keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kilimanjaron ja Aconcaguan varusteista



Minulta kysytään usein varusteistani ja mitä kannan matkoillani mukana. Niinpä pureudun tänään siihen.

Aloitan jokaisen reissun varustelistan laatimisella. Käyn läpi ensin tulevan kohteen vaatimukset ja kirjaan ne ylös, jonka jälkeen siirryn omaan varustenurkkaukseeni lista kädessä katsomaan mitä puuttuu. Teen puutteista oman listansa puhelimeen ja ryhdyn haalimaan. Kirjaan ylös jokaisen pienemmänkin yksittäisen asian aina varakengännauhoista ensiapupakkauksen sisältöön, jotta mikään ei unohdu.

Tärkein varuste? Varustelista!

Ulkoiluhommissa, etenkin isompien reissujen edessä, on oltava todella iloinen siitä, että on hyvät sponsorit. Sen lisäksi, että ei tarvitse käyttää tuhansia euroja varusteiden ostamiseen, saa olla onnekas, että tukijoilta saa hyvää laatua. Minua tukevat Partioaitta ja heidän kauttaan ruotsalainen Tierra, kotimainen pipovalmistaja VAI-KØ  sekä saksalainen kenkävalmistaja Hanwag. Kaikki omissa genreissään huippulaatua. Heidän avullaan pystyn täydentämään tarpeisiini toimintavarmat tuotteet varustelistani mukaisesti. Jotkut saattavat pitää minua kamahifistelijänä, joka antaa liikaa arvoa sille, mitä minulla on mukanani suhteessa siihen, että pärjäisi sitä varmaan vähemmälläkin. Toki, en kiistä ollenkaan, etteikö tavallissa verkkareissa ja kumisaappaissa pystyisi nauttimaan ulkoilusta, mutta minun näkemykseni mukaan, jos matkaa äärimmäisiin olosuhteisiin ja paikkoihin, missä mukavuuden perusedellytykset ovat jo valmiiksi huonommat, on turha pahentaa niitä edelleen toimimattomilla varusteilla. Minulla on ollut tapana sanoa, että hyvä varusteet eivät takaa hyvää reissua, mutta huonot varmistavat huonon.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että sponsoroidun vastuuseen kuuluu se, ettei tuolta Yrjönkadulta käy hakemassa joka päivä uutta takkia ihan vain sen takia, että voi, vaan että hakee varusteita aina vain tarpeeseen. Se on kestävän kehityksen mukaista. Killimanjaron ja Aconcaguan reissuun jouduin päivittämään oikeastaan vain yhden untuvatakin sekä sitten pienempää sälää, kuten liner-sormikkaita ja -sukkia.

Autoni takakontin hallittu kaaos. 

Alempana on varustelistani kokonaisuudessaan, mutta tässä muutama pääpiirre mukaan lähtevistä tärkeimmistä kamoista:

TAKIT JA HOUSUT

Mukaan minulla lähtee kaksi takkia. Tierran Back Up Jacket sekä down-takiksi Patagonian Down Hoodyn ultralight-versio Tämä siksi, että Tierralla ei vastaavaa ole vielä mallistossaan. Näillä pärjään läpi kaikkien olosuhteiden ja loppu säädetään kaikella, mitä takkien alla on. Usein kannan mukana myös soft shell -takkia, joka on liikkuessa paras, mutta nyt joudun karsimaan painon kanssa joten, Ace Hood jää kotiin. Lisäksi mukana on sitten ohuempi ja paksumpi Tierran fleece kerroksiksi. Untuvatakissa en koskaan liiku, vaan se on ainoastaan tauko- ja leiritakki. Ja se on yksi niistä varusteista, mitä ilman en retkeile ikinä, edes kesällä.



Housuina toimivat pääasiassa Tierran Ace Pantit, jotka ovat parhaat ulkoiluhousut, joita olen jaloissani pitänyt. Ne palvelevat oikeastaan kaikissa olosuhteissa viiden plus-asteen alapuolella. Ace Pantien päälle on sitten vielä kevyet kuorihousut laitettavaksi. Lämpimämmän sään vaihtoehdoksi mukaan lähtee myös Tierran Lite Trackit, jotka lienevät käytössä melko pitkälle Kilimanjaron alarinteillä.


KERROKSET

Takkien alla on erilaisia kerroksia, joilla reagoidaan lämpötilaan pitkin matkaa. Ihoa lähimpänä minulla on aina merinovillaa niin sukissa, boksereissa, T-paidoissa, paidoissa kuin paksummissa kerrastohousuissakin. Merino lämmittää parhaiten ja on mukavin valinta ihoa vasten. Se myös kuivuu nopeasti, lämmittää märkänäkin ja merinon voi pestä tuulettamalla, koska se ei sido tuoksuja (hajuja?) ollenkaan. Minulla on koko reissulle mukaan neljä Icebreakerin T-paitaa, kaksi Mons Royalen pitkähihaista merinopaitaa, neljät ohuemmat ja kahdet paksummat sukat, kahdet Icebreakerin ja kahdet Devoldin bokserit sekä sitten Aconcaguan ylärinteitä varten Devoldin Expedition-sarjan kerrasto. Käytännössä siis yhdet bokserit, sukat ja T-paita per viikko.


KENGÄT

Kenkäpareja minulla kulkee matkassa kolmet. Ultrakevyet Niken lenkkarit toimivat sekä leirikenkinä että välipäivien käytössä, niissä astelen lentokoneeseen. Itse nousuja varten mukaan lähtee Hanwagin Lhasat, joissa vaellan Kilimanjaron kokonaisuudessaan sekä Aconcaguan lähestymisen, sekä sitten Zentaurit, joissa Acon nousut basecampista ylöspäin tehdään. Viilasin niitä laittamalla pohjallisiksi valmiiksi sisäänajetut Adidaksen vaelluspohjalliset ja tällä kombolla olen treenannut nyt kaksi kuukautta todella tyytyväisenä. 

Zentaurit Malminkartanon portaissa


NUKKUMINEN

Mukana on kaksi makuualustaa, Therm-A-Restin Neoair ja Z Lite. Ne toimivat sekä yhdessä että erikseen, jos vaikka ilmatäytteinen Neoair puhkeaisi. Siihen on tosin myös paikkaussarja mukana. En omista talvimakuupussia ollenkaan, vaan käytän Fjällrävenin kolmen vuodenajan Sarekia (kulkee kai nykyään nimellä Singi) ja siinä sisällä Sea To Summitin Thermolite Reactor Extreme -lineria. Sarekin comfort-arvo on -8 ja StS:n liner nostaa makuupussin sisälämpötilaa jopa 15:llä asteella. Tai näin se ainakin lupailee. Käytin tätä yhdistelmää läpi koko viime talven ja nukuin -20:n asteen lämpötiloissa erittäin mukavasti. Makuupussissa sisällä ollessa minulla on yleensä Devoldin kerrasto päällä ja villasukat jaloissa. Teltat tulevat paikan päältä, omaa ei siis onneksi tällä kertaa tarvitse kantaa mukaan.

Elämän pieniä luksuksia on retkityyny!


VARUSTEET
Muuta varustusta on sitten kaikenlaista hanskoista pipoihin ja buffeista lippikseen. Nk. hygieniapussissa on savetteja, käsidesi, intiimipyyhkeitä, deodorantti, hammasharja ja -tahna. Laturipussissa 16 0000 milliampeerin varavirtalähde sekä erinäisiä laturipiuhoja kelloa, puhelinta ja kameraa varten. Sekä tietenkin varapattereita. Olen pyrkinyt siihen, että kaikki käyttämäni laitteet käyttävät samoja paristoja, jolloin ei tarvitse kovin montaa eri kokoa kanniskella mukana. Survival kit -nimellä kulkevassa pussukassa on ainakin narua, ompelutarvikkeet, Gore Tex -paikkoja, jeesusteippiä, puukko, erilaisia hihnoja ja nauhoja, sekä se makuualustan paikkaussarja. Ensiapulaukku sisältää vitamiineja, Siripiriä, magnesiumia, Diamoxia, Buranaa, Panacodia, nessupaketin, Bepanthenia, Imodiumia, Precosaa vatsataudin varalle, vedenpuhdistustabletteja, aurinko- ja huulirasvaa, lämmityspusseja sekä tietenkin rakkolaastareita ja ihon paikkaustarvikkeet. 

Lääkekaapin ja beautyboxin sekoitus. Dödöä pitää aina olla.

Päällimmäisinä hanskoina palvelevat Hestran Alpine Glovet ja Moon Mittenit

Näiden päälle laukkuun pakkautuu tietenkin vielä niin sanottu hardware – kovat kamat – , eli sauvat, kypärä, jääraudat, hakku, termokset, ruokailuvälineet jne. Laukkuina matkaan lähtee Ortliebin 110-litrainen duffeli, sen sisään Ospreyn 75-litrainen Xenith ja päivärepuksi mystinen Eiger -merkkinen 35-ltrainen pikkurinkka, jonka ostin kaksi vuotta sitten Indonesiasta. Se on edelleen kaikilta ominaisuuksiltaan paras reppu, joka minulla on koskaan ollut. 

Seuraavaksi kamat siirtyvät laukkuihin ja sitten ei auta enää kuin odottaa ja laskea päiviä lähtöön. Nyt niitä on kymmenen, yli puolet siitä, kuinka paljon varustukseni yhteispaino on kiloina!

Ostin New Yorkista työlippiksen


Tässä vielä varustelistani kokonaisuudessaan:

VARUSTELISTA 
KILIMANJARO & ACONCAGUA

Dokumentit jne.
Passi + passikopio
Lentoliput, viisumit + kopiot
Matkavakuutukset
Käteistä rahaa USD 
iPad & laturi
Sanaristikkolehti + kynä
Kuulokkeet
Adapteri (hotelliin)

Laukut:
Päiväreppu 40l
Rinkka 70l 
Duffeli 110l

Vaatteet:
Farkut
Shortsit
Normisukat
Uimashortsit
Kuoritakki - Tierra Back Up Jacket
Untuvatakki - Patagonia Down jacket
Ohut fleece - Tierra
4 x merino T-paita
2 x merino pitkähihainen
Pitkähihainen paita / huppari x 2
Ohuet housut - Tierra Traveller Pants
Ohuet soft shell -housut - Tierra Light Tracker Pants
Paksut soft shell -housut: Tierra Ace Pants
Kuorihousut: Tierra Scirocco pants
4 x merino-bokserit
Merinokerrasto
4 x merino liner-sukat
2 x paksut merinosukat
2 x pipo
Balaclava
2 x merino liner-hanskat
Kevyemmät hanskat: Black Diamond
Kiipeilyhanskat: Hestra Alpine Glove
Untuvahanskat: Hestra Moon Mitten 
Lippis
Buffi

Kengät:
Ylävuorikengät - Hanwag Zentauri
Vaelluskengät - Hanwag Lhasa
Lenkkarit - Nike

Varusteet:
Makuupussi & liner
Makuualusta
Tyyny
2 x Nalgene 1l
Vesipullon lämmitin
Keitin - Primus Lite
Pikkutermospullo
Aurinkolasit
Gogglet
Aurinkorasva
Huulirasva
Otsalamppu & varapattereita
Varavirtalähde & laturit
Muki, lautanen, muovinen spork, ruokailuvälineet
Pyyhe
Survival kit, sis. Gore Tex -paikkoja, hihnoja, narua, puukko, kengännauhat, nessupaketti, makuualustan paikkaussarja, teippiä
Beautybox,sis. hammasharja, -tahna, käsidesi, saippua, savetteja, intiimipyyhkeet, hiuslenksuja
Urheilujuomajauheet
Energiapatukoita
Vessapaperi + babywipes
Ensiapupakkaus, sis. särkylääkkeet, imodium, Magnesium, lämmittimet, Diamox, rakkolaastareita, laastaria, Bepanthen, vedenpuhdistustabletteja, maitohappobakteerit, vitamiinit, antibiotit, jotain muuta, mitä?
Crampons
Sauvat, hakku
Kypärä
Gopro & laturi
Kamera, akut, laturi


sunnuntai 27. marraskuuta 2016


Tällä viikolla yli 7000 porrasta painon kanssa. Viikko vielä, sit lepoa ja sit mennään. 


tiistai 22. marraskuuta 2016

Matkasuunnitelma 12.12.2016 - 10.1.2017, Kilimanjaro + Aconcagua



Kolmen viikon päästä olen Tansaniassa aloittelemassa urakkaani kahden Seven Summits -vuoren edessä. Tavoite on saada huiputettua Kilimanjaro ja Aconcagua muutaman viikon sisään koko reissun kestäessä melko tarkalleen kuukauden. Lento Kilille lähtee maanantaina 12.12. ja kotiin palaan tammikuun 10. päivä. Reissu on sekä pituudeltaan että vaatimuksiltaan tähänastisista matkoistani isoin.

Aloitin valmistautumisen toden teolla syyskuussa. Olen treenannut haikkaamalla, vaeltamalla, kahvakuulan kanssa sekä nousemalla Malminkartanon loputtomia portaita viikko toisensa jälkeen. Ensin ihan lenkkeilyvarusteissa, viime viikot 15:n kilon repun ja ylävuorikenkien kanssa. Ensi viikon loppuun vedän vielä täysillä, kunnes viimeisen viikon lepään ja tankkaan mahdollisimman paljon. Olo on luottavainen, olen mielestäni valmistautunut hyvin. Myös psyykkinen puoli on toistaiseksi pysynyt kasassa, vaikka melko kireänä olenkin. Se todennäköisesti vain pahenee mitä lähemmäs lähtö tulee keskittymisen ollessa huipussaan. Olen huono kestämään ärsykkeitä siinä vaiheessa.

 Testikäytössä erinomaisiksi osoittautuneet Hanwag Zentaurit

Neljän viikon reissu. Bokserit per viikko.

Maanantaina 12.12. lennämme Amsterdamin kautta Moshiin Tansaniaan. Mukaan matkaan lähtee kaksi kaveria, joista toinen – Marko – palaa Kilimanjaron jälkeen kotiin ja toinen – Heikki – jatkaa mukanani Argentiinaan. Moshista lähdemme keskiviikkona 14.12. vaeltamaan kohti Kilimanjaron 5895-metristä huippua. Reitti on tosiaan pitkälti vaellus, eikä se sisällä teknisiä osuuksia lainkaan. Nukumme valmiissa leireissä matkalla ja liikumme ainoastaan päivärepuissa kantajien viedessä isommat kassit leireistä seuraaviin. Kyseessä on siis monella tapaa helppo ja mukava tapa kiivetä. Kilimanjarolla ei tätä nykyä saa edes liikkua ilman paikallisoppaita tai kantajia, koska tällä taataan paikallisille elinkeino. 

Nousemme Machamen reittiä neljän leirin kautta huipulle, missä meidän pitäisi seistä sunnuntaina 18. joulukuuta. Vaikka pidänkin Kilimanjaron osuutta matkasta enemmänkin treeniviikkona Aconcaguaa varten, se ei tarkoita, että se olisi ihan pelkkä sunnuntaikävely. Afrikan mantereen korkein vuori nousee 5895:een metriin ja minkä tahansa asian tekeminen siinä korkeudessa vaatii sitkeyttä, myös kävely. Lähden siis matkaan nöyrin mielin ymmärtäen, että mikään ei ole sanottua ennen kuin Uhuru Peakilla seisomme.

Machamen reitti, tunnetaan myös nimellä Whiskey Route

Laskeudumme takaisin Moshiin maanantaina 19.12. ja heti seuraavana päivänä Markon hyvästeltyämme aloitamme melkoisen lentohelvetin kohti Argentiinaa. Kilimanjaro - Nairobi - Johannesburg - Sao Paulo - Santiago De Chile - Mendoza, 26 tuntia. Siinä on aika monta mahista hukata kamat matkalle. Aion pakata kiipeilykengät  ja tukun kalsareita varmuuden vuoksi käsimatkatavaroihin. Saavumme Mendozaan seuraavan päivän iltana, missä onneksi saamme vielä yhden lepopäivän ennen starttia kohti Penitentesia ja siitä Aconcaguan perusleiriä. Tässä kohtaa taitaa olla jo jouluaatto.

Aconcagua, Etelä-Amerikan korkein huippu, kohoaa 6962:n metrin korkeuteen. Se on korkein vuori maailmassa Himalajan ulkopuolella ja koska Himalajalla ei talviaikaan kiivetä, päästessämme toppiin olemme korkeimmat ihmiset maapallolla sillä hetkellä. Se on inspiroiva ajatus. Matka Acolle on liki pariviikkoinen, koska korkeus vaatiin pitkän ja onnistuneen sopeutumisen. Tässä kohtaa peliin astuu taas Kilimanjaro, mikä onnistuessaan tarjoaa minulle ja Heikille erinomaiset pohjat akklimatisaation kanssa Aconcaguaa varten. 

Aconcaguan nk. Normal Route basecampista eteenpäin

Acon perusleiriin saavumme Tapaninpäivänä ja siitä alkaa ramppaaminen ylempiin leireihin, minne kuljetamme tavaraa tulevaa huippuyrkkää varten. Ylös-alas-ylös-alas-lepo. Kutakuinkin näin. Uudenvuodenaattona lähdemme viimeistä kertaa nousemaan niin, että kolmen leirin kautta pyrimme huiputtamaan Aconcaguan 4. päivä tammikuuta. Ylimmästä leiristä, Camp Colerasta (6000m) huiputusta varten on varattu kolme päivää. Lento kotiin lähtee Mendozasta 9.1. ja siihen mennessä olisi mukava olla takaisin alhaalla. 



Kuten sanoin, olo on pääasiassa varsin luottavainen. Loppuvalmistelut ovat vauhdissa, viimeiset hankinnat on tehty ja kuntokin tuntuisi olevan kohdillaan. Fiilis on hyvä mutta pelonsekainen samaan aikaan. Joka toinen päivä olen sitä mieltä että tämä on typerintä mitä olen yrittänyt, mutta totuus selviää vain kokeilemalla, joten pitihän se lähteä. Jottei kuitenkaan liian epävarmaksi kukaan pääsisi minua syyttelemään ja kuten ystäväni Jere sanoo, jokaiseen huippuun pitää sitoutua, kirjoitan sen nyt tässä ensimmäistä kertaa tähän muotoon: 

Minä AION huiputtaa Kilimanjaron ja Aconcaguan tammikuuhun mennessä. En ainoastaan yrittää, vaan toteuttaa. Se onnistuu vain haluamalla ne huiput ja halu on kova. Se on asetettu 30.7.2014 Elbrusilla, eikä ole hiipunut tuumaakaan, ainoastaan kasvanut. Joten nyt mennään. 

No turning back. Loppuun asti.

Ensi viikolla keskityn varustelistaan. 

Tässä vielä päiväkohtainen ohlelmamme tulevalle kuukaudelle. Matkan suunnittelusta vastaa Matkatoimisto Aventura ja yhteistyökumppaneina toimivat Partioaitta, Tierra ja VAI-KØ Clothing.


MATKAOHJELMA 12.12.-10.1.
KILIMANJARO + ACONCAGUA

12.12. Lento HELSINKI - AMSTERDAM - KILIMANJARO 07:00 - 20:40, saapuminen Moshiin, Tansaniaan

13.12 Moshi, ryhmän tapaaminen
14.12. Moshi - Machame Camp (3010m)
15.12. Machame Camp - Shira 2 Camp (3845m)
16.12. Shira 2 Camp - Barranco Camp (3960m)
17.12. Barranco Camp - Barafu Camp (4640m)
18.12. KILIMANJARO SUMMIT DAY, Barafu Camp - Uhuru Peak (5895m) - Mweka Camp
19.12. Mweka Camp - Moshi

20.12. Lento KILI - NAIROBI - JOHANNESBURG - SAO PAULO - SANTIAGO DE CHILE - MENDOZA
21.12. Lentoaika total: 25h 40min. Saapuminen Mendozaan 16:50

22.12. Lepopäivä Mendozassa, varusteiden tarkistus & huolto
23.12. Mendoza - Penitentes (2725m), autolla, muulien lastaus, lepoa
24.12. Penitentes - Confluencia (3300m), trekkipäivä
25.12. Confluencia - Plaza Francia (4000m), aklimatisaatio, paluu Confluencian leiriin
26.12. Confluencia - Plaza De Mulas (4260m), trekkipäivä, saapuminen basecampiin
27.12. Lepopäivä basecampissa
28.12. Basecamp - Mt. Bonete (5100m) aklimatisaatio, paluu basecampiin
29.12. Basecamp - Camp Canada C1 (4910m), varusterotaatio, paluu basecampiin
30.12. Lepopäivä basecampissa 
31.12. Basecamp - Camp Canada C1 (4910m)
1.1 Camp Canada C1 - Nido De Cóndores C2 (5570m)
2.1. Lepopäivä C2
3.1. Nido De Cóndores - Camp Colera C3 (6000m)
4.1. ACONCAGUA SUMMIT DAY, Camp Colera - Aconcagua summit (6962m), paluu Camp Coleraan
5.1. Camp Colera - Basecamp
6.1. Basecamp - Puente Del Inca, kyyti Mendozaan
7.1. Varapäivä
8.1. Varapäivä

9.1. Lento MENDOZA - SANTIAGO DE CHILE - PARIISI - HEL, lähtö 11:15

10.1. Lentoaika total: 15h 5min. Saapuminen Helsinkiin 19:20




lauantai 19. marraskuuta 2016

New York 7.-15.11.2016


Olisikohan ollut 12. kertani New Yorkissa? Sitä luokkaa ainakin. Paras ystäväni asuu kaupungissa ja minulla on ollut tapana tehdä pieniä pakomatkoja NYC:iin aina tasaisin väliajoin. Paikka on ehdottomasti yksi suosikeistani maailmassa, eikä siihen oikein jaksa koskaan kyllästyä. Tässä pari valikoitua otosta tämänkertaiselta syksyn getawaylta.



Central Park syksyisessä väriloisteessa.



Kissan kokoinen paikallinen.



Näkymä One World Trade Centerin observatoriosta. Olen muutaman kerran aiemmin katsellut samaa maisemaa, mutta silloin tässä samalla paikalla oli kaksi tornia, joissa seisoin.



Adam Yauch Park Brooklyn Heightsissa. RIP MCA.



Tää oli aika bucketlist-kuva: 

Hangin' on the corner
Of 52nd and Broadway
Cars passing by
But none of them seem to go my way
New York City
I wish I was on a highway
Back to Olympia

Rancid - Olympia W/A
...And Out Come The Wolves (1995)



Manhattan auringonlaskun aikaan kuvattuna Brooklynin Williamsburgista kaverin kattoterassilta. Kiitos NYC!



tiistai 15. marraskuuta 2016

Breakneck Ridgen ulkoilureitti, New York



Breakneck Ridge kuulostaa pahaenteiseltä paikannimeltä. Se on 400-metrinen kukkula sata kilometriä New Yorkista koilliseen, jonka rinteillä kulkee samanniminen vaellusreitti. Reitti ei ole kuin nelisen mailia pitkä, mutta sisältää jyrkän ja haastavan nousun kallioista reunaa ylöspäin. Suomen standardeilla polku olisi varmaan suljettu tai ainakaan sinne ei suositeltaisi kenenkään menevän ilman asianmukaisia turvavälineitä. Osa kohdista oli jyrkkyydeltään sitä luokkaa, että valjaita ja varmistuksia tuli vähän ikävä.

Koska kaipasimme päivää poissa kaupungista, lähdimme ulkoilemaan. Juna Grand Centralilta Breakneck Ridgelle kesti reilun tunnin. Rata kulki upeissa maisemissa myötäillen pitkin Hudson-joen rantaa ja jo matka itsessään oli näkemisen arvoinen. Etenkin syksyn väriloistossa luonto näytti upealta! Breakneckin pysäkki on pienenpieni laituri Cold Springsin jälkeen, joka on varta vasten suosittua vaellusreittiä varten pystytetty. Päivä oli aurinkoinen sunnuntai ja junasta purkautui melkoinen vyyhti ihmisiä, joilla oli ilmeisesti samat aikeet kuin meilläkin. 

Hudson-joen rantaa junasta kuvattuna

Breakneck Ridgen reitit lähtivät asemalaiturin vierestä ja paikalle löysi helposti. Paikalliset park rangerit olivat pystyttäneet infoteltan nousun alkuun, missä jaettiin karttoja ja alleviivailtiin reitin haastavuutta. Ketään ei kuitenkaan käännytetty pois vaikka ehkä syytä olisi ollut. Ei siinä, että ruuhkaa oli luvassa, se oli selvää näin hienolla kelillä, mutta aika paljon kiipeämisensä kanssa räpiköiviä sunnuntaikävelijöitä nousulla tuli vastaan. Onneksi linjoja kalliolla oli monia, jolloin pahimmat pullonkaulat pystyi kiertämään. Käsittämättömimpiä olivat ihmiset, jotka olivat tuoneet vuorelle koria mukanaan. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun polulla tuli vastaan hätääntyneitä eläimiä, jotka eivät meinanneet päästä isojen kivilohkareiden väleistä eteenpäin omistajien heitä jo huhuillessa jossain ylempänä. Yhden pienen villakoiran-tapaisen nostin kahden ison kiven yli kun raukka ei päässyt niistä mitenkään itse yli. Isäntänsä ja emäntänsä huitelivat jo jossain kaukana ja päällimmäisenä ajatuksena oli lähinnä se, että kyllä ihminen on välillä tyhmä.

Alhaalla näkyy junarata, minkä reunalta nousu alkaa

Kallio oli pääosin jyrkkää mutta teknisesti ottaen helpponousuista, jalansijoja ja otteita löytyi läpi matkan. Kaikki neljä raajaa olivat kuitenkin käytössä koko ajan ja nelinkontin sai mennä. Breakneck Ridgellä on neljä välitasannetta ja tavallaan kukkuloita kukkuloiden päällä, taukopaikkoja siis riittää. Niiltä aukesi upea näkymä yli Hudson-joen eikä matkalla tehnyt mieli kiirehtiä maisemaa ihaillessa, etenkin kun sää oli mitä parhain. Aivan huipulla näkymä tosin peittyi ympäröivään metsikköön. 

Tullaan, tullaan!

Huipulta eteenpäin paluumatka olikin sitten jo perinteisempää loivasti laskeutuvaa polkua läpi metsikön. Ylhäällä oli kielto, että kallion puolta ei saa lähteä alas, vaarana kun on omien sohlausten lisäksi se, että ruuhkaisen ja jyrkän kallion seinille tulee kahteen suuntaan liikennettä, mikä aiheuttaisi varmuudella vaaratilanteita. Jossain vaiheessa päivää hieman meitä alempaa lensi helikopteri ja mietimme, josko jotain oli sattunut. Se ei olisi ihme kyseisellä reitillä. 

Perus New Yorkin lomailua.

Loppumatkan metsä oli kaunis syksyn lehtien suurilta osin tiputtua jo maahan. Polku kiersi vuoren toiselle reunalle ja laskeutui suoraan takaisin asemalle, mistä hyppäsimme taas junaan kohti Manhattania. Aikaa koko settiin vierähti viitisen tuntia.

Paluumatkan oranssi metsikkö


Hieno päivä uusissa maastoissa tarjosi sekä vaihtelua New Yorkin kaupunkielämään, että haastetta ihan perus-ulkoiluunkin. Se kävi myös hyvästä treenistä tulevia vuorikoitoksia varten ja jokainen nousumetri oli tervetullut, kun muun osan viikosta oli kävellyt ainoastaan asfalttikatuja noin 20:n kilometrin päivävauhdilla. Jos siis pieni pakomatka suurkaupungista kiinnostelee ja New Yorkissa pyörit, Breakneck Ridge saa täältä hyvän suosituksen! Kunhan pitää huolta, että nomen est omen ei omalla kohdalla toteudu.


Taustalla itse vuori ja edessä Breakneck Ridgen "juna-asema"

perjantai 11. marraskuuta 2016


Terveisiä New Yorkista! Löytyy sitä luontoa täältäkin, kun vähän kaivaa.

Harmittaa, että missaan Suomen upean lumikaaoksen, jonka on ennustettu sulavan juuri kun palaan reissusta kotiin ensi viikolla. Olisin niin kovasti halunnut Kaivopuistoon hiihtämään.

Tässä harmittelen sitä kahvikupin äärellä Central Parkissa.



maanantai 7. marraskuuta 2016

Talvi tuli!



Viime viikko toi talven eteläiseen Suomeen kertarysäyksellä, en ehtinyt edes renkaita vielä vaihtaa! 

Se tuli kuitenkin melko täydellisellä ajoituksella, eli keskiviikkona. Maanantain ja tiistain vietin nimittäin Eerikkilässä kuvaushommissa ja silloin lunta ei olisi vielå tarvittu. Teimme urheiluopistolle markkinointitarkoituksissa outdoor-videota, jonka lopputuloksen linkkailen tänne heti kun se on valmis. Pyöräilyä, melontaa, haikkailua ja – vastoin kaikkia toiveitani – uintia. Oli nimittäin kylmää.

Vuoden viimeiset melonnat Ruostejärvellä

Fatbikella Liesjärven kansallispuistossa

Mutta jos jäiseen järveen hyppäämistä ei lasketa, olipa nimittäin siistiä päästä taas melomaan! Ja ylipäänsä koululle pyörimään muutaman kuukauden jälkeen. Ja säkä oli ihan uskomaton kelin kanssa, maanantai ja tiistai kun tarjosivat kauneinta, mitä syksy voi antaa niin auringonnousujen, -laskujen kuin päivienkin puolesta meidän pyöriessä Liesjärven ja Torronsuon maastoissa.

Torronsuon auringonnousu 1.11.

Keskiviikkona se dumppi sitten tuli. Kävin (kesärenkailla) hakemassa Hanwagin toimistolta uudet ylävuorikengät melko jännittävässä säässä tuiskun yltyessä joka kilometrillä kohti Vantaata. Typerää, tiedän. Loppuviikon auto saikin levätä pihassa ja talvirenkaat haen mökiltä heti kun keli hieman hellittää.

Mun uudet rakkaat.

Uudet kengät pääsivät käyttöön heti, kun loppuviikosta pyörin päivittäin upeassa talvisäässä pitkin Kaivopuistoa ylävuorikengät jaloissa, ja15-kiloinen reppu selässä. Treenikausi on kuumimmillaan joulun reissua varten ja jokainen metri ylämäkeä otetaan ilolla vastaan. Tulin myös siihen tulokseen, että sauvakävely on paljon uskottavampaa vuorikiipeilyvarusteet päällä kuin tuulipuvussa.

Ei oo kylmä kun kymmenen kierrosta vetää mäessä paino selässä!

Viikonloppuna kävin vielä nauttimassa upeasta talvisäästä Suomenlinnassa, minne poikani oli kinunnut jo pitkään Pokemoneja jahtaamaan. Mikäs siellä mennessä kun aurinko paistoi ja lumi peitti maan. 

Pokemon liikuttaa lapsia vapaaehtoisesti talvellakin! @ Suomenlinna


En voi tarpeeksi talvea hehkuttaa, se on ehdottomasti suosikkivuodenaikani! Ja vaikka oletettavasti nämä ensilumet tästä vielä ehtivät sulaa pois moneen kertaan, niiden tuoma fiilis saa nyt luvan jatkua aina keväälle asti! Paitsi että lähden tänään New Yorkiin, missä nautitaan vielä lämpimistä syyssäistä. Nekin kelpaavat, mutta toivottavasti täällä on vielä lumi maassa palatessani.

Syksyn viimeiset säteet saatiin Torronsuolla



torstai 3. marraskuuta 2016


“Somewhere between the bottom and the summit is the answer to the mystery of why we climb.” 
- Greg Child

Toisessa blogissa asiaa kiipeämisestä:

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

365 Klubi Repovedellä 29.-30.10.2016



Minulla on tähän mennessä ollut asiakaskeikoillani melkoisen hyvä osumatarkkuus sään kanssa, kun liki joka paikassa on paistanut aurinko työpäivinä. Nyt kuitenkin Repovedelle lähtiessä näytti vähän heikommalta. Helsingissä kyllä alkoi jo kirkastumaan aamulla, kun lähdin kohti Kymenlaaksoa ajelemaan, mutta mitä lähemmäs Repistä pääsin, sitä enemmän taivaalta tavaraa tuli. Lapinsalmen parkkipaikalla sade olikin sitten jo syksyn kiivaimpia eikä liki kymmenen metriä sekunnissa puhaltava tuuli keliä varsinaisesti parantanut.

Siitäkin huolimatta parkkipaikalle kokoontui kohta 22-päinen vaeltajajoukko, jonka kanssa aikomuksemme oli kiertää Repoeden komeimmat näköalapaikat ja siinä matkalla yöpyä Karhulahden kodalla ennen paluuta takaisin Lapinsalmeen. Kyseessä oli Partioaitan 365 Klubin ensimminen viikonloppuvaellus ja osanottajamäärästä päätellen sille oli tilausta. Sadesuojille tuli käyttöä ja – kuten startissa kaikille painotin – viikonlopun tärkein varuste tulisi olemaan hymy.

Osalle porukasta kerta oli ensimmäinen, kun he liikkuivat rinkka selässä ja osa oli ensimmäistä kertaa yötä ulkona. Tavoitteena ei siis ollut mikään tolkuton kilometrien kerääminen tai suuri urheilusuoritus, vaan viikonlopun teemana oli tutustua vaeltamisen alkeisiin ja näyttää, millaista touhu oikein on, jos pidemmistä vaelluksista haaveilee. Päällimmäinen tarkoitus oli tietenkin nauttia Suomen syksyisestä luonnosta hyvässä seurassa.

Lapinsalmen riippusilta

Aloitimme Lapinsalmen ikoniselta riippusillalta ja etenimme rauhassa kohti Katajavuoren mäkeä, joka on Kaakkurin kierroksen reitillä ensimmäinen isompi nousu. Se menee kuitenkin portaita käyttäen ja toimii näin pehmeänä laskuna Repoveden korkeuseroihin. Näkymä ylhäällä palkitsi ja tätä yritin klubilaisillekin tähdentää: että jokainen nousu tulee olemaan maisemien kanssa kaiken arvoista. 

Katajavuoren laella maisemia ihastelemassa

Katajavuorelta matka jatkui kohti Kuutinkanavaa, missä pidimme lounastauon. Sade alkoi hiljalleen hellittää ja jatkaessamme Turmatit mahassa matkaa se oli jo vastoin kaikkia ennusteita loppunut. Tuuleltakin pysyimme pääasiassa suojassa metsän siimeksessä kulkiessa. Kuutinkanavalta nousi seuraava haasteemme viereisen Mustalamminvuoren vuoren laelle, mistä matka jatkui kohti sen korkeimmassa kohdassa seisovaa näkötornia. Sen nousua sentään hellitimme jättämällä rinkat polunvarteen, mistä varsinainen kiipeäminen tornille alkaa. Kevyt reippailu ylös otettiin ilolla vastaan, kun sen sai tehdä ilman painoa selässä. 

Näkymä Mustalamminvuoren laelta yli Repoveden

Mustalamminvuorelta aukeaa yksi Repoveden hienoimmista maisemista, joten emme kiirehtineet alas. Vaikkakin toki paikka on kirkkaalla säällä auringonlaskun aikaan varmaan yksi eteläisemmän Suomen kauneimmista, ei se edes harmaana lokakuisena päivänä pettänyt. Näkymä kauas järvien ja metsien yli on upea. Matkaa kuitenkin oli jatkettava, jos halusimme valoisaan aikaan päästä leiripaikallemme. Koukkasimme vielä ennen Karhulahteen saapumista Olhavalla katsastamassa suomalaisen kiipeilyn Mekan ja täyttämässä vesivarannot sen viereiseltä kaivolta. 

Olin varannut Karhulahden varauskodan käyttöömme mutta siinä ei ollut tarkoitus yöpyä. Leiri pystytettiin sen ympäristöön ja kodasta sai ailahtelevalla syyskelillä suojaisan illanviettopaikan ennen nukkumaanmenoa. Sen pihapiiriin kohosi nopeasti ja juuri ennen pimeän tuloa parinkymmenen ihmisen telttaleiri ja fiilis oli kuin olisi aikuisten partioretkellä ollut. Pitkä päivä oli takana kaikilla, mutta edelleen ne hymyt jaksettiin pitää mukana. Sopivasti, juuri kun teltat olivat nousseet harjakorkeuteensa, alkoi taas sataa, joten siirryimme vuokrakodan uumeniin, missä ilta sujui lättyjä paistellessa, muihin klubilaisiin tutustuen ja huonoja vitsejä kertoen. Viimeinenkin retkeilijä taisi kuitenkin jo kymmenen jälkeen siirtyä unten maille. Kuten minulla on ollut tapana sanoa, parasta retkeilyssä on se, että saa huoletta pyyhkiä nenän hihansuuhun jos siltä tuntuu ja se, että saa mennä nukkumaan niin aikaisin kuin haluaa.

Karhulahden erittäin tunnelmallinen varauskota pimenevässä illassa

Kellot siirtyivät yöllä normaaliaikaan, joten saimme aamulle ylimääräisen tunnin unta. Yhdeksältä kuitenkin oli käsky olla rinkka selässä pihassa lähtöä tekemässä ja tätä noudatettiin. Jatkoimme matkaa Karhulahden kupeesta lähtevän Korpin kierroksen kautta, joka tänään veisi meidät Olhavanvuoren päälle. Kierroksen metsäosuudet olivat uskomattoman tunnelmallisia, aivan toisenlaisia kuin muut Repoveden reitit. Vihreää sammalkorpea ja korkeaa mäntyä, jotenkin hobittimaisen kaunista. Nousu Olhavalle alkoi jo tuntua monilla pohkeissa edellispäivän vaelluksen jälkeen mutta jälleen kerran näkymä palkitsi! Kuten ehkä myös tieto siitä, että se olisi matkamme viimeinen isompi kiipeäminen ennen kuin lähtisimme palaamaan kohti Lapinsalmea hieman edellispäivän reittiämme oikoen. Pysähdyimme Mustavuoren tulipaikalle lounastamaan pienessä tihkussa, mistä matka vei hiljalleen taas Kuutinkanavan kautta Lapinsalmen sillalle. Päästessämme perille oli kilometrejä kertynyt lopulta reilut parikymmentä, mikä oli ensikertalaisilta erinomaisen hieno suoritus! Sain vielä loppumatkasta palautetta siitä, että minun näkemykseni ”tasaisesta polusta” oli hieman erilainen kuin ”normaalien ihmisten”, minun mielestäni kun kaikki muut pätkät Repiksellä, kuin ne isot nousut näköpaikoille, ovat ihan flättiä! Eivät kuulemma olleet.

Korpin kierroksen varrella metsän pohja muuttui sammaleksi

Kaiken kaikkiaan Klubin ensimmäinen viikonloppuretki oli onnistunut kokeilu. Vastaavia retkiä emme olleet aiemmin Partioaitan kanssa tehneet, joten ennakko-odotukset itselläni olivat hieman jännittyneet. Onko matka sopiva? Onko maasto liian raskas? Onko retki tylsä kokeneemmille kulkijoille? Tulevatko kaikki toimeen?

No siis tietenkin tulevat, kaikki olivat kuitenkin mukana samalla asialla; nauttimassa viikonlopusta luonnossa. Vasta-alkajille reitti oli haastava mutta silti kuljettava ja kokeneemmalle ryhmälle se tarjosi silti kauniita näkymiä ja upeita polkuja. Klubi alkaa hiljalleen toteuttamaan tarkoitustaan, eli saamaan ihmisiä madaltamaan kynnystään ulkoiluun ja tarjoamaan siihen puitteet. Ja vaikka olisikin jo tottunut metsänkävijä, retkillä viihtyy silti uusia ihmisia ja ystäviä tavaten ja Suomen kansallispuistoista nauttien. Oma toiveeni on, että retkistä tulisi hiljalleen sellaisia klubitapaamisia, missä näkee joka kerta sekä edellisiltä reissuilta vanhoja tuttuja, että sitten uusia innokkaita lähtijöitä. Jo Repovedellä oli mukana esimerkiksi kaksi kesällä Kebnekaisen reissullamme ollutta klubilaista ja jälleennäkeminen näissä merkeissä oli mukavaa. Ja tämä on juuri sitä, mitä 365 Klubi parhaimmillaan tarjoaa! Siksi luvassa onkin ensi vuodelle lisää vastaavia viikonloppuja, sekä sitten tietenkin niitä pidempiäkin vaelluksia. Ensimmäiset niistä on jo julkaistu ja lisää tulee pian! Jos siis kesällä houkuttaa esimerkiksi Kebnekaise tai vaikka Islanti, kannattaa pysyä kuulolla. Sarekkiinkin mennään taas syksyllä.

Olen joka päivä vakuuttuneempi siitä, että minulla on maailman paras duuni!

Uhkailua ja komentelua. Vai ehkä sittenkin tarinankerrontaa matkan varrella?