42 päivää

42 päivää. Tai tulkinnasta riippuen 47, niin monena päivänä minulla on ollut lumilauta tai splitti jaloissa tällä kaudella. Viisi päivää oli kuitenkin virallisesti enemmän hiihtovaellusta kuin laskuhommia, joten niitä ei ehkä lasketa. Silti, lauta jaloissa yhtä kaikki!

42 päivää on ihan hyvä määrä yli nelikymppiselle etelä-helsinkiläiselle, jonka kotimäki on 36 kilsan päässä sijaitseva Talma. En siis pääse mistään suoraan omalle takapihalleni laskemaan (paitsi kerran pääsin joulukuussa, kun Kaivopuistoon dumppasi 30 senttiä lunta), vaan joudun aina tekemään jonkinlaisen effortin mäkeen päästäkseni. Toki tänäkin vuonna vietin rutkasti aikaa pohjoisessa, missä moinen on mahdollista, mutta kotipaikkani on silti Helsinki. 

Talman kevätpäivät best. Kuvanottopäivänä lämpömittari näytti +9°c

Avasin laskukauden marraskuussa Levillä ja päätin sen eilen epävirallisesti Talmaan. Eihän sitä toki tiedä, jos vaikka toukokuussa Nepalista palattuani jostain löytyisi vielä lunta laskettavaksi, mutta virallinen kotimaan kauden päätös eilinen kuitenkin oli ja sen myötä tuli kyllä vähän suru puseroon. Kesässä on tietenkin puolensa rantakahveineen ja skeittikeleineen, mutta on se silti vähän tylyä, että lempitouhuni on sellaista, ettei sille (etelä-)Suomessa ole varattu kuin muutama kuukausi vuodessa.  On vain niin kovin turhauttavaa aina odotella seitsemän kuukautta, että pääsee taas mäkeen, eikä laskemisen aukkoa ja siitä syntyvää onttoa oloa täytä yksikään kesälaji, vaikka kuinka kivoja ovatkin. 

Haaveilen vähän sellaisesta vuodesta, että seuraisin vain lunta koko ajan. Kun meillä kausi loppuu, voisi mennä vaikka Uuteen-Seelantiin ja sieltä sitten kesän lopulla Andeille ennen kuin ensilumi satelisi taas Lappiin. Kuulostaa ihanalta, mutta kuulostaa myös ilmastorikokselta. Oispa Talmassa sisähalli. 

Paras fiilis maailmassa on metodi Talman takaparkin ekasta hyndästä

On myös sääli, että parhaat keväthanget ovat vasta alkamassa juuri kun minä lähden töihin. Mutta se on se hinta, jonka maksan siitä, että saan pitkälti pitää marras- ja maaliskuun välisen ajan vapaana ja laskea paljon, tai ainakin 42 päivää. Kausihan siis jatkuu niin pohjoisessa kuin Talmassakin edelleen, mutta minä lähden nyt kuukaudeksi töihin. En kyllä silti valita, koska on sekin aika kivaa. Tässä vaan menee nyt muutama päivä, että saan käännettyä aivot oikeaan asentoon pois laskuhommista ja Himalajalle.

Laskin käytännössä koko kauden kotimaassa, mitä nyt muutaman päivän kävin ex-tempore Ruotsissa kääntymässä pari viikkoa sitten. Siellä kyllä viihtyisin enemmänkin, mutta ehkä sen aika koittaa sitten, kun toteutan haaveeni omasta torpasta jossain Abiskossa. Sen sijaan esimerkiksi Keski-Euroopan kaipuu on koronan jälkeen kadonnut tyystin, eikä se jotenkin tunnu tällä hetkellä tarpeelliselta matkustamiselta. Itävallassa olisi kyllä monta kivaa kurua vielä laskettavana, mutta niin on Pallaksellakin. Ja Kilpparilla, missä en ikävä kyllä kerennyt tänä talvena käymään. Parhaat laskut sain kuitenkin Keravalla, kun vanha parkkirotta sisälläni heräsi taas vähän lisää. En keksi montaakaan asiaa, joka tuntuisi yhtä hyvältä kuin onnistunut metodi Talman juniori/keski-ikäparkin ekasta hyndästä. 

Ensi syksynä sitten taas. Taitaa olla 29. kausi kun Keravalle ajelen. Mut mennään sinne Nepaliin nyt eka.

Pari sanaa hiihtovaelluksesta

Olen talvilajien ystävä, eikä lumi tai kylmä ole juurikaan haitannut koskaan tekemisiäni, enemmänkin päinvastoin. Hiihtovaellus ei silti koskaan ole minua juuri kiinnostanut. Tykkään mennä ylämäkeä ja etenkin alamäkeä, mutta hiihtely paikasta a paikkaan b pulkka ahterissa ei ole minun juttuni ja siksi en sitä ole nimeksikään tehnyt. Ehkä umpihankihiihdon MM-kisat talvella 2015 jättivät trauman tai jotain. Viime viikon vietin kuitenkin ahkion kanssa Pallaksella osana seikkailukasvatuksen opintojani. 

Viiden päivän vaellus Pallaksen hotellilta Nammalakurun kautta Vuontisjärvelle ei sinänsä muuttanut suhtautumistani lajiin, mutta ehkä ymmärrän sitä nyt paremmin. Jotain samantyyppistä pääntyhjennystä siinä on kuin pitkissä hitaissa nousuissa korkeuksiin. Aivot löi aika tyhjää lykkiessä menemään erämaassa talvimaisemien syleilyssä.  

Viikon tarkoitus ei ollut niinkään hiihdon tai hiihtovaelluksen opettelu, vaan seikkailun hyödyntäminen työkaluna ohjaamisessa ja johtamisessa. Pallas ja pulkat tarjosivat siis enemmänkin raamit muulle tekemiselle, jota harjoittelimme läpi päivien. Taivas oli kirkas ja kaunis, mutta viikko oli myös yksi talven kylmimpiä. Mittari huiteli läpi reissun jossain 20-30 pakkasasteen välillä ja oli aika fresh. 

Erityisen fresh vaellus oli niille, jotka eivät olleet koskaan aiemmin elämässään edes hiihtäneet. Opiskelukollegoistani kaksi kolmasosaa on ulkomaalaisia ja etenkin Aasian vahvistuksillemme Hong Kongista ja Nepalista hiihtovaellus oli varsin eksoottinen matka, kumpikaan kun ei ollut koskaan aiemmin laittaneet edes suksia jalkaan. Pakko nostaa kavereille hattua matkan vaatimasta heittäytymisestä. Itsehän fuskasin sen verran, että lähdin matkaan splitboardilla OAC-suksien sijaan. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi splitin toimiessa yllättävän hyvin pulkan vetämiseen ja kävinhän minä myös pyytämättä ja yllätyksenä salaa pari mäkeä opiskelun lomassa laskemassa. 

Kävin minä vähän hiihtämässä ilman ahkiotakin

Useampi kurssilaisistamme tulee aika paljon lämpimämmistä oloista ja kyllä sitä balilainenkin nuorukainen välillä mietti, että mitä helvettiä hän täällä tekee, kun koitti kaivaa itselleen lumikammia 28 asteen pakkasessa. Onneksi pari yötä vietimme sentään varaustuvan lämmössä, niin ei ihan pelkkää taistelua ollut. Upeimmat koskaan näkemämme revontulet myös hieman paikkasivat palelemisen tuskaa. 

Nammalakurussa oli kreiseimmät revontulet mitä oon koskaan nähnyt

Ei minusta vieläkään hiihtovaeltajaa tullut, mutta viikko oli kyllä hieno. Se oli sitä eritoten hyvän seuran ja yhteishengen ansiosta ja Pallaksen hiihtovaellus tiivisti vuosikurssimme yhteishenkeä entisestään. Ja sehän näissä hommissa lopulta on aina hienointa, yhteiset kokemukset, sellaiset tuskan ja ilon hetket, joita ei missään muualla voi harjoitella. Tulen varmasti muistamaan koetun yhteishengen pitkään ja ehkä juuri siitä opin matkalla eniten. On etuoikeutettua, että tälleen nelikymppisenä on yhtäkkiä saanut liudan uusia ystäviä ympärilleen ja opintojeni hiljalleen kääntyessä ehtoopuolelle olenkin jo alkanut vähän suremaan, että tämä porukka tulee pian hajoamaan takaisin niihin maihin, missä ei voida hiihtää ja palella yhdessä.