Olen talvilajien ystävä, eikä lumi tai kylmä ole juurikaan haitannut koskaan tekemisiäni, enemmänkin päinvastoin. Hiihtovaellus ei silti koskaan ole minua juuri kiinnostanut. Tykkään mennä ylämäkeä ja etenkin alamäkeä, mutta hiihtely paikasta a paikkaan b pulkka ahterissa ei ole minun juttuni ja siksi en sitä ole nimeksikään tehnyt. Ehkä umpihankihiihdon MM-kisat talvella 2015 jättivät trauman tai jotain. Viime viikon vietin kuitenkin ahkion kanssa Pallaksella osana seikkailukasvatuksen opintojani.
Viiden päivän vaellus Pallaksen hotellilta Nammalakurun kautta Vuontisjärvelle ei sinänsä muuttanut suhtautumistani lajiin, mutta ehkä ymmärrän sitä nyt paremmin. Jotain samantyyppistä pääntyhjennystä siinä on kuin pitkissä hitaissa nousuissa korkeuksiin. Aivot löi aika tyhjää lykkiessä menemään erämaassa talvimaisemien syleilyssä.
Viikon tarkoitus ei ollut niinkään hiihdon tai hiihtovaelluksen opettelu, vaan seikkailun hyödyntäminen työkaluna ohjaamisessa ja johtamisessa. Pallas ja pulkat tarjosivat siis enemmänkin raamit muulle tekemiselle, jota harjoittelimme läpi päivien. Taivas oli kirkas ja kaunis, mutta viikko oli myös yksi talven kylmimpiä. Mittari huiteli läpi reissun jossain 20-30 pakkasasteen välillä ja oli aika fresh.
Erityisen fresh vaellus oli niille, jotka eivät olleet koskaan aiemmin elämässään edes hiihtäneet. Opiskelukollegoistani kaksi kolmasosaa on ulkomaalaisia ja etenkin Aasian vahvistuksillemme Hong Kongista ja Nepalista hiihtovaellus oli varsin eksoottinen matka, kumpikaan kun ei ollut koskaan aiemmin laittaneet edes suksia jalkaan. Pakko nostaa kavereille hattua matkan vaatimasta heittäytymisestä. Itsehän fuskasin sen verran, että lähdin matkaan splitboardilla OAC-suksien sijaan. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi splitin toimiessa yllättävän hyvin pulkan vetämiseen ja kävinhän minä myös pyytämättä ja yllätyksenä salaa pari mäkeä opiskelun lomassa laskemassa.
Useampi kurssilaisistamme tulee aika paljon lämpimämmistä oloista ja kyllä sitä balilainenkin nuorukainen välillä mietti, että mitä helvettiä hän täällä tekee, kun koitti kaivaa itselleen lumikammia 28 asteen pakkasessa. Onneksi pari yötä vietimme sentään varaustuvan lämmössä, niin ei ihan pelkkää taistelua ollut. Upeimmat koskaan näkemämme revontulet myös hieman paikkasivat palelemisen tuskaa.
Ei minusta vieläkään hiihtovaeltajaa tullut, mutta viikko oli kyllä hieno. Se oli sitä eritoten hyvän seuran ja yhteishengen ansiosta ja Pallaksen hiihtovaellus tiivisti vuosikurssimme yhteishenkeä entisestään. Ja sehän näissä hommissa lopulta on aina hienointa, yhteiset kokemukset, sellaiset tuskan ja ilon hetket, joita ei missään muualla voi harjoitella. Tulen varmasti muistamaan koetun yhteishengen pitkään ja ehkä juuri siitä opin matkalla eniten. On etuoikeutettua, että tälleen nelikymppisenä on yhtäkkiä saanut liudan uusia ystäviä ympärilleen ja opintojeni hiljalleen kääntyessä ehtoopuolelle olenkin jo alkanut vähän suremaan, että tämä porukka tulee pian hajoamaan takaisin niihin maihin, missä ei voida hiihtää ja palella yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti