitin pitää ajatukset toisaalla kuuntelemalla musiikkia, mutta siitäkään ei oikeastaan tullut mitään kohinan peittäessä kaiken äänen. Niinpä ainoiksi viihdykkeikseni jäi sanaristikkolehti sekä Piotr, jonka kanssa kävimme läpi maailman menon EU-politiikasta musiikkibisneksen koukeroihin. Jossain vaiheessa alkoi jo jutunaiheetkin loppumaan.

Käytiin välillä ulkona ottamassa happea. Keskellä oppaamme Turco,

oikealla Piotr. Yllättävän paljon hymyilyttää olosuhteet huomioon ottaen.

Päivittäin basecampista radiopuhelimella saatu sääennuste oli karua kuultavaa. 20-30 m/s tuulet jatkuisivat ainakin neljänteen päivään asti, ennen kuin keliin näyttäisi aukeavan mahdollinen sääikkuna. Olo oli todella turhautunut. Minulla oli ollut hyvä fiilis ja energia kiivetä, olo oli hyvä ja nyt olimme jumissa. Teltassa makaaminen vei kaiken sen hyvän energian ja keho alkoi väsyä toimettomana, hyvä draivi valui hukkaan. Joka päivä päätin, että ei helvetti, nyt en jaksa enää, oli pakko lähteä ulos edes kävelylle. Puin kaikki kamat päälle, laitoin gogglet päähän ja painelin pihalle vain palatakseni muutaman minuutin päästä takaisin sisään toteamaan, että siellä on aivan mahdoton olla. Taivas oli pilvetön ja sää muuten upea, mutta ne tuulet tekivät elämästä mahdotonta täällä. Huipulla puhalsi tässä kohtaa parhaimmillaan noin 40 metriä sekunnissa. Morjens.

Kun kolmantena iltana tuli tieto, että ainakin vielä yhden päivän joutuisimme odottamaan, minulta paloi hihat täysin. Jotenkin tämä oli se hetki, kun en jaksanut enää. Taisin huutaa kaikille, että minulle on aivan sama menemmekö alas vai ylös, kunhan menemme johonkin! Tietenkin tiesin, että se on mahdotonta tällä hetkellä, mutta en vain jaksanut enää. Lopulta sanoin Piotrille, ettei yritä edes puhua minulle nyt ainakaan kahteen tuntiin, koska mikään ei auttaisi. Yrittäisin nyt vain olla ja järkeillä tämän turhautumisen pois. Menin makuupussiin, suljin silmät, vähän itketti, oli koti-ikävä ja vitutti, kaikkea samaan aikaan. Minulla ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä kotiin, enkä saanut läheisille viestiä, että täällä ollaan ja tässä nyt kestää vähän aikaa. Tiesin, että kotonakin aletaan kohta olla huolissaan. Lopulta maatessani oloa pois jossain vaiheessa onneksi nukahdin. Oppaamme toi minulle pizzaa, enkä vieläkään ymmärrä millä ihmeen konstilla hän sen oli valmistanut siellä 5600 metrissä. Mutta se oli lämmintä ja hyvää. Helpotti.

Pizzaa 5600 metrissä. Taatusti sillä hetkellä paras pizza maailmassa!

Kolmas yö oli pahin. Koko teltta oli käytännössä lytyssä päällämme, muutama köysi katkesi ja meteli oli aivan tolkuton. Turhautuminen vaihtui oikeasti peloksi kun ei tiennyt, että ollaanko kohta taivasalla. Tuuli piiskasi irtohiekkaa ja jäätä päin seiniä ja riepotteli meitä läpi koko yön niin, että suurimman osan ajasta pitelimme seiniä pystyssä jalkojemme avulla täysin voimin. Ei naurattanut enää ollenkaan. Joskus aamuyöstä alkoi hieman tyyntymään ja saatoin nukkuakin hetken. Aamulla herätessä puhaltanut tuuli tuntui pieneltä kevätviserrykseltä yöhön verrattuna, vaikka se edelleen mittasi jotain 20 m/s verran. 

Viimein alkoi helpottaa. Neljäs päivä oli jo selkeästi rauhallisempi, mutta emme edelleenkään uskaltaneet lähteä ylempään leiriin. Teimme iltapäivällä kuitenkin päätöksen, että seuraavana päivänä yrittäisimme. Sääikkuna lupaili muutamaa tyyntä päivää ja meillä olisi ehkä viimein mahdollisuus huipulle. Mieliala koheni huomattavasti. Käytimme Piotrin kanssa viimeisen päivän Nido de Condoresissa pelaten peliä, missä toinen sanoo jonkun kaupungin tai paikan nimen ja toisen on jatkettava sen viimeisellä kirjaimella alkavalla paikalla. Tyyliin Helsinki - Istanbul - Lontoo jne. Tähän sai kummasti hujahtamaan oikeastaan koko päivän. 

Seuraavana aamuna viimein liikuimme. Pakkasimme varusteet ja lähdimme nousemaan kohti ylintä leiriä, Camp Coleraa pienessä tuulessa. Se ei kuitenkaan ollut mitään edelliseen neljään päivään verrattuna ja tunnelma oli hyvä. Aurinko paistoi edelleen ja huomenna yrittäisimme viimein Aconcaguan 6962-metriselle huipulle oltuamme jo 2,5 viikkoa vuorella. 

Matkalla viimein kohti kolmosleiriä, Camp Coleraa, 6000m.

Liike alkoi olla melko raskasta. Sen lisäksi, että olimme nousemassa 6000:een metriin, neljän päivän myrsky oli vienyt henkisesti voimia aika paljon. Ja myös fyysisesti, kun paikallaan makaaminen oli tiputtanut kaikki energiat nolliin. Kiipesin kuitenkin melko hyvällä tahdilla 400-metrisen päivämme ja päästessäni lyhyen kiinteän köyden jälkeen viimeiseen leiriin olin todella poikki. Piotr oli minua puolisen tuntia jäljessä, hänellä oli ollut melkoisia ongelmia matkalla ja ajattelin hänen olevan ihan loppu saapuessaan, joten koitin pystytella telttaa meille valmiiksi. Siitä ei meinannut tulla mitään ja jouduin pitämään taukoa lähes jokaisen telttakepin laittamisen jälkeen. Lopulta Piotr saapui avuksi, saimme majoitteen pystyyn ja rojahdimme sisään. Nyt pitäisi levätä jokainen mahdollinen hetki, koska aamulla lähtisimme huipulle. Pakkasimme kamat valmiiksi ja painelimme makuupusseihin. Myös Harrisilla oli ollut vaikeuksia matkalla 24-kilosen rinkkansa kanssa ja hänen aiempi härkämäinen energiansa oli poissa. Jopa meitä seuranneet japanilaiset olivat häntä selkeästi nopeampia ja parempivointisia.

Heräsimme neljän aikoihin. Sää oli melko tyyni mutta kylmä, olimmehan jo kuudessa tonnissa. Täällä lämpöä tuotti ainoastaan aurinko, joka nousisi vasta noin viiden tunnin päästä. Söimme aamiaisen, trimmasimme kamat kuntoon ja viideltä lähdimme liikkeelle. Edessä olisi pitkä päivä, huipulle menisi noin 8-10 tuntia ja niistä puolet ilman auringon lämpöä. Onneksi tuuli oli tässä vaiheessa Aconcaguan mittapuulla heikkoa. Asetimme turnaround -ajaksi kello 14:n. Jos siihen mennessä ei ole päässyt huipulle, pitää kääntyä alas.

Auringonnousu 6200 metrissä oli aivan uskomaton. 

Kuvassa näkyy myös yllättäen kerääntyvä kohtalokas pilvimassa

Ensimmäinen osuus noususta oli jyrkähköä tuulesta kovaksi pakkautunutta lunta. Vetelimme siksakkia ylös kirkkaan tähtitaivaan alla. Linnunrata loisti suoraan yläpuolellamme, se oli henkeäsalpaavan kaunis. Tosin se henki salpaantui ihan jo hapen vähyydestä, olimme jo jossain 6100:ssa metrissä. Varpaita ja sormia palelsi, mutta kohta aurinko lämmittäisi, joten en ollut huolissani. Askel oli  hidasta ja raskasta, mutta iloitsin olevani korkeammalla kuin koskaan ennen! 6000 metriä on sellainen isojen vuorten rajapyykki, jonka jälkeen voi sanoa kiivenneensä oikeasti maailman jättiläisillä. Nyt se oli ylitetty. Saavutimme 6200 metrissä olevan tasanteen seitsemän aikoihin ja pidimme ensimmäisen tauon. Katsoin siinä juodessani yhtä elämäni kauneinta auringonnousua. Olo oli jotain vahvan ja heikon väliltä, energiatasot eivät olleet missään nimessä parhaimmillaan mutta ajattelin, että kunhan tuo aurinko tuolta kunnolla ilmestyy, niin kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Yksi japanilaisista kääntyi tässä kohtaa alas. Jatkoimme hidasta nousua kohti Independencian refugea, jonka jälkeen edessä olisi pitkä traverse huipun toiselle puolelle, mistä reitti nousisi jyrkän condollettan käytävän kautta huippuharjanteelle. Jos ylhäällä tuulisi, se iskisi juuri tässä traversella pahiten. 

Kohti Independenciaa edetessämme alkoi tuulla. Se ei kuitenkaan ollut huolenaiheeni. Huolestuneempi olin niistä pilvistä, joita tuuli yhtäkkiä jostain toi. Hetkessä koko vuoren yläosa peittyi pilveen, joka ei näyttänyt kovin houkuttelevalta. Se oli melkein musta ja se tarkoitti lumisadetta. Sen lisäksi, että mahdollinen whiteout näissä olosuhteissa ei houkuttanut yhtään, valtava pilvimassa esti aurinkoa lämmittämästä koko ajan kylmempiä varpaita ja sormiani. Alkoi huolestuttaa. Emme olleet päässeet vielä edes Independencian harjanteelle, kun edessämme alkoi tiimejä ja yksittäisiä kiipeilijötä kääntymään takaisin. Haastattelin heitä ohi mennessään ja totesivat suoraan, että olosuhteet eivät ole enää sopivat jatkamiseen. Me liikuimme silti edelleen. Jäin juttelemaan jenkkiläisen kiipeilijän kanssa, joka oli harjanteen jo ehtinyt ylittää ennen paluutaan ja hän sanoi, että traversella tuuli on jo sietämätön. Olin itse tässä kohtaa aivan Independencian alapuolella kun kuulin ylempää, että loputkin japanilaisista, jotka olivat hieman minua edellä, päättivät kääntyä alas. Pysähdyin harjanteen alapuolelle punnitsemaan tilannetta. 

Olen luvannut itselleni ja läheisilleni, etten ota reissuillani turhia riskejä. Mutta mikä on turha riski? Tai mistä tietää onko se liian iso? Edessämme olevat tiimit yksi toisensa jälkeen kääntyivät alas. Omasta ryhmästäni melkein kaikki pakittivat. Huippua ei enää näkynyt, se oli ison tumman pilvimassan peitossa vaikka tänään piti olla pilvetön sää. Millainen se olisi vielä ylempänä? Oli alkanut tuulla taas, enemmän kuin aamulla. Edellisinä päivinä puhuri oli noussut huipulla yli 30:n metrin sekunnissa. Iso tekijä päivän onnistumisen kannalta oli aurinko ja sen tarjoama lämpö. Minulla oli etenkin sormista ja varpaista kylmä ja tarvitsin sen auringon, jotta lämpiäisin, etenkin varpaiden osalta. Olin väsynyt, energiatasoni ei enää missään nimessä ollut huippuluokkaa kuten aiempina päivinä. Neljä päivää myrskyssä oli vienyt minusta parhaan terän. Ei ollut enää yhtä luottavainen olo. Viimeisenä mietin äskeisiä sanojani jenkkiläiselle kiipeilijälle, jonka kanssa olin jäänyt juttelemaan: ”I wouldn’t climb a 3000m mountain in this weather so I’m not sure I should try a 7000m one”. Niin. Minua syksyllä opastanut italialainen opas totesi Gran Paradisolla, että yleinen sääntö hänellä on, että älä nouse yli 4000:een metriin, jos kolmessa tonnissa sataa. Nyt olin 6300 metrissä, satoi lunta, yllä oli iso pilvimassa ja minua uuvutti.

Lopulta nostin käsivarteni ristiin osoittaakseni, että lähden alas. Se oli vaikein päätös, mitä olen koskaan vuorilla tehnyt mutta samalla helppo. Tiesin, etten pääsisi tänään huipulle. 18:n päivän yrittäminen oli nyt ohi. Käännyin alas. 

Lannistunut, turpaan saanut ja pettynyt selfie 6200 metrissä.

Se on outo olo kun on seinä tullut vastaan. Se on helpottunut ja pettynyt samaan aikaan. Tekisi mieli itkeä mutta samalla on ylpeä, että edes yritti. Se on valtava erilaisten tunteiden sekamelska, josta on vaikea saada otetta. Laskeutuessani olin kuitenkin pääasiassa tyytyväinen, että nyt tämä on ohi. Pääsimme pahimman pilvimassan alapuolelle ja aurinko tuli taas jostain raosta esiin. Mietin hetken, josko sittenkin vielä kääntyisin takaisin kohti huippua, vaikka tiesin, että se oli nyt myöhäistä. Päätös oli tehty ja sen kanssa piti nyt elää. Laskeuduin muutaman tunnin ihan rauhassa kohti Coleraa, enää ei ollut kiire. Alkoi sataa lunta, keli näytti vaikealta ja ajattelin tehneeni oikean ratkaisun. Silti päästessäni leiriin ja painellessani telttaan sisään, minut valtasi valtava turhautuminen. Tai ehkä suuttumus enemmän, joku sellainen primitiivitila. Huusin vittua, itkin ja sätin itseäni, Että kuinka ihmeessä voin vetää kolme ja puoli viikkoa ihan täysillä, kiivetä yhden Kilimanjaron pohjille ja sitten luovuttaa muutama sata metriä ennen reissun täydellistä onnistumista. Olin itselleni ihan tolkuttoman vihainen.

Tässä näkyy hyvin tumma pilvimassa, joka ylempänä peitti koko vuoren. 

Matkalla alemmas paistoi välillä aurinko ja mietin, josko sittenkin vielä kääntyisin takaisin.

Siinä kiroillessani ulkoa alkoi kuulua huutoa. Menin teltan ovelle ihmettelemään meininkiä ja kävi ilmi, että naapuritiimistä yksi kiipeilijä, 70-vuotias japanilainen, joka oli päättänyt jättää huiputusyrityksen väliin, oli kateissa. Hän ei ollut aamulla lähtenyt ryhmänsä mukaan ylös heikon olon vuoksi mutta nyt häntä ei löytynyt mistään teltoista. Huutelimme ja ihmettelimme pitkin leiriä, kunnes joku huusi kahta kovempaa noin 50:n metrin päässä olevan kallion takaa. Japanilaisen ruumis löytyi makaamasta lumesta. 

Oliko syynä korkeus, uupumus, ikä, vai mikä, se ei koskaan selvinnyt. Ehkä se oli yhdistelmä näitä kaikkia. Tunnelma muuttui äkkiä surulliseksi, kaikki olivat hiljaa. Loppupäivä meni teltansuulla istuen ja seuraten, kuinka oppaat ja pelastushenkilökunta valmistelivat ruumiin ja lähtivät laskemaan sitä viimeiselle matkalleen kohti kakkosleiriä, mistä helikopteri pääsisi sen noutamaan. Mietin siinä, että minä saan sentään kävellä täältä omin jaloin kotiin, joten ehkä sillä ei ole suuremmassa kaavassa yhtään mitään merkitystä olenko sen viimeisen 600 metriä kiivennyt vai en. Minä sentään pääsen rakkaitteni luo.

Kauden 2017 ensimmäinen kuolonuhri Aconcagualla lähdössä viimeiselle matkalleen kohti kakkosleiriä 

oppaiden kantamana. Leirissä pidettiin hiljainen hetki.

Ylhäällä Piotr ja Harris olivat molemmat jatkaneet. He olivat väkisin painaneet menemään ja saavuttivat huipun vähän ennen viittä, yli kaksi ja puoli tuntia turnaround -aikamme jälkeen. Ei ollut varmuutta pääsisivätkö he takaisin leiriin ennen pimeän tuloa. 

En tiedä onko katkeraa kyseenalaistaa heidän ja oppaittensa päätökset, mutta minä kritisoin niitä kovasti. Kumpikin olivat täysin kokemattomia, Piotr ei saanut omin avuin edes hanskoja käteensä tai rinkkaansa kiinni, vaan häntä piti auttaa joka kerta. Harris kiipesi nahkatakissa. He olivat jo noustessa väsyneitä ja ns. kädestäpideltäviä, millä nimellä oppaat joitain asiakkaita kutsuvat. Silti he jatkoivat huipulle asti, eivät välittäneet pätkääkään turva-ajoista, neuvoista kääntyä alas, säästä tai muista. Mutta he huiputtivat, minä en. He onnistuivat siinä missä minä epäonnistuin. Mielestäni valtavalla riskillä, mutta silti, onnistuivat. Tämä on kalvanut minua siitä lähtien kun kotiin tulin. Olisiko minunkin pitänyt?

Olin kuitenkin onnellinen heidän saapuessa viimein leiriin yhdeksän aikaan illalla. Pimeä oli juuri laskeutumassa ja olin iloinen, että he olivat turvassa. Piotr oli yllättävän hyvässä hapessa, Harris ei kyennyt enää edes puhumaan. Olin joka tapauksessa vilpittömän onnellinen molempien saavutuksen puolesta ja he puolestaan harmittelivat, että oma yritykseni ei onnistunut. Nyt tämä kuitenkin olisi ohi.

Auringonlasku 6000:ssa metrissä huiputuspäivän iltana.

Nukuimme vielä toisen yön Colerassa ja aamulla lähdimme laskeutumaan kohti basecampia. Ymmärrettävästi minulla oli eniten voimia ja lähdin painelemaan hyvällä vauhdilla ensin kohti Nido de Condoresia ja siitä Canadan ohi kulkevan lumiseinän kautta Plaza de Mulasiin. Oli jälleen tuulista ja matka oli melko viileä, mutta tänään pilvimassat olivat poissa ja aurinko lämmitti. Mitä alemmas pääsin, sitä kuumempi tulii. Piotr otti minut jossain vaiheessa kiinni ja talsimme yhdessä perille. Mulasissa meitä odotti ehkä kaunein näky, jonka saatoin keksiä: Messiteltan pöytään katetut Kokispullot! Päivälliseksi tarjoiltiin hampurilaisia, jotka maistuivat taivaallisilta.

Emme jaksaneet enää alkaa pystyttämään telttaa, joten nukuimme messiteltan lattialla koko porukka. Aamulla seitsemän jälkeen lähdimme painamaan kohti matkamme alkupistettä, Aconcagua Provincial Parkin porttia 25:n kilometrin päässä muutaman tuhat metriä alempana. Matka oli tuskallisen pitkä mutta palkintona odottaisi kyyti Mendozaan ja ensimmäinen suihku 19:ään päivään. Laitoin luurit korviin ja menin kuin juna, päätin etten pysähdy ennen kuin olen perillä. Mielessä ollut enää mikään muu kuin pois pääsy. Siinä tilassa matka taittui yllättävän helposti vajaassa kahdeksassa tunnissa. Nautimme perille päästyämme Puente del Incassa ravintolapäivällisen odotellessamme muuleja saapuviksi tavaroinemme ja kun ne viimein illan pimetessä saapuivat, oli aika lähteä kotiin.

Kiitos.