maanantai 28. joulukuuta 2020

2020 oli ihan paska, mutta sain sen silti survottua konvehtirasiaan


2020 oli kyllä paska vuosi. Siis
ihan paska. Työt meni, masennus tuli, säästötili meni, ylikunto tuli, kyynerpää murtui, ihmisssuhteet kärsi, suunnitelmat muuttui ja oikeastaan kaikki, minkä tuuletinta päin voi heittää, osui. 

Mutta niin osui kaikilla muillakin ja koronasta ja sen liitännäisistä on jo valitettu niin paljon, että ajattelin silti koittaa ynnätä perinteiseen vuosiyhteenvetooni ainoastaan hyviä asioita, mitä vuonna 2020 tapahtui. Näitä voi sitten myöhemmin muistella ilolla. Tässä siispä twenty twentyn parhaat jutut!



Tiroli ennen koronaa

Tammikuussa, muutamaa kuukautta ennen kuin taivas Tirolissa romahti niskaan, kerkesin onneksi tekemään jo perinteiseksi muodostuneen pariviikkoisen Innsbruckiin. Olosuhteet olivat kerrankin otolliset jo useampana talvena kuolaamieni kurujen droppaamiseen, joista etenkin Serlesin lasku oli yksi kauden hienoimmista! St. Antonissa tuli vedettyä melkoinen epikki kiiveten, laskien ja lopulta skinnaten pimeässä keskuksessa sen jo sulkeuduttua. 



Abisko ok

Sain kuin sainkin suoritettua lumivyöryteknikon paperit maaliskuussa. Pari viikon kurssisettiä tuli vedettyä ensin Ylläksellä, missä noidannuoli meinasi pilata koko shown, ja sitten Abiskossa, missä sössin loppukokeen tyhmän aivopierun takia. Kaksi päivää Ruotsista paluun jälkeen maailma sulkeutui ja rajat menivät kiinni, eli olipahan aikaa mökillä nakutella esseetä kasaan ja sain kurssin lopulta hyväksytysti läpi parin lisätehtävän kautta. 



Heelflipper navetan vintillä

Mökille perustettiin navetan vintille myös skeittipuisto koronakaranteenin ratoksi ja monen vuoden tauon jälkeen tuli rullailtua oikein urakalla. Olin – ja olen edelleen – yllättynyt, miten hyvin sain vanhat temput kaivettua jostain lihasmuistin syövereistä ja kuinka yksi toisensa perään meni päälle! Yksi tosin ei mennyt ja sen seurauksena murtui vappuna kyynerpää, mutta silti, kyllä yksi vuoden parhaita juttuja keväällä ja kesällä oli skeittaus. Old is not dead!



10 sekuntia maaliintulon jälkeen Kolilla, takana 44 kilsaa ja  8,5 tuntia köpöttelyä


Murtuneen kyynerpään ja sitä seuranneen parin kuukauden sairausloman johdosta ajattelin, että tälle vuodelle asettamani tavoite maratonin juoksemisesta sai jäädä. Pääsin hiljalleen takaisin juoksentelemaan joskus kesäkuun puolivälin paikkeilla ja itsenikin yllättäen juoksin jo elokuun alussa ex- tempore maratonin Sallan tuntureilla. Siitä innostuneena ilmoittauduin peruutusjonoon loppuunmyydylle Vaarojen maratonille, mistä kisapaikka lohkesi lopulta pari viikkoa ennen tapahtumaa. Ei se kaunista ollut eikä ainakaan nopeaa, mutta hitto vie, minä juoksin Vaarojen maratonin



Radio Majava madness w/ Mikko Salovaara


Jo viime syksynä aloin herättelemään ajatusta, että olisipa nastaa tehdä taas vähän radiohommia pitkästä aikaa. Kun pandemia keväällä sitten iski, aloin käsikirjoittamaan podcast-ajatuksia ylös, kunnes yllättäen puhelin soi ja siellä kysyttiin, lähtisinkö mukaan Radio Majava -nimiseen koronaprojektiin. Yhtäkkiä, 12 vuoden tauon jälkeen, olin tekemässä suoraa radio-ohjelmaa Majava baarin tiskiltä. Kesällä studio muutti Suvilahteen ja projekti jatkuu edelleen. Kaiken muun mielekkään tekemisen peruunnuttua Radio Majava on ollut mielenterveyteni kannalta tärkein asia tänä vuonna. Sen lisäksi, että suoran radio-ohjelman tekeminen on juuri niin kivaa kuin muistinkin sen olevan, se on ainoa asia, joka arkeeni on tuonut rutiinia. Ja onpa tullut kuunneltua paljon musaa tänä vuonna!


Mielenterveydestä puheen ollen, aloitin syksyllä intensiivisen terapian usean vuoden tauon jälkeen. Myös se on ollut mielenterveyden kannalta aika olennaista.



Lofoten, Norge


Varmaan joka kevät viimeiset viisi vuotta olen vannonut, että tänä vuonna aion kiivetä ulkona mahdollisimman paljon sen koskaan kuitenkaan toteutumatta. Kesät töissä ovat vieneet sekä ajan että mehut, ja ulkokiikut ovat jääneet vuosittain ihan muutamaan. No, nyt ei ollut ajasta pulaa, joten onnistuin oikeasti raapimaan kallioita enemmän kuin edeltävinä vuosina yhteensä. Tuli kehitettyä omaa touhua sportista kohti trädiä ja kesän kohokohtana oli kerrankin mahis lähteä Norjaan kiipeämään. Pari viikkoa Tromsö-Lofootit -akselilla jätti aika hyvän trädinälän tuleville vuosille, joten pitänee alkaa vastaisuudessakin varaamaan kalenterista aikaa uusille projekteille kesäisin töiden lomassa. 



Suppailuneitsyys meni Lanneveellä


Viimeiset viisi vuotta olen ollut kesän pitkälti kiinni sesongin ollessa silloin kuumimmillaan. Työni painottuvat kesäkuusta syyskuuhun ja siltä väliltä tulee hankittua varmaan 70% vuoden tuloistani, joten lomat ovat jääneet yleensä aika vähiin. Tänä vuonna jäi vähiin työt, joten sainpahan ainakin kesälomailla enemmän kuin moneen vuoteen!


Kesäoman ja sitä edeltäneen karanteenikevään ansiosta vietin aikaa lapseni kanssa tänä vuonna enemmän kuin pitkään aikaan. Se oli ehkä tärkeintä, ja parasta, vuonna 2020.



Tässä lopuksi vielä 16 syytä lisää, miksi tämä vuosi oli upea: ei missään paremmuusjärjestyksessä, I present you, perinteisesti, vuoden levyt 2020! 


The Struts - Strange Days

Dark Buddha Rising - Mathreyata

Mr. Bungle - The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo

Sorcerer - Lamenting of the Innocent

Benighted - Obscene Repressed

Marilyn Manson - WE ARE CHAOS

Caligula’s Horse - Rise Radiant

Lapsuus - Kaikki menee mustaksi

Spirit Adrift - Enlightened in Eternity

Benediction - Scriptures

Vader - Solitude in Madness

Green Carnation - Leaves of Yesteryear

Incantation - Sect of Vile Divinities

Roger Waters - Us + Them

Pallbearer - Forgotten Days

Mark Kelly’s Marathon - Marathon 



Ei paskasta konvehtia saa, mutta, kuten yllä olevat asiat osoittavat,  kivat kuoret sille voi sentään laittaa. Ehkä 2021 on sitten se konvehti?

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Garmin sanoo, että Lapissa on hyvä!

 

En ole koskaan ollut kelloon tuijottelija, mitä treeniin, tai vaikka uneen tulee. Olen punninnut suoritusten tuloksia aina oman olon kautta sen sijaan, että katselisin millaista dataa kehoni tuottaa milloin minkäkin suorituksen aikana. Osittain tämä on johtunut vanhasta kellostani, joka ei kertonut kuin matkaa ja aikaa, mutta osin se on ollut myös periaatepäätös. Tiedän kyllä miten olen nukkunut herätessäni ilman, että se pitää ranteesta katsoa. 

Pari kuukautta sitten sain kuitenkin lääkäriltä käskyn alkaa seuraamaan sykkeitä, joten oli aika vaihtaa kivikautinen rannetietokoneeni uuteen. Sain Partioaitalta uuden Garmin Fenixin ja vaikka en vielä myönnäkään, että olisin nyt täysin rannedatan orja, on todettava, että kello tuottaa kyllä mielenkiintoista tietoa omasta menosta. Treenin ja sykkeiden lisäksi seuraan mielenkiinnolla mm. untani ja etenkin stressitasoja, jotka ovat tänä syksynä olleet varsin tapissa. Kunnes lähdin Lappiin.


Ajelin pohjoiseen tarkoituksenani osallistua Ylläksellä FINLAV-lumiturvallisuuskouluttajakoulutukseen, joka antaisi minulle jossain vaiheessa oikeuden opettaa lumivyöryoppeja muillekin. Muutaman kontaktipäivän lisäksi kurssiin kuuluu liuta kirjallisia tehtäviä sekä harjoittelu apuoppaana lumiturvallisuuskurssilla. Koulutuksen järjestää HUMAK ja saan siitä elämäni ensimmäiset korkeakouluopintopiseet! Seuraavaksi hankin haalarit ja lähden vappuna Kaivariin.


Opiskelijalook


Juuri startatessani matkaan tuli kuitenkin viesti, että pahenevan koronatilanteen takia Ylläksen kontaktiosuus on siirretty vuodella eteenpäin ja pidämme sen sijaan lyhyen tapaamisen virtuaalisesti. Toisin sanoen ajoin siis Lappiin elämäni ensimmäiseen Zoom-tapaamiseen. Vaan eihän siinä, olin joka tapauksessa suunnitellut viettäväni muutaman päivän Sallassa ennen Ylläkselle menoa ja käydä myös kiipeämässä jossain jäätä, jos sellaista seiniltä löytyy. Niinpä jatkoin matkaa suunnitellusti, oli kurssia tai ei. Kyydissä oli lumilautoja ja Garminin kello. 


Viime vuonna laskukausi pysähtyi kuin seinään maaliskuussa, kun Uusimaa suljettiin. Ja kun raja keväällä taas aukesi, minulta murtui kyynerpää, eli tauko laskemisesta venyi harvinaisen pitkäksi, noin yhdeksään kuukauteen. En siis malttanut odottaa, että saisin taas laudan alle ja pääsisin mäkeen, ihan sama millainen se mäki olisi. Lapissa alkutalvi on ollut poikkeuksellisen lämmin ja vähäluminen, joten offareita ei tarvinnut edes suunnitella, mutta tykkilunta löytyi. Vähän kyllä surkeasti sitäkin, Sallassa oli yksi puolikas rinne auki, Ylläksellä ehkä kolme. Aika surullinen pohjoisen tilanne kaiken kaikkiaan on, normaalisti kun tähän aikaan olisi täysi talvi jo päällä ja sesonki kuumimmillaan. Nyt kylänraitit olivat tyhjiä ja hissejä auki vain muutama. Ylläksellä istuin kahvilla, kun sisään marssi klo 11 paikallinen mies tilaamaan pullon Jägermesteria. Baarimikon hieman kysellessä, että mites nyt tähän aikaan jo tällaisilla aseilla liikkeelle, kertoi asiakas, että firma meni just konkurssiin. ”Jos oltais jouluun asti selvitty, olisi ehkä ollut mahis, mutta ei selvitty.” En kysellyt perään, että mikä oli toimiala, mutta veikkaisin matkailua. Jotenkin siihen Jekkupulloon vähän konkretisoitui Lapin ohjelmapalveluyritysten tilanne tällä hetkellä. 


Minä nautin niistä lyhyistä pienistä tykkilumimäistä täysin siemauksin. Olen pitkin syksyä koittanut päästä kiinni mindfulnessin maailmaan, mutta se on ollut väkinäistä, enkä ole saanut siitä mitään irti. Laudan päällä tajusin, että tämä on minun mindfulnessini. Olen laskiessani vain käsillä olevassa hetkessä ja seuraavassa käännöksessä ja mieleni on tyhjä. Tiesin kaivanneeni laskemista paljon, mutten ollut tajunnut kuinka paljon! Sallassa mäki oli tynkä ja keli plussalla, mutta huusin silti kuin pikkulapsi jouluna etsiessäni pieniä hyppyreitä ja kumpuja, missä kikkailla. Ylläksellä näkyvyys oli nollassa käytännössä koko sen neljä päivää, kun mäessä Zoomien lomassa kävin, mutta en jaksanut harmitella. Nautin vain tunteesta laudan päällä. 





Jäätäkään ei seinillä vielä juuri ollut. Korouomalla jotain, mitä kovikset uskalsi jo käydä liidaamassa, mutta minulla ei niille linjoille ollut vielä asiaa. Pääsin kuitenkin Pyhälle Bliss Adventuren kanssa raapimaan kiveä Tajukankaan kalliolle mixtakiipeilyn hengessä. Jäätä tai ei, teki niiiiiiiiiin hyvää pitkän tauon jälkeen saada myös raudat jalkaan ja päästä talvikiipeämään edes jotain. Pohkeet huusi ja sydän pakahtui hakkujen kaapiessa kalliota, nuoskaa ja sammalmättäitä. 


Pyhän Tajukangas toimitti ilman jäätäkin

Entäs se data sitten? Garmin nakutti ranteessa koko reissun ajan ja mielenkiinnolla seurasin mitä tietoa se tuottaa. En esimerkiksi koskaan ollut ajatellut, että rinnelasku olisi jotenkin kuluttavaa, mutta hyvin se päivien aktiivisuustasoja paukutti ja sykkeitä välillä nosti. Newsflash: Lumilautailu kuluttaa kaloreita! Siistiä oli myös saada tietoa huippunopeuksista, en esimerkiksi tiennyt laskevani jopa seitsemää-kahdeksaakymppiä parhaimmillaan!


Mielenkiintoisinta data oli kuitenkin stressin ja unen osalta. Niinä kahtena viikkona, jotka Lapissa olin, stressitasoni tippuivat ja unen määrä ja laatu paranivat huomattavasti. Leposykkeet eivät juurikaan poukkoilleet ja pysyivät huomattavasti kaupunkielämää rauhallisempina. Minulla oli siis hyvä olla. Sen kannustamana olen päättänyt viettää tammikuun puolenvälin jälkeen suurimman osan lopputalvesta pohjoisessa. Vaikka tiesinhän minä sen jo muutenkin, että Lapissa mieli ja keho lepää, mutta nyt minulla on siitä myös kirjattua faktaa.






  

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Juoksukännit


Luulin, että pystyisin kieltämään addiktioni ja olemaan ratkeamatta, mutta eilen viimein selkärankani varisi kuin kuivunut joulukuusi lattialle, enkä kestänyt enää. Kun ihmisen mieltä tarpeeksi ruuvaa koko ajan tiukemmalle ja elämä jakelee iskuja vähän joka suunnasta, jossain vaiheessa sitä ei vain enää jaksa. Silloin on helppo luovuttaa, unohtaa päätökset, tauot, lopettamiset ja lupaamiset ja antaa riippuvuudelle periksi. Eilen se lopulta tapahtui: minä juoksin.

Se alkoi kävelynä, mutta jo lähtiessä olin laittanut juoksukamat päälle, ehkä alitajuisesti enteillen tulevaa ikään kuin siten sallien itselleni retkahtamisen. Olin mökillä, oli pakko päästä tuulettamaan päätä joten lähdin ulos. Kävelin ja seurasin sykkeitäni, jotka eivät tällä hetkellä saisi nousta yil 130:n. Orastava ylikuntoni on pitänyt minut kävelytahdissa jo monta viikkoa ja se on turhauttanut. Eilen uutisoitu, todennäköisesti loppuvuoden kestävä yleisötapahtumien kielto Helsingissä oletettavasti perui myös 16. joulukuuta suunnitellun stand-up -keikkani ja se otti päähän. Keikka oli ainoa valopilkku, jota oikeasti – joskin aika pelonsekaisin tuntein – tälle vuodelle enää odotin. Eikä niitä montaa ole koko vuonna ollut. Rintakehää pakotti, pää oli sumua, harmitti, vitutti ja turhautti, kunnes se tapahtui: otin juoksuaskelen. 


Otin toisen, otin kolmannen. Se tuntui niin hyvältä. Lähdin lönköttelemään alamäkeä huijaten vielä hetken itseäni, että ei tämä ole väärin, koska tässä on alamäki. Sitten polku tasoittui ja minä vain kiihdytin ja kiihdytin. Tuttu lämpö valtasi kehoni, kun veri alkoi kiertää. Sanoin ääneen edessä aukeavalle pellolle, että ”ihan vitun sama” ja jatkoin yhä kovempaa. Löysin tutun rytmin ja katselin kellosta sykkeiden nousevan. 140. 150! 160!! Aaaaaaaaaaaaahhh.


Juoksin koko loppumatkan, vaikka kuinka kaikki PT:stä lääkäriin ovat kieltäneet. Mutta kun se tuntui vain niin hyvältä yli kuukauden juoksemattomuuden jälkeen. Voin kuvitella, että juuri tältä tuntuisi vetää kännit. Krapula todennäköisesti olisi kyllä aika paljon pahempi, nyt on vain vähän morkkis. 


Kunhan virallisia päätöksiä saadaan ja tehdään, uusi keikkapäivä ilmoitetaan pian.




tiistai 10. marraskuuta 2020

Born to be mild


Eilen ilmestyneessä Partioaitan 365-lehdessä on minusta lyhyt juttu, jossa tittelini on ”suomalainen seikkailija Teemu Suominen”. Haastattelu on tehty muistaakseni joskus kesällä ja minua hieman naurattaa.

Minä en todellakaan ole seikkailija. Viime aikoina olen lähinnä makoillut sohvalla, käynyt mökillä,  juonut terassikahvia rannassa ja lönkötellyt olemattomia pikkulenkkejä, koska ylikunnon uhka leijuu edelleen ilmassa ja pitää ottaa iisisti. Sen lisäksi olen syönyt donitseja, tehnyt radio-ohjelmaa ja kuunnellut paljon musiikkia. Olen oikeastaan niin kaukana seikkailusta kuin pääsee ja jännittävin hetki tänä syksynä on ollut antibiottikuurin aiheuttama ripuli.


Termi ”seikkailu” on toki varsin subjektiivinen ja merkitsee jokaiselle eri asiaa, mutta minä olen yrittänyt sitä vältellä. ”Seikkailija” tittelinä on jotenkin vähän liian iso, jos ei satu olemaan esimerkiksi Jimmy Chin. Toisaalta uskon, että Jimmykään ei itseään sellaiseksi tituleeraa. Seikkailu on lupaus jostain suuresta, jännittävästä, pelottavasta ja vaarallisesta ja ainakin minulle ne ovat asioita, joita lähinnä pyrin toiminnassani välttämään. Minä haluan, että on kivaa, keskiluokkaista ja turvallista. Olen born to be mild.


George Mallory oli ehkä seikkailija, samoin Roald Amundsen. Edellisen vuosisadan taitteen tutkimusmatkat ja kaikenlaisten juttujen ensiyritykset edustavat minulle seikkailuja. Niistä tuli sellaisia, kun hommat menivät päin mäntyä. ”Adventure is what happens when everything goes wrong” sanoi Yvon Chouinard alleviivaten sitä, että seikkailuja ei voi suunnitella. Itse asiassa juuri ennakkosuunnittelulla pyritään niitä välttämään. Täten – jos nyt viedään tätä vähän metatasolle – ”seikkailija” olisi joku, joka suunnittelee tekemisensä huonosti ja sössii aina jotain, jolloin reissusta tulee arvaamaton. En ole ihan varma, onko se titteli, jonka ammatikseen ulkoileva ja ihmisiä maastoon vievä haluaa. Ne omat reissuni, joista on muodostunut jonkin määritelmän mukaan seikkailuja, ovat juuri sellaisia, missä olen mokannut jotain.


Ehkä otan tämän vähän liian dramaattisesti, mutta mielestäni seikkailu-termi on kokenut hienoisen inflaation, kun jokainen, jolla on kamera ja Instagram-tili, on adventurer ja urban explorer. Ollaan aika kaukana siitä, kun Frodo lähti kiikuttamaan sormusta Mordoriin ja Amudsen ja Scott kisasivat etelänavasta. 


Mutta haettiin termillä ja tittelillä sitten mitä tahansa, minuun se ei osu. Minä olen keski-ikäinen, keski-luokkainen ja keski-kiinnostava, joka sopisi Sohvaperunoiden seuraavalle tuotantokaudelle. Itse asiassa, paras vähättely-yritys -titteli, jonka olen itsestäni kuullut, on ”helsinkiläinen city-vuorikiipeilijä”. Se ei  lupaa oikeastaan mitään muuta kuin keskinkertaisuutta ja sopii minulle oikein hyvin. Siitä on seikkailu tosi kaukana. 




 

tiistai 27. lokakuuta 2020

Miltä masennus näyttää?

 Miltä masennus näyttää?

 Se näyttää tältä:




Ja tältä:



Ja tältä:



Mietin pitkään, että kirjoittelenko aiheesta ollenkaan vai pitäydynkö muurini takana, mutta tällä viikolla otsikot vallannut Vastaamon tietomurto ja terapia-asiakkaiden röyhkeä nöyryytysyritys teki päätöksen puolestani. Haluan osaltani sanoa, että mielenterveyden ongelmissa ja niiden hoitamisessa ei ainakaan ole mitään hävettävää.


Oma masennukseni on tänä syksynä uusiutunut. Edellisestä rundista on sen seitsemisen vuotta aikaa ja vaikka hyvin tiesin, että masennus on krooninen ja siten myös jossain vaiheessa todennäköisesti uusiutuva sairaus, en silti uskonut sen enää palaavan. Työskentelin vuosia mieleni kanssa se kärki edellä, että mitä ikinä teenkin, masennusta en päästä takaisin. Vaan sieltä se kuitenkin hiipi, gradually, then suddenly, kuten kymmenen vuotta sitten käsivarteeni tatuoin. 


Koronaa olisi tietenkin helppo syyttää. Kun on rakentanut koko elämänsä ja identiteettinsä sen varaan, että tuolla jossain vuorilla ja erämaissa on hyvä ja täällä kotona vähän vähemmän, on ilmeistä, että koko elämä törmää seinään siinä kohtaa, kun ei yhtäkkiä pääsekään mihinkään lähtemään. Se on tietenkin ihan oma vika, että sellaisen elämän on valinnut ja nyt tässä sitten niitetään sen satoa. Mutta jälkiviisastelu on turhaa, eihän kukaan voinut vuosi sitten kuvitellakaan, millaiseksi 2020 muodostuisi.


Mutta ei korona ole masennustani aiheuttanut, se ainoastaan laukaisi sen. Masennus on sairaus siinä missä joku muukin ja sen saa, jos sen saa. Ja jos joku sanoo, ettei vahvat mielet sairastu, niin I call bullshit, sama mahis on meillä kaikilla. Mutta onneksi masennus on myös hoidettavissa.


Lääkkeitä en tällä rundilla suostu syömään. Kun 2013 sain viimein vieroitettua itseni SSRI-mömmöistä vannoin, etten koske niihin enää ikinä. Viimeksi myös, kun masennus puhkesi, yritin monta vuotta ryypätä sen kumoon, mikä sekin on onneksi tällä kertaa poissuljettua. Tämä pitää hoitaa nyt ihan luomuna. 


Joten hihat ylös ja hommiin! Olen aloittanut terapian uudelleen ja koska minulla on onneksi pitkä hoitohistoria saman terapeutin kanssa, nollasta emme todellakaan lähde. Ja koska tässä kohtaa pitää ottaa kaikenlaisia keinoja käyttöön, olen alkanut tutustumaan mm. mindfulnessin maailmaan. Se on minulle ihan uutta, katsotaan mitä vastaan tulee. Tärkeintä tähän väliin on nyt kuitenkin antaa itselleni vähän armoa ja koittaa ottaa iisisti, sallia aikaa kaikenlaisille ajatuksille ja yrittää rauhoittua. Aion lähteä talvella Lappiin vähän pidemmäksi aikaa ja tiedän, että se tulee tekemään hyvää. Jokainen noustu mäki ja käännös splitillä on kotiin päin.


Se hyvä puoli tässä on viime kertaan verrattuna, että nyt tiedän, että masennuksesta pääsee jossain vaiheessa eroon. Viimeksi en ollut ihan varma. Kärsivällisyysharjoituksia on edessä, se on varma, niin minulla kuin ihmisillä ympärilläni, mutta jossain vaiheessa tämä on taas ohi.


Pientä ylikunnon uhkaa on ilmassa, se tässä ehkä eniten kuumottaa. Tällä hetkellä minulla on kielto lähteä repimään mitään 50 kilsan juoksuja tai muita selkeästi ylikuormittavia juttuja, vain pieni tavoitteeton lönköttely on sallittua. Ylikunto on oikeasti aika pelottava case paljon liikkuvalle ja olen lukenut kauhutarinoita siitä, kuinka jengi on joutunut lopettamaan urheilun jopa useammaksi vuodeksi sen takia. Siihen minulla ei ole varaa, joten nyt pitää ottaa iisisti. Onneksi tähän puututtiin hyvissä ajoin ennen kuin ehti käydä oikeasti köpelösti. 


Masennus näyttää jokaisen sen kokeneen kohdalla erilaiselta. Välillä on hyviä päiviä, välillä vähän huonompia, mutta hoitamalla se on hoidettavissa ja jossain vaiheessa taas ohi. Myös kuntoutuminen toimii gradually, then suddenly -periaatteella ja jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että onkin taas pinnan yläpuolella. Varmaa on, että se päivä tulee ja tällä kertaa toivottavasti vähän nopeammin kuin viimeksi. Päihteettömyys auttaa siihen jo aika paljon. 


Varmaa on kuitenkin se, etten aio tätä tälläkään kertaa hävetä. Eikä tulisi kenenkään muunkaan, jonka tietoja joku näätä nyt jakelee tuolla pimeissä verkoissa bitcoinien toivossa. Häpeä on hänen, ei todellakaan uhriensa. Jokaisen, jonka hoitotiedot on pöllitty, kannattaisi olla ensisijaisesti ylpeitä siitä, että ovat hoitoon menneet! 


Masennuksen hoito puolestaan näyttää mm. tältä



keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Mopolla moottoritielle – X-kaato multisport-kisa 2020


”Vähän kuin olisi tullut mopolla moottoripyörätapaamiseen”, sanoin Petrille, kun katselin kanssakilpailijoiden fillareita espoolaisella parkkipaikalla viime lauantaina seitsemän jälkeen aamulla. Oma parinsadan euron hybridipyöräni oli lähdössä ensimmäistä kertaa maastoon samalla, kun naapurit purkivat autoistaan kymppitonnin pro-vehkeitään. Pohtiessani ääneen, että pitääköhän kisaan ottaa lukko mukaan pyörälle, totesi Petri, että jos joku tänne tuliee fillareita pöllimään, se ei todellakaan vie sun pyörää ekana, ja nauroi päälle. 

Olimme lähdössä X-kaato multisport-kisaan Espoon Lahnuksessa. Aurinko teki vasta nousuaan, taivas oli kirkas ja sää viileä siirtyessämme lähtö- ja maalialueena toimivalle frisbeegolfradalle odottamaan noin 40 kilometristä koitosta. Edellisenä viikonloppuna olin juossut Vaarojen maratonin, enkä todellakaan ollut siitä vielä palautunut ja hiljaa vähän mietin, että mitä helvettiä minä täällä edes teen, mutta X-kaato oli buukattu jo ennen Vaaroja ja lupaus oli lupaus. Koska emme Petrin kanssa päässeet tänä vuonna töihin, päätimme tehdä jotain muuta kimpassa. Päädyimme siispä korvaamaan kuukauden Ruotsissa elämäni ensimmäisellä seikkailukisalla.


Kuntosarjan 40 joukkueen yhteisstartti kajahti yhdeksältä ja lähdimme polkemaan kohti kajakkirantaa. Seikkailukisoissa annetaan aina vain muutama info etukäteen ja lähdössäkin vain yksi kartta, jolla alkumatka pitää hoitaa. Lisää tietoa tulee päivän edetessä rasteilla, joten etukäteen suunnittelu on vaikeaa. Tiesin vain, että tänään melotaan, juostaan ja pyöräillään. 


"Petri, vedä ollie!"


Parin kilsan ajon jälkeen karautimme kajakkirantaan joukon viimeisinä. Petrillä oli ongelmaa satulansa kanssa ja itse olin pyöräillyt kunnolla viimeksi varmaan pari vuotta sitten, joten vähän yskähdellen lähti kone liikkeelle. Fillarit metsään, kelluntaliivit päälle ja vesille. Rannassa kapealla kannaksella oli aika kova ruuhka, joten nopean kartan vilkaisun jälkeen ajattelimme olla taktisia, ja lähdimme laskemaan kajakin toiselle puolelle harjua, siis eri järven rantaan. Katsoimme kartasta, että sitä kautta pääsee meloen pientä ojaa toiselle puolelle ja tämä olisi todennäköisesti nopeampaa kuin jäädä ruuhkaan odottelemaan. Pari muuta joukkuetta teki saman ratkaisun ja pääsimme yhdessä ojaan toteamaan, ettei siitä pääsekään läpi. Eihän siinä: jalat veteen, nopea rantautuminen, kajakit kantoon ja juosten harjun yli toiselle puolelle. Olimme edelleen joukon viimeisinä tässä kohtaa, kärkijoukko oli jo leimannut useamman rastin siinä vaiheessa, kun me olimme vasta oikeassa järvessä. 


Olemme kuitenkin tehokkaita melojia, joten kahdeksan rastin kajakkisuunnistuksessa napsimme useamman päänahan ja noin tunnin melonnan jälkeen rantautuessamme oli sijoitus jo kohentumaan päin. Seuraavat noin 30 kilometriä meni pyöräillen ja moponi ominaisuudet pääsivät elementtiinsä. Pari rastiväliä meni vielä jossain määrin pyöräillen, kun alla oli enemmänkin hiekkatietä, mutta kun poluille päästiin, muuttui laji polkemisesta fillarin työntämiseksi. Motivaatio oli vähän koetuksella siinä raahatessa halpispyörää perässä juurakossa ja mudassa samalla, kun Petri veteli ollieita  asianmukaisella konkelilla edellä. 


Se mikä hävittiin vauhdissa paikattiin onneksi suunnistuksessa. Muutama oikea ratkaisu oikeissa paikoissa voittivat meille aikaa ja lisää päänahkoja rasteja metsästäessä ja kun loppumatka pyöräilystä oli taas leveää hiekkapolkua, alkoi motivaatiokin taas palailemaan.


Mentiin niin kovaa, et Petrin fillari keitti yli


Kolmisen tuntia oli jo aikaa vierähtänyt, kun pääsimme takaisin vaihtoalueelle ja viimein eroon pyöristä. Kisan järjestäjän puolesta asetettu tavoiteaika oli 3,5 tuntia ja tässä kohtaa alkoi jo olla varsin selvää, ettei siihen ole mitään jakoa. Van eipä tainnut olla juuri muillakaan, minkä johdosta kisaorganisaatio oli lennosta napsinut pari rastia reitiltä pois. 


Juoksuosuudelle pääsi, kunhan oli heittänyt pari frisbeekiekkoa koreihin. Onnistuneen suorituksen päätteeksi lähdimme uusissa vahingossa samanlaisissa tiimikengissämme painamaan polulle kohti juoksuosuuden ensimmäistä rastia. Vuorossa oli köysilaskeutuminen, joka meni molemmilta varsin palomiestyyliin ja ohitettuamme taas pari joukkuetta lisää jalat veivät kohti metsärasteja. Jossain kohtaa päätimme oikaista polulta sähkölinjaa pitkin, ja yhtäkkiä upposin reisiä myöten suohon. Pari minuuttia meni kaivaessa itseä mättäästä eikä ollut kaukana, että toinen tiimikenkä olisi saanut Kyllikki Saaren kohtalon. 


Jalat märkinä saimme metsärastit kasaan ja palasimme taas vaihtoalueelle heittämään pari frisbeekiekkoa ja hakemaan viimeisen kaupunkisuunnistuksen kartan. Ennen kuin pääsimme Lahnuksen kaduille, piti ensimmäiseltä rastilta napata olalle tukki ja vapaaseen tyyliin juosta sen kanssa seuraaville leimoille. Ensimmäisen välin kannoimme sen yhdessä harteilla juosten, kunnes rastin jälkeen Petri ilmoitti, että mitä jos hän nappaisi tukin yksin olalle, kun ”tekee tätä kuitenkin duunikseen LVI-putkien kanssa”. Taisi katsoa, että nyt alkaa vanhus takana olla vähän väsynyt, en tiedä, pitäisikö vähän loukkaantua? Huvittavintahan oli se, etten meinannut pysyä seuraavaa väliä juosten perässä, vaikka Petrillä oli se saatanan tukki yksin kannettavanaan! Vetoan siihen, että Petri on kymmenen vuotta minua nuorempi, hakee pelastusopistoon, eikä ollut juossut Vaarojen maratonia edellisellä viikolla. 


Nää samanlaiset LaSpot oli oikeesti vahinko!


Saatuamme tukin pois käsistä edessä oli enää muutama kaupunkirasti, jotka poimittuamme nopeasti edessä oli enää viimeiset frisbeen heitot ja juoksu maaliin. Ylitimme maaliviivan ajassa 4 tuntia ja 57 minuuttia ja olimme neljästäkymmenestä joukkueesta maalissa sijalla 27. Sijoitus kuitenkin koheni vielä, kun muiden joukkueiden aikasakkoja alettiin ynnäilemään, ja lopullisessa tuloslistassa olimme sijalla 17! Ei huono, ottaen huomioon, että ensimmäiselle osuudelle lähdimme viimeisinä! Jos ensi vuonna sitten vaikka top kymppiin?


X-kaato aurinkoisessa syyssäässä oli varsin hauska kokemus. En ollut ennen multisport-kisoja tehnyt ja vaikka Koli painoi vielä jaloissa, yllättävän näppärästi päivä meni. Järjestelyissä olisi ehkä hieman parantamisen varaa, mutta pienistä valuvioista (ja paskasta fillarista) huolimatta keikka oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja herätti ajatuksen jatkosta, vaikka kuinka hoin puolet matkasta, etten ikinä enää lähde mihinkään, mitä Petri ehdottaa. 


Bromance


perjantai 9. lokakuuta 2020

"Jalat ei juokse, pää juoksee" - Vaarojen maraton 2020


Olin kytännyt peruutuspaikkaa loppuunmyytyyn Vaarojen maratoniin loppukesästä lähtien. Juoksin elokuun alussa ex-tempore maratonmatkan Sallassa, ensimmäisen sellaiseni, ja siitä rohkaistuneena päätin, että jos ovi Vaaroille aukeaa, menen siitä sisään. Jo viime vuonna asetin tavoitteekseni juosta maastomaratonin tällä kaudella, mutta keväällä murtuneen käden myötä ehdin jo ajatella, ettei se tulisi tapahtumaan. Sallan spontaani juoksu ei täysin tyydyttänyt alkuperäistä tavoitettani, koska halusin taittaa matkan kisana, joten Koli alkoi kutkuttelemaan. Muutamaa viikkoa ennen kisaa viimein peruutuspaikan sain.

Olin kuullut kaikki kauhutarinat Vaarojen maratonista, kuinka kyseessä on Suomen rankin kisa, missä nousumetrit eivät koskaan lopu. Viimeisten kilsojen loppunousu oli saanut päässäni jo legendaariset mittasuhteet ja sanan ”Ryläys” olin kuullut kaikilta aiemmin kisaan osallistuneilta värisevällä äänellä. En voi siis väittää, etteikö olisi jännittänyt siinä vaiheessa, kun auton kaarroin kisakeskuksen pihaan numerolapun noutoon. Samalla fiilis oli kuitenkin varsin korkealla. Olin juossut parina edeltävänä viikonlopouna puolikkaan, ensin KiipFit Trail Runissa Turengissa ja sitten ihan vain kotikulmilla Helsingissä. Kiipfit oli aika taistelua, mutta Lauttasaaren ympäri meni kevyesti., joten kuntoani en epäillyt enää Kolilla, matka-aikaani kyllä. Päätin lähteä 8-9 tunnnin tavoiteryhmään. 


Korona ehti jo melkein heittää kapuloita rattaisiin viikkoa ennen kisaa, kun Lieksassa todettiin isohko tartuntarypäs ja kaikki kokoontumiset alueella kiellettiin. Vaarat saivat kuitenkin turvallisuussuunnitelmansa päivitettyä niin, että tapahtuman toteutus sai jatkua. Paikan päällä homma toimikin erinomaisen hyvin ja missään vaiheessa mihinkään ei oikeastaan päässyt kertymään tungoksia ja myös polulla oli etäisyyksiä helppo pitää. Suurin muutos lienee ollut se, että juoksun sai aloittaa liukuvalla lähdöllä, eli alkuperäiset lähtöryhmät muutettiin vain viittellisiksi. Olin ilmoittautunut 9:45 starttiin, mutta lähdin polulle jo varttia aiemmin, kun olin valmis ja tungosta ei ollut. 



Lähdin aika kovaa, vaikka kuinka vannoin, että alku otetaan iisisti. Mutta kun startti oli loivasti laskettelevaa alamäkeä ja fiilis innosta piukeana, vaikea siinä oli itseään hillitä. Onneksi ensimmäinen mäki tuli eteen aika pian ja palautti maan pinnalle. Sää kisapäivänä ei olisi voinut olla täydellisempi: Aamu-usvan jälkeen Kolin ylle aukesi pilvetön taivas ja lämpötila oli reilusti kymmenen paremmalla puolella. Olin katsellut viime vuoden kisan lumisia kuvia pelonsekaisin tuntein, joten täydellinen syyspäivä otetiin ilolla vastaan. Kelistä tämä ei ainakaan jäisi kiinni.


Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin. 8-9 tunnin tavoiteryhmäni oli lähinnä hatusta vedetty, koska ei minulla ollut mitään hajua millaisella ajalla juoksu menisi. Sallassa maratonini meni noin seitsemään tuntiin, mutta sielä oli nousumetrejä kolmasosa verrattuna Vaaroihin. En siis ottanut mitään painetta ajasta ja ajattelin nautiskella reitistä ja kelistä suosiolla koko rahan edestä.


Matka ensimmäiseen huoltoon meni jopa yllättäen hyvin. Olihan siinä jotain nousuja ja laskuja, mutta varsin kevyeltä tuntui jalka. Käytin 18 kilometriin aikaa reilut kolme tuntia. Huollossa en oikeastaan tehnyt muuta kuin istahdin hetkeksi ja join mukanani olleen urheilujuoman. En yleensäkään pysty pitkien suoritusten aikana syömään mitään järkevää, joten en tälläkään kertaa ollut ottanut mitään ihmeempää mukaan, ainoastaan geelejä ja liudan Blokseja. Koko päivän läpi vedin puolen tunnin välein yhden geelin naamaan ja puolentoista tunnin välein upotin Bloksin. Vettä yritin muistaa juoda jatkuvasti ja kahteen huoltoon (18 & 33 km) olin varannut puolen litran urheilujuoman. Suolatabletttejakin oli mukana, mutta heitin ne vahingossa ensimmäisessä huollossa roskiin tyhjien geelipussien ja Bloks-papereiden mukana…


Kavereiden puheista olin ymmärtänyt väärin, että ensimmäinen osuus olisi raskain. Kun huollosta lähdin, ehdin jo miettiä, että hitto, jos tämä tällaista on, niin helpolla menee! Kilometrit 20-33 olivat kuitenkin kisan hitaimmat ja niiden väliin sijoittui myös se paljon puhuttu Ryläys. Hidasta, loputonta nousua ja valehuippuja toisensa perään. Tuntui, ettei kilometrit kellossa vähentyneet ollenkaan. Ylämäet meni kävellen, alamäet juosten ja tasaiset hitaasti lönkötellen. Totesin taas saman, minkä Karhunkierroksella jo viime vuonna huomasin; minun vahvuuteni on ala- ja ylämäet. Sen verran on metrejä tullut vuoristoissa ja esimerkiksi Kebnekaisella otettua, että osaan asemoida rytmini ylämäissä täydellisesti, enkä ala piiputtaa edes toppiin päästessä. Samaten alamäet menevät varsin kevyesti loikkien, koska luotan jalkoihini liukkaassakin maastossa ja osaan niitä käyttää. Eniten aikaa häviän flätillä, missä lönköttelen todella hitaan vaivalloisesti tällaisina päivinä. Meinaan vähän liian helposti kävellä juoksun sijaan ja joudun aika paljon psyykkaamaan itseäni aina uuteen vauhtiin. Toistin Vaarojen aikana varmaan tuhat kertaa itselleni ääneen, että ”jalat eivät juokse. Pää juoksee ja jalat tekevät vain mitä käsketään.” Mantra auttoi ja vaikeinakin hetkinä sain kuin sainkin jalkaa toisen eteen, joskin yleensä aika hitaasti.


Toisessa huollossa olisin kaivannut sitä suolaa, jonka olin edellisessä heittänyt roskiin. Oikean jalan etureisi meinasi alkaa kramppailemaan ja neste olisi pitänyt saada imeytymään paremmin. Jäljellä oli kuitenkin enää kymppi, joten pidin tauon lyhyenä ja lähdin sinnittelemään viimeisiin ylämäkiin. Jossain Pikku-Kolin paikkeilla reitille tuli ensimmäistä kertaa portaita ja niissä etureisi alkoi lyödä jumiin. Laskeutumiset kuitenkin helpottivat ja pieni tienpätkä niiden jälkeen juosten sai orastavan krampin pois. En ollut katsellut karttaa ennakkoon tarpeeksi ja luulin, että tielle päästyä matka veisi sitä pitkin Kolin satamaan ja edessä olisi enää se viimeinen kuuluisa loppunousu. Kun kisareitti alkokin nousta laskettelurinnettä ylös, koin päivän ainoan pienen epätoivon hetken. Että ei saatana, yllärimäki johon en ollut yhtään valmistautunut. Se meni aika raahustaen ylös, kilsoja oli tässä kohtaa mittarissa kuitenkin jo vähän alle 40. Bonusnousun jälkeen polku viimein tiputteli rantaan isolle tielle ja nyt tiesin, että tämä homma olisi satamaa ja viimeistä nousua vaille taputeltu. 


Tosiaan, kaikki Vaaroilla käyneet puhuvat aina siitä viimeisestä mäestä. Matkaa satamasta hotellille, missä maali odottelee, on noin kaksi kilometriä ja jotenkin olin mielessäni nähnyt, että se on pelkkää nousua. Vaikka eihän se tietenkään voi olla, jos maalin korkeus on jossain alle 300 metrissä. Siltikin olin yllättynyt, että viimeisiin kilometreihin tuli useampikin tasainen pätkä, jotka pääsi juoksemaan. Maalin lähestyessä jalka keveni, kun tiesi, että nyt voi jo laittaa kaikki paukut sisään, kohta niitä ei enää tarvita. Juoksin ja hymyilin leveästi aina ”Maali 200m” -kyltille asti, joka törrötti jyrkän, suoran mäen alapäässä. Nousin niin kovaa kuin vain suinkin kykenin ja kun mäki alkoi vähänkin antaa loivaa, vaihdoin taas juoksuun. Kellot kilkattivat, kaverit huusivat ja kuuluttaja sanoi nimeni. Olin juossut Vaarojen maratonin! Aikaa tuhrasin rapeat 8 tuntia ja 38 minuuttia, matkaa kertyi 43,9 kilometriä ja nousumetrejä kellon mukaan 1616. 



Olihan se rankka. Itse asiassa tosi rankka, ainakin näin ensikertalaiselle. Mutta se rankkuus oli enemmän vähän salakavalaa kuin sellaista straight forward piinaa. 15 kertaa Kebnekaisella ja kymmenet muut vuorireissut ovat aiheuttaneet sen, että parisataa metriä verttiä ei tunnu minusta pahalta. Mäet loppuvat aina aiemmin kuin kuvittelen ja esimerkiksi Ryläyksen nousu oli – vaikkakin hidas ja kuluttava – yllättävän lyhyt. Jotenkin sitä aina odottaa, että ne mäet eivät lopu koskaan ja juhlin aina topissa, kun nousu olikin jo ohi. Maaliin tullessani oli ilo huomata, että edelleen hymyilytti, ei edes juurikaan sattunut mihinkään ja virtaa oli edelleen jäljellä. En edes ehtinyt kuuntelemaan musaa koko päivänä, vaikka olin varma, että tarvitsen varta vasten Vaaroille tekemääni motivaatiosoittolistaa viimeistään kisan puolivälissä. 


Seuraavat päivät jalat olivat varsin pökkelöt ja etenkin vasen nilkkani oli todella kipeä alamäkien tärskyistä, mutta aivan kuten kesällä Sallan maratoninkin jälkeen, muutamassa päivässä huomasin palautumisen etenevän jo hyvin. Tänään, alle viikko kisan jälkeen nilkkakin on taas sama vanha entisensä ja eilen kävin jo vähän pyöräilemässä. Ruokahalu on tällä viikolla ollut varsin loputon ja ihan hyvällä omatunnolla olen sallinut itselleni kaiken maailman suklaapatukoita välipalaksi. Huomenna pitäisi lähteä X-Kaato -multisport-kisaan ja vaikka alkuviikosta olin vielä ihan varma, ettei minua todellakaan tulla lähtöviivalla näkemään, pakkasin juuri kamat valmiiksi ja aamulla mennään!


Juoksu-wise on tavoitteet tältä vuodelta täytetty ja katse siintää jo ensi vuodessa. Jos vaikka jotain yli 50 km -juttua kokeilisi?






keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Kiipfit Trail Run 21km ja karu paluu maanpinnalle


Aina, kun kuvittelee olevansa hyvä jossain, kannattaa osallistua kilpailuun. Se palauttaa kivasti maanpinnalle, kun saa oman suorituksensa laitettua kontekstiin kaltaisiaan vastaan. Sitä saattaa huomata, että on ihan väärässä liigassa omiin kuvitelmiinsa nähden.

Juoksu on sujunut viime aikoina hyvin. Elokuussa lönköttelin ex-tempore maratonin ja viime viikolla meni ekaa kertaa kymppikin alle tuntiin. Jalka on ollut aika kevyt ja juoksufiilis hyvä. Niinpä lähdin varsin suunnittelematta viime lauantaina Turenkiin juoksemaan puolimaratonin Kiipfit Trail Runiin. Sää oli sateinen, ilma happirikas ja tavoite ainoastaan tehdä oma ennätys 21 kilometrin matkalle. Edellinen virallinen puolimaratonaikani polulta oli viime vuoden Bodom Trailista, missä köpöttelin matkan reiluun kolmeen tuntiin. 


Kiipfit Trail Run oli erinomaisesti järjestetty pientapahtuma. Kisareittii kulki pitkin Janakkalan hiekkaharjuja ja koostui vaihtelevasti hiekkatien pätkistä ja kapeista poluista. Säästä huolimatta reitti oli erittäin miellyttävässä kunnossa ja siitä selvisi jopa kuivin jaloin maaliin. Erityispiirteenä puolikkaalla oli varsin agressiiviset nousumetrit, joita kertyi yhteensä viitisensataa. Eikä mitenkään kovin loivasti, vaan vähän väliä matkalla tuli vastaan erittäin jyrkkiä nousuja ja laskuja. 


Venyttelinkin!            


Vaikka juoksufiilis on ollut viime aikoina hyvä, starttiviivalla se ei ollut. Ehkä valmistautuminen oli mennyt vähän pieleen, mutta lähtölaukauksesta alkaen en saanut hommaa toimimaan oikein millään. Askelet olivat raskaat, mikä meinasi tappaa motivaation jo ensimetreillä. Yleensä en kuuntele musiikkia metsässä juostessa tai kisoissa, mutta nyt laitoin luurit korviin jo parin kilometrin jälkeen, jotta jalka nousisi. Frank Turnerin Show 2000 -livelevyn energia on ihan tolkuton ja empiirisen tutkimukseni mukaan sitä kuunnellessa ei voi kauheasti himmailla ilman, että tulee huono omatunto, joten se valikoitui ensiavuksi.


Frankin tahdeista huolimatta ensimmäiset kahdeksan kilometriä olivat aivan tervan juontia. En saanut minkäänlaista rytmiä tekemiseeni, vatsalihakset kramppailivat ja vitutti. Vedin jossain kohtaa geelin naamaan ja huoltopisteeltä löytyi urheilujuomaa, jonka johdosta olo hieman parani. Puolivälissä juoksua alkoi tuntua ekaa kertaa ihan hyvältä ja kenkä nousi polusta viimein hieman kevyemmin. Taisin ohittaakin jonkun jossain vaiheessa. 


Näyttää nopeelta, tuntuu hitaalta


Fiilis oli kuitenkin yhtä ohimenevä kuin Turnerin 2000:s keikka ja viimeiset nelisen kilsaa homma tökki taas todella. Minä en ole oikeastaan yhtään kilpailuhenkinen mutta olen silti. Vihaan häviämistä, joten en yleensä kisaa mistään, koska yleensä aina häviän. On hyvä selitellä itselleen, että ei tässä kisata kuin omia tavoitteita vastaan, kun ohi juoksee kisaaja toisensa jälkeen, kuten vikalla kilsalla kävi. Olin juossut suurimman osan matkaa itsekseni jossain joukon loppupäässä, mutta yhtäkkiä takaa viiletti varmaan sata juoksijaa ohi. Tai no, kolme, mutta se tuntui sadalta. Joku juoksi vierelleni todeten, että minä olen viimeinen ja nyt ohitan sinut ja nyt sinä olet viimeinen, ja jatkoi matkaa. Siinä kohtaa löin hanskat tiskiin, luurit taskuun ja lopetin yrittämisen vaikka tarkoitus oli ollut yrittää nostaa tempo loppua kohden. Tästä tuli aika paska päivä vaikka mitä olisin tehnyt ja hyvä osoitus siitä, miten paljon mentaalipuoli vaikuttaa omaan tekemiseen. Keho olisi varmaan pystynyt loppukilsoilla parempaan, mutta pääkoppa ei tällä kertaa ollut mukana. 


Juoksin Kiipfit Trailin aikaan 2.34.13, eli raapaisin edellisestä puolikkaastani yli puoli tuntia pois. Alkuperäinen tavoitteeni siis täyttyi. Jostain syystä kuitenkin, juuri ennen kisaa vilkuillessani osallistujalistaa, tavoite muuttui. Yhtäkkiä keksinkin, että puolivälin kastiin pitäisi päästä ja sehän meni ihan pipariksi, joten maalissa otti päähän. Sarjassani Miehet yli 40 oli 11 osallistujaa ja olin maalissa 13. En edes tiedä miten se on mahdollista. Kaikki sarjat ja maaliintulijat mukaanlukien olin noin 70 osallistujasta toiseksi viimeinen. Talk about paluu maanpinnalle…



No, pari päivää tässä nyt on tuota mutusteltu ja olen onneksi palannut iloitsemaan alkuperäisen tavoitteeni toteutumisesta ja päättänyt unohtaa sijoitukset. Olen juossut nyt pari vuotta ja haluan uskoa, että homma etenee edelleen koko ajan. 2.34.13 on minulle juuri tässä kohtaa erittäin hyvä aika ja yli puolen tunnin nipistys varsin nousumetririkkaassa maastossa kertoo siitä, että viime vuodesta on menty eteenpäin. Siitä on tässä kotisohvalla hyvä nyt nautiskella, jättää sijoitukset omaan arvoonsa ja vetää taas kohta kengät takaisin jalkaan, jotta ensi vuodelle lähtee taas jotain minuutteja ajasta pois!


Pitäis varmaan vielä hakea mun osallistujamitali jostain sieltä Kiipulan pusikosta pois, minne sen suutuspäissäni heitin maaliin tultuani…




torstai 10. syyskuuta 2020

Oman elämäni Forrest Gump


Kävin tiistaina kantamassa korteni kekoon Tapahtumateollisuus ry:n mielenilmauksessa Eduskuntatalon edustalla. ”Ilman tapahtumia ei tapahdu mitään” oli päivän teema, kun tapahtuma-alan edustajat kokoontuivat kertomaan valtiovallalle, että mekin olemme toimiala ja meidät on unohdettu. Lähdin kansalaistorille vanhojen kollegojen supporttiksi ja pidin siellä seassa pienen yksinäisen miehen protestin oman yritykseni puolesta, joka tavallaan sekin järjestää tapahtumia ja elämyksiä niitä kaipaaville ihmisille. 

Ei ole montaa asiaa, mitä yksi ihminen tai yksinyrittäjä voi tällä hetkellä maailmantilanteen parantamiseksi tehdä, mutta olen päättänyt tehdä niistä pienimmätkin. Jos seisominen tihkusateessa maski naamassa Eduskunnan edessä auttaa jollain tapaa elämän palaamiseksi normaaliin, sen teen. Sitten pesen kädet, pidän etäisyyksiä, yskin hihaan ja menen tarvittaessa testeihin.  

Paitsi että eihän tästä oikeasti mihinkään ”normaaliin” enää palata. Eiköhän se nyt ole ihan selvää, että entisaikojen huolettomuus (oliko silloin huoletonta?) on mennyttä ja vaikka tässä hiljalleen planeetta jossain vaiheessa asettuu taas uomiinsa, ei ne missään nimessä tule olemaan enää samat uomat kuin ennen. Ehkä järkevämpää, kuin toivoa vanhan paluuta, olisi koittaa asemoida itsensä uudelleen tulevaa varten? Whatever that means. 

Kun Forrest Gumpia ahdisti, eikä hän enää tiennyt mitä pitäisi tehdä, hän lähti juoksemaan. Niin minäkin ja juoksin pari päivää sitten ekaa kertaa kympin alle tuntiin.



keskiviikko 19. elokuuta 2020

Olen matkailualalla. Ja kusessa.


Terveisiä matkailualalta, ei oo helppoo. 

Samalla, kun Suomi varovasti aloittelee uutta syksyä hiljalleen lieventyvien rajoitusten kanssa ja maailmallakin odotellaan jo paluuta jonkinlaiseen uudenlaiseen arkeen, matkailuala tuijottaa edelleen tyhjyyteen. Valo tunnelin päässä ei lähesty. 


Syy on tietenkin selvä, Covid19 leviää edelleen maailmalla voimakkaasti ja Suomeen sitä vuotaa pääasiassa ulkomailta. Tikunnokassa ovat olleet etenkin Skopjen lennot, mutta maailmalle matkustaminen ylipäänsä tällä hetkellä on varsin moraalisesti arveluttavaa. Se tuomitaan laajasti ja aurinkorantojen perässä lomalle halunneet ovat joutuneet aika vahvan sheimauksen kohteeksi. Ymmärrän reaktion ja pääministerin ”Nyt ei ole oikea aika matkustella ulkomaille” -lausunto on ihan totta. Mutta ikävä kyllä se ulkomaille matkailu on joillekin meistä työ. 


Grönlanti 2019


Olen ammatiltani vaellusopas, eli vien ihmisiä ulkomaille vaeltamaan. Olen myös yksinyrittäjä, jonka elanto koostuu 90-prosenttisesti matkailusta. Vuosien yrittämisen jälkeen olen viimein saanut tehtyä vaelluksista ammatin, joka tuo leivän pöytään joka päivä. Yritykseni on monen tappiollisen tilikauden jälkeen ollut plussalla vuodesta 2017 ja opastamalla Ruotsissa, Grönlannissa, Venäjällä, Islannissa, Nepalissa ja milloin missäkin olen viimein saanut rakennettua paletin, joka toimi ja jossa olen hyvä. Tai olin, aina maaliskuuhun 2020 asti. 


Nyt Airbusit seisovat jossain aavikkokentällä Espanjassa ja matkailu sellaisenaan ei ole tekemässä paluuta ihan hetkeen. Itse asiassa minkäänalaista näkymää paluusta ei edes ole. Sen jälkeen, kun joku söi lepakon kiinassa, matkailu on ollut pääsyy koronan leviämiselle globaalisti ja jotta se voidaan pysäyttää, on matkailua rajoitettava. Se on ymmärrettävää ja se on pakollista, mutta henkilökohtaisella tasolla se on tragedia. 


Viimeisin opastamani ryhmä lokakuussa 2019 Nepalissa


Jo ennen koronaa kaukomatkailu on ollut enenevässä määrin kritiikin kohteena. Lentomatkustaminen on helppo kohde ilmastonmuutossormen osoittelussa, enkä voi kiistää, ettenkö olisi itsekin välillä suhtautunut asiaan ristiriitaisin tuntein. Olen kuitenkin puhunut aina vastuullisen matkailun puolesta ja pyrkinyt korostamaan sen sosiaalis-ekonomista merkitystä. Kultalusikkalänkkäreiden matkustaminen vaikkapa Nepaliin on paikallisille elintärkeää ja toisaalta, turismi on tuonut maahan toimivan infrastruktuurin, puhdasta vettä ja kierrätyksen. Olen pyrkinyt omilla matkoillani toimimaan niin oikein kuin voi, olen kompensoinut lentoja, valistanut asiakkaita ja valinnut yhteistyökumppanini vastuullisesti. 


Ristiriitaisin tuntein suhtaudun myös tähän hetkeen. Tuntuu melkein nololta edustaa alaani, vaikka rakastan työtäni yli kaiken. Haluaisin, että ihmiset saisivat matkustaa ja nähdä maailmaa, mutta haluaisin myös, ettei kukaan matkusta mihinkään. Vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että itse olisin tällä hetkellä Grönlannissa, mutta kun matka peruuntui, salaa sisälläni huokaisin helpotuksesta, koska en haluaisi lähteä juuri nyt mihinkään. Mutta toivomalla, että kukaan ei tee mitään, toivon samalla oman ammattini loppua. Sanomalla ääneen, että mielestäni nyt on hyvä olla lähtemättä, puhun esimerkiksi työnantajaani Aventuraa vastaan, jonka koko bisnes perustuu siihen, että jengi lähtee. Minulla on huono omatunto, vaikka haluan ajatella vastuullisesti. 




Pelottavaa on se, että mitään deadlineja ei näy. Ei ole päivää, ei edes kuukautta tai vuotta, joka voitaisiin antaa työni paluulle. Seuraava keikka on kalenterissa ensi vuoden huhtikuussa, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, missä silloin mennään, on vain toiveita. As we speak, katson tiedotustilaisuutta, jossa sisärajavalvontaa palautetaan taas lukuisille maille, mm. Norjalle. Edessä on tuntematon ja minua pelottaa jo, että joudun etsimään itselleni uuden ammatin. Juuri, kun olin saanut palettini kasaan ja sain tehdä jotain, mitä rakastan ja missä olen hyvä, kerrankin. Toki voin opastaa ja vaeltaa Suomessa, mutta se on eri asia, kun intohimoni – ja osaamiseni – on jossain muualla. 


Pahinta on kuitenkin tämä toimettomuus. Pää alkaa hajoilemaan, kun ei pääse tekemään töitä. Voin juosta maratoneja, kiivetä, kirjoittaa, tehdä radiota, tavata ystäviä ja keksiä miljoona asiaa päivieni täytteeksi, mutta silti ahdistaa, koska en pääse töihin. Olen ollut viime vuodet tien päällä, poluilla ja vuorila 150-200 päivää vuodessa, mutta nyt olen jumissa kotona. Aiemmin täältä on päässyt pakoon, nyt pitää keksiä uusi elämä. 


Olen varannut syksylle erilaisia koulutuksia ja lähden mm. mukaan vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan, missä osaamisestani ihmisetsinnässä voi ehkä olla jotain hyötyä. Kauhea sanoa, mutta salaa toivon, että tänä syksynä sienestäjiä eksyy metsään mahdollisimman paljon, jotta pääsen hommiin ja koen voivani tehdä edes hetken jotain merkityksellistä.


Norja, kesä 2020


Olen päättänyt olla markkinoimatta ja mainostamatta mitään ensi vuodelle suunniteltuja ulkomaanvaelluksia ainakin tämän vuoden loppuun asti. Tammikuussa näemme, missä tilanteessa silloin ollaan ja uskaltaako tässä alkaa varovasti haaveilemaan kesän 2021 matkoista. Siihen asti en koe kovin miellyttäväksii kehoittaa ihmisiä reissaamaan. That said, samalla toivon tietenkin silti, että ihmiset menevät esim. Aventuran toimistolle ja varaavat ziljoona reissua jonnekin tuleville vuosille, koska se on ainoa asia, mikä pitää alan hengissä. Mutta silti, niin ristiriitaista kuin se onkin, juuri nyt paras tapa varmistaa, että mahdollisuus vapaaseen matkailuun vielä joskus palaa, on olla lähtemättä mihinkään.