keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Ihan pihalla


Kirjoitin pari viikkoa sitten tekstin nimellä ”Että sellainen torstai”. Tuolloin peruttiin kevään reissuja ja kiroiltiin musakeikkojen peruuntumisia, vaan vähänpä silloin tiedettiin. Homma on tässä parissa viikossa niin sanotusti ”hieman” eskaloitunut ja nyt tuo kirjoitus näyttäytyy lähinnä naiivina.

Sen jälkeen on peruttu mm. kaikki, koulut on suljettu, liikkumista rajoitettu ja elämä toistaiseksi peruttu. Seuraavaksi menee kiinni ravintolat ja Uusimaa. Pari viikkoa sitten suunnittelin vielä paikkaavani peruuntuneen Nepalin matkaa lähtemällä vaikka Lappiin, nyt olen sulkeutunut Sipoon mökilleni.

Kuluneet viikot ovat menneet mielenterveyttä ylläpitäessä ja hakiessa omaa suhtautumista koko koronaviruskaaokseen. Se on edelleen hakusessa. Aamuisin on ihan jees, mikäs tässä, kahvia on ja aurinkokin paistaa, mutta iltaa kohden alkaa aina jonkinlainen epätoivo nostaa päätään. En edes oikeastaan tiedä mitä se epätoivo koskee, ja se ehkä hämmentää eniten. Tiedän, että tässä ja tästä selvitään, ihan sama meneekö loppuvuoden työt alta tai mitä, jollain tavalla tästä noustaan pinnalle. Varmaan pelottavinta on se tietous, ettei kukaan tiedä kauanko tämä kestää ja se on se, joka eniten vatsan pohjalta kouraisee. Kerrankin voin sanoa blogin nimen mukaisesti, että olen oikeasti ihan pihalla.

Viime viikkoina jengi on jakanut nuoruuskuvia Facebookissa. Ne on
piristäneet! Tämän seiskaluokan luokkaretkikuvan jakoi vanha koulukaveri.
Silloin oltiin aika paljon vähemmän pihalla kuin nyt. 
Allekirjoittanut oikeassa reunassa lippis päässä.


Olen miettinyt paljon myös ulostulojani tilanteen suhteen. En halua esittää asiantuntijaa enkä ainakaan antaa politisoituneita arvauksia mistään tehdyistä linjauksista. En myöskään halua jakaa tuhat kertaa nähtyjä meemejä tai vääntää asiasta huumoria, vaikka joillekin vitseille repeilen ihan täysin päivittäin. Huumori olisi yleensä tapani toimia, mutta nyt ei kauheasti naurata. Tekisi mieli olla aiheesta täysin hiljaa, mutta toisaalta sekin olisi outoa, koska korona on ainoa mistä nyt puhutaan. Mietin pitkään, että kirjoittelenko tätäkään tekstiä, mutta toimikoot nyt vaikka jonkinlaisena muistiinpanona itselleni. En kuitenkaan aio koronasta kovin paljoa bloginkaan puolella tämän tekstin jälkeen jauhaa, koska – kuten vanha radiosääntökin sanoo – on tärkeää osata olla hijlaa, jos ei ole mitään sanottavaa, ja antaa musiikin puhua. Somessa ajattelin jakaa lähinnä kivoja kuvia. 

Pari viikkoa sitten harmitti Baruntsen matkan peruminen, nyt se on aika peanuts tässä kokonaiskuvassa. Että on tässä jonkinlaista perspektiiviä tullut omaankin elämään ja siihen, millä oikeasti on jotain merkitystä. Baruntse kyllä odottaa, kuten odottavat Ruotsin vuoret, Grönlanti ja kaikki muutkin kauniit paikat, pääsis nyt edes terassille kavereiden kanssa! Kesälle suunnitellut vaellukset, joista koko ensi vuoden elantoni on kiinni, ovat toistaiseksi vielä kalenterissa. Niiden alkuun on kolme kuukautta ja olen kertonut asiakkaille, että toukokuussa teemme ratkaisun niiden toteutumisesta. 

Nyt elellään päivä kerrallaan. Rutiinia tuo lapsi ja mm. kotikoulu, joka luo raameja itsellekin tähän uuteen arkeen. Teini on koko hommasta yhtä hämmentynyt kuin isänsä ja antaa minulle motivaatiota pysyä järjissäni. Yritän keksiä koulun vastapainoksi mukavia asioita meille tehtäväksi ja sitä kautta nauttia tästä bonuksena tulleesta yhdessäolosta. Ostin pojalle uudet skeittikamat ja aloitimme eilen harjoitukset. Suunnitteilla on myös kaiken maailman köysiratoja pihaan, mölkkykisoja ja muuta päivittäistä touhua. Itse koitan lenkkeillä ja kehitellä erilaisia treenihommia, ehkä rakentaa jonkun drytooling-seinän navetan päätyyn. Olen myös kartoittanut hiljalleen pihan (olemattomat) boulderimahikset, suunnitellut podcast-sarjan, järjestänyt puutarhakalusteet, kaivanut netistä skeittirampin rakennusohjeet, pitänyt musateemapäiviä, aloittanut Star Wars -maratonin, soittanut pitkästä aikaa kitaraa ja istunut aivokuolleena pihassa tuijottaen metsään miettien, että mitä helvettiä tapahtuu?


Se selviää aikanaan. 

I haz a new skate. Spontaani DIY-skatepartk löytyy nyt navetan vintiltä.


perjantai 13. maaliskuuta 2020

Että sellainen torstai



Eilinen torstai ei ollut ihan helppo päivä matkailualalla. Ei monella muullakaan alalla, mutta palataan niihin myöhemmin. Jo aamulla tuli tieto presidentti Trumpin lentokiellosta, jonka jälkeen tuli fiilis, että kohta alkaa paukkumaan. Ja sitten alkoi. Hallitus linjasi tiedotustilaisuudessaan ja THL tiedotteissaan, että kaiken muun lisäksi matkustamista, myös kotimaassa, pitää nyt vältellä. Olihan se jo tiedossa ja kyllä tätä osasi odotella, mutta kun suositus viimein tuli viranomaistaholta, oli matkailuyrittäjän pakko toimia. Peruin ensi viikolta kevään toiseksi viimeisen keikkani, Pyhän offariviikon. Aiemmat kevään keikkanihan olivat jo peruuntuneet lauhan talven takia. 

Illalla tuli sitten se viimeinen pommi: Nepal perui kaikki kevään kiipeilyluvat ja lakkaa toistaiseksi myöntämästä rajaviisumeja, käytännössä siis sulki koko maan. Olin lähdössä huhtikuussa kolmeksi viikoksi ensin töihin Meralle ja siitä pariksi viikoksi kiipeämään Baruntselle. Tarkoitus oli palailla toukokuun puolivälissä. Tämä tarkoittaa sitä, että seuraavan kerran minulla on töitä kesäkuun lopulla. Edellisen kerran niitä oli lokakuussa. 

Taloudellisesti I’ll be fine, enemmänkin harmittaa tuo Baruntsen peruuntuminen, olin kovasti odottanut, että pääsisin kokeilemaan ohutta ilmaa yli 7000 metrissä. Nyt jää uunituoreet LaSportivan Olympos Monsit olohuoneen nurkkaan odottelemaan ensinousuaan. Harmittaa tietenkin myös asiakkaiden puolesta, että koko reissu peruuntui.

Kotitossut

Eihän nämä(kään) oikeasti isoja juttuja ole. Muutama reissu sinne tai tänne, kyllä sinne pääsee, kun tilanne on ohi. Ei tässä kauheasti kehtaa valitella, että yksi länsimainen kultalusikka ei nyt päässyt matkalle, kun miettii kuinka iso juttu tämä on paikallisille, joista minulla on päällimmäisin huoli. Nepal on yksi maailman köyhimpia maita ja elää käytännössä turismista. Se tarvitsee matkailijoita, jotta paikalliset selviävät. Oppaat, majatalot, kantajat, kaikki elävät trekkaajista ja kiipeilijöistä, joita ei tänä keväänä nähdä Khumbun poluilla yhtäkään. Samaten kiipeily- ja vaellusluvat kerryttävät valtion kassaa miljoonilla vuosittain, joten kauden peruminen vaikuttaa suoraan köyhän kehitysmaan perusinfraan. Minulla on tuttuja sherpoja, joiden kanssa Baruntselle piti lähteä, jotka nyt miettivät, että mistä saavat ruokaa perheelle. Selvittelen tänään, onko jotain järkevää mekanismia, jonka kautta heitä olisi mahdollista jotenkin taloudellisesti tukea.

Syange, Nepal, lokakuu 2019

Jos nyt vähän laajentaa omasta kuplastaan laajemmallekin, niin aika isoja vaikutuksia koronaviruksella on luonnollisesti kaikkalla. Koko maailma on jonkinlaisella holdilla, kaikki on vähän peruttu eikä kukaan oikein tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla kaikki miettivät, että onko kaikki tämä oikeasti tarpeellista? 

Minä en tiedä. En ymmärrä viruksista mitään. Hitto, enhän saa edes lumivyöryteknikon koetta läpi, miten minä voisin arvioida jotain viruksen aiheuttamaa pandemiaa? Silti vituttaa jengi, jotka huutelee ylireagointia ja normaalia flunssaa vahvalla asiantuntijuudella pitkin nettiä, kun ei nekään tiedä. Joku jossain tietää paremmin ja on määrännyt tällaiset toimenpiteet. Tilanteelle nauraminen ja muiden huolen dissaaminen on joka tapauksessa aika paljon ankeampaa kuin se, että pesee kädet aina kun tulee kotiin. En minä hysteriaa kannata ja ihan normimäärä vessapaperia löytyy kylppäristä, mutta hoksottimia ajattelin minäkin pitää hereillä toistaiseksi. Fakta on kuitenkin se, että pandemia vaatii toimia.

Jollain pienellä, kierolla tavalla myös nautin tästä. Nautin siitä ajatuksesta, että on olemassa asioita, joille ihminen ei voi mitään. Ei ole väliä kuinka paljon on rahaa tai statusta, luonto on meitä vahvempi. Yhtäkkiä voittoa ja pörssikursseja jahtaava yhteiskunta pysähtyy yhden viruksen takia kuin 12 Monkeysissa, eikä Wall Street, Trump, EU, Kiina tai Herlinit voi asialle mitään. Valta ja valuutta ei auta, kun luonto tekee kaikista yhtä mitättömiä. Voi kun tämä tajuttaisiin myös ilmastomuutostaistelussa. 

Mitäs sit tekis?

No, nyt on sitten tällainen pieni marraskuun ja juhannuksen välinen loma. Elämme maaliskuuta ja toivon, että nämä toimet, jotka pitkin maailmaa on viime päivinä otettu käyttöön, hidastavat koronan vauhdin ja elämä palaa normaaliksi tässä kevään mittaa. Henkilökohtainen taloudellinen katastrofi odottelee silloin, jos kesän vaellukset Ruotsissa joudutaan perumaan. Siinä on kiinni käytännössä ensi vuoden talous. Mutten halua miettiä sitä vielä. Ja painotan nyt tässä, että kesän vaellukset ovat toistaiseksi normaalisti kalenterissa. Vaellushan on oikeastaan turvallisin muoto lomailla tällä hetkellä, kun voi ajaa omalla autolla ja kimppakyydeillä Ruotsiin ja lähteä erämaahan, missä ei ole ketään.

Kuten jo sanoin, minä selviän kyllä. Mutta ympärillä ei ole ihan niin helppoa. Sattuneesta syystä suurin osa ystävistäni työskentelee tapahtuma-alalla keikkojen ja festareiden kanssa niin esiintyjinä, rakentajina, kuskeina kuin promoottoreinakin. Heille eilen asetettu yli 500 hengen tapahtumien peruminen on järkyttävä isku. Aika moni tekee töitä vieläpä yrittäjänä, koska kulttuuriala on vähän sellaista, joten jokainen peruuntunut keikka on suoraan lompakosta pois, eikä mikään taho sitä korvaa. Juttelin tuttujen kanssa eilen, yhdeltä peruuntui 47 keikkaa ekana päivänä ja tänään on odotettavissa lisää. Toinen kertoi tuloista kadonneen 15 000 euroa heti. Siis nettotuloista. Että se, että itseltä nyt meni pari keikkaa ja joku Nepalin matka vituralleen, on aika peanuts. Tsemiä kaikille live-alan tekijöille täältä, ei käy kateeksi.


Kun tämä kaikki on jossain vaiheessa ohi ja elämä palaa raiteilleen, minulla on yksi vetoomus: Ostakaa joka ikinen keikkalippu, joka tulee vastaan. Menkää jokaiselle keikalle, joka mieleen tulee, ostakaa sieltä T-paitoja ja baaritiskiltä juomia. Osallistukaa tapahtumiin ja nauttikaa elämyksistä, ehkä tässä tulevina viikkoina huomaatte, miten tärkeitä ne ovatkaan. Ja lopuksi menkää Nepaliin. 

Moonsorrow @ The Circus 29.2.2020


maanantai 9. maaliskuuta 2020

Abiskossa ei menny niinku Strömsössä


Ajelin eilen FINLAV-lumivyöryteknikkokurssin toiselta osiolta Abiskosta kohti kotia, enkä muista koska olisi ottanut viimeksi päähän näin paljon. Rehellisesti vitutti niin, ettei veri meinannut kiertää. Hieno viikko Ruotsin Lapissa päättyi karvaaseen pettymykseen, kun en saanut kurssin kirjallista koetta läpi ja teknikon titteli jäi vielä saamatta. Homma kaatui todella tyhmään väsymysmokaan, jossa en ymmärtänyt mitä yhdessä 11:stä kysymyksestä haettiin ja kirjoitin jotain ihan muuta kuin toivottiin. Vähän kuin joku olisi kysynyt appelsiinin ominaisuuksista ja minä kerroin, että miten autot toimii. Hylsy tuli.

Eniten ärsyttää, että kyse oli niin yksinkertaisesta asiasta. Asiasta, jonka olisin osannut kyllä hyvin, jos olisin tajunnut että juuri sitä haettiin. Huonoja tekosyitä väsymyksestä aivojumiin voisin tähän koittaa listata, mutta fakta on se, että kuusi seitsemästä ymmärsi kysymyksen oikein, minä en. Oma moka. 

"Check this baby out! Dug me a hole!"
- Joey

Kurssilla arvioitiin kirjallisen kokeen lisäksi useampia muitakin osuuksia, jotka sain läpi, joten koko roska kaatui lopulta tuohon yhteen kysymykseen. Se tunne, jonka vallitessa lähdin myrskyisässä säässä ajelemaan 1200 kilometriä kohti kotia, oli jotain vitutuksen ja häpeän välillä. Hävetti, että miten sitä voi olla niin urpo. Harmitti myös, että hieno viikko Ruotsissa päättyi pahaan mieleen, enkä pystynyt osallistumaan kurssikavereiden iloon läpäisystä. Tuntui kuin yhtäkkiä en olisi ollutkaan enää osa samaa porukkaa, koska muut minua ja yhtä toista lukuunottamatta olivatkin lumivyöryteknikoita. Tiedän, aika lapsellinen ajatus, mutta siten itseni sillä hetkellä näin. Olin jotenkin ajatelliut, että pettymystensietokykyni olisi ollut parempi kuin se oli ja sekin kietoutui jotenkin oudosti häpeän fiilikseen. Ihmeellisiä tunnetiloja, mutta ehkä näistäkin voisi näin nelikymppisenä oppia jotain.

Toinen kurssikaveri ei saanut maastonäyttöä läpi ja naureskelimmekin parkkipaikalla, että voisimme yhdistää voimamme yhdeksi teknikoksi, toinen olisi aivot ja toinen lihakset. 

Aivot ja lihakset töissä

Eihän nämä mitään isoja juttuja ole oikeasti. Kurssin läpäiseminen oli minulle tärkeä tavoite tälle talvelle ja saan lisätehtävien kautta mahdollisuuden paikata virheeni vielä ennen kuin kevät kunnolla alkaa. Enemmän tässä nyt vaan on pettynyt ja vihainen itseensä, että tämä meni näin. Minulle tulee joku esseetehtävä tässä kirjoitettavaksi ja illalla päätin, että kirjoitan parhaan esseen, mitä alalta on koskaan tehty, niin hyvän, että minut ylennetään suoraan joksikin ylilumivyöryteknikoksi tai megavyöryvastaavaksi.

Jos viimeisen puolituntisen reissusta unohtaa, Abiskossa oli kyllä nastaa. Kyseessä ei ollut laskureissu, vaan 10-tuntisia päiviä tiukkaa tekemistä luokassa ja maastossa. Kaivoimme päivittäin lumiprofiileja pitkin Nuoljan mäkiä varsin myrskyisässä säässä. Tuuli puhalteli huipulla jossain 20 m/s -paikkeilla ja kuoppaa kaivaessa, aina kun hetkeksi keskittyi tekemään vaikka muistiinpanoja, kuoppa täyttyi tuiskulumesta uudestaan. Oli sellainen ”tee työtä jolla on tarkoitus” -fiilis. Toisaalta kurssin kannalta olikin hyvä, että keli oli jotain muuta kuin tyyntä ja poutaa, nyt lumessa pystyi hyvin havaitsemaan muutoksia päivittäin, eli saatiin havaintoja juuri siitä, mitä olimme opettelemassa. Kirjallista koetta lukuunottamatta kaikki meni hyvin, meillä oli todella hyvä porukka kasassa ja opittiin paljon. Seuraavaksi edessä on sitten sen kaiken opin paneminen käytäntöön ja itsenäinen treeni. Tai siis, seuraavaksi heti sen maailman parhaan esseen jälkeen. 

Viikon suurin tragedia oli se, että joku pölli mun eväät hostellin jääkaapista. Ja se, että vastasin ”maasto ja olosuhteet”, enkä ”romahtaminen ja leviäminen”. 

Oli keliä

Kiitti jengi, oli hianoo! Perästä tullaan. 


torstai 20. helmikuuta 2020

Matkalla lumivyöryteknikoksi


Kiinnostuin lumivyöryistä viitisen vuotta sitten jäätikkökurssilla Norjassa. Samoihin aikoihin olin siirtämässä laskutouhujani parinkymmenen vuoden Talman parkkilaskemisten jälkeen offareille ja jäätikkökurssin vetäjä Jussi Muittari puhui paljon lumiturvallisuudesta. Mietin, että varmaan pitäisi ottaa hommaa vähän haltuun kun kerran tuolla vuorilla liikkuu. 

Joitain vuosia myöhemmin Suomessa alettiin järjestämään lumiturvallisuuskoulutusta suomeksi. Aiemmin suomalaiset ekspertit olivat hakeneet oppinsa ulkomailta, mutta nyt, EU-hankkeena toteutettu Suomen lumivyörykoulutus, FINLAV, toi kurssit tarjolle kotimaan kielellä ja minä hyppäsin saman tien kelkkaan mukaan. Kursseja on ihan perusjutuista ja harrastelijatasolta aina lumivyöryteknikon titteliin asti ja minulle oli alusta alkaen selvää, että aion koko putken käydä. Osittain – ja pääasiassa – ymmärtääkseni lumivyöryistä mahdollisimman paljon oman turvallisuuteni vuoksi, mutta osittain myös ammatillinen pilke silmäkulmassa: Eihän sitä koskaan tiedä, mihin hommiin tässä lopulta päätyy, joten ei kai teknikon tutkinnosta haittaakaan voi CV:ssa olla.

Lumipakan tutkimista Ylläksellä 

Olen nyt edennyt putkea siihen pisteeseen, että tänä talvena vuorossa on FINLAV Pro2 -kurssi, jonka loppukokeen hyväksytysti suoritettuani olen lumivyöryteknikko. Viime viikolla Ylläksellä suoritimme pelastuskurssin ja Pro2:n ensimmäisen osion, joka painottui lumiprofiilien tekoon, kotoisammin kuoppien kaivamiseen. Tutkimme lumipakkaa tunturin ympäristössä, teimme siitä analyysejä ja oepttelimme kansainvälisiä standardeja niiden merkitsemiseen ja toteamiseen. Kurssin toinen osa odottelee Ruotsin Abiskossa parin viikon päästä ja päättyy loppukokeeseen. Tässä välissä on läksyjä ja kaikkee! 

Tein kuopan. Kirjoitin siitä vihkoon.

Vihkon tiedot purin koneelle ja niistä syntyi lumiprofiili!

Keskustelu lumivyöryistä on Suomessa nostanut päätään rutkasti viime vuosina, osittain juuri FINLAV -hankkeen ansiosta. Kursseja on pilvin pimein, keskukset kuten Ylläs ja Pyhä laativat jo omia vyöryennusteitaan ja eilen Ylen uutisten säätiedotuksessa oli ensimmäistä kertaa mukana lumivyöryennuste Lapin tuntureille! Samalla viimeisinä kolmena viikkona on Suomen tuntureilla lauennut useampikin isohko vyöry. Ehkä on siis aikakin, että aiheesta puhutaan. 

Itsekin olen hurahtanut aiheeseen, lumivyöryt ovat yksi kiinnostavimpia ilmiöitä luonnossa ja mitä enemmän niihin perehtyy, sitä enemmän niistä haluaa oppia. Valmista ei tule koskaan, enkä väitä tietäväni vielä mitään. Mutta silti jo aika paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Samalla kiinnostukseni on alkanut herätä laajemminkin meteorologiaan, joten katsotaan, josko sen tiimoilta löytyisi jotain opiskeltavaa myös.

Matkalla kohteeseen kohti Kellostapulia

Mutta mitä sillä lumivyöryteknikon tittelillä sitten tekee? No, Etelä-Suomessa ei ainakaan mitään, aika vähän muuallakaan, vielä. Kuitenkin, kuten mainittu, esimerkiksi Pyhä ja Ylläs laativat tätä nykyä jo omat ennusteensa, samaten Ilmatieteen laitos kerää tietoa läpi talven kotimaisista vyöryistä. Ehkä jossain vaiheessa alan tiimoilta voisi jotain hommia siis löytyäkin. Ei ehkä Talmassa, mutta pohjoisempana. Se sopisi omaan pitkän aikavälin suunnitelmaani Lappiin muutosta. Toistaiseksi titteli – olettaen, että sen saan – ei kuitenkaan oikeuta vielä mihinkään, vaan se on enemmänkin alku syvemmälle sukeltamiseen. Koulutuksen jälkeen alkaa oppimisen vaihe, jolle vyöryteknikon nimike antaa ainoastaan pohjan, jonka päälle kokemusta kerätä. 

Lähden huomenna parin viikon rupeaman päätteeksi käymään kotona etelässä, missä talvesta ei tänä vuonna tule olemaan tietoakaan. Pitää siispä käydä äkkiä vielä yksi lumiprofiili tuonne ulos kaivamassa, se oli läksy ennen Abiskoa!

Tähän loppuun voi käydä vilkaisemassa mitä kokeneemmat kaverit sillä tittelillä tekevät. YLE teki juuri sopivasti eilen jutun lumivyöryteknikon työpäivästä Pyhällä

Myös Eeva Mäkelä kaivoi kuopan. Mut Eeva onkin lumiturvallisuusguru.




tiistai 4. helmikuuta 2020

Kuruja, kiipeilyä ja sekoilua - Tiroli tarjoaa kaikenlaista


Tämä oli nyt neljäs talvi, kun lähdin Innsbruckiin. Pidän kaupungin tunnelmasta ja sen lähialueiden mahdollisuuksista. Ensinnäkin, kun pari viikkoa pyörii samoilla kulmilla putkeen, arvostaa sitä, että ympärillä on oikea kaupunki, eikä pieni alppikylä tai joku laskettelukeskus, jolloin välipäiviä pidellessä on muutakin tekemistä kuin snichtzelin vetäminen naapurikuppilassa. Laskemisen kannalta Innsbruckista on helppo suunnata oikeastaan mihin tahansa. Ympärillä on ensinnäkin lukuisia pieniä ja isompia keskuksia, jos hissipyydaa haluaa pöllyttää, ja skinnailuvaihtoehdot ovat käytännössä loputtomat. Tirolin Alpit ovat alle kolmen tuhannen metrin mitassaan varsin maltillisen korkuisia ja niille on yleensä varsin helppo päästä, joko keskusten kautta, tai sitten autolla. Monet skinnailureitit lähtevät suoraan tienposkesta. Puolessa tunnissa Innsbruckin keskustasta pääsee sadoille erilaisille nousuille. 

Itävallan talvi on taas kerran ollut eriskummallinen. Alkukaudesta lunta tuli todella hyvin, mutta nyt alla oli pitkä kuiva kausi, uutta lunta ei ollut satanut liki kuukauteen. Täydellistä polvipuuteria oli siis ehkä turha odotella, mutta kolikon hyvänä puolena oli se, että lumivyöryvaara oli parhaimmillaan viisiportaisella asteikolla ykkösellä, mikä tarkoitti sitä, että tänä vuonna oli mahdollisuus lähteä vähän riskialttiimpiin maastoihin. Pohjoisseinillä luntakin oli ihan hyvin jäljellä, joten kaiken kaikkiaan olosuhteet olivat kuivuudesta huolimatta yllättävänkin hyvät. Plussana tietenkin vielä se, että Tirolin ylle jymähtänyt korkeapaine tarjosi aurinkoa melkein joka päivä. Innsbruckissa oli välillä jopa terassikelit ja yli kymmenen lämmintä, ylempänä vuorilla auringossa oltiin vain muutama aste pakkasella. 

Terdekahvi

Kahden viikon aikana tuli laskettua kymmenen päivää ja olosuhteiden ansiosta toteutettua muutama ns. bucketlist-juttu, joita aiemmin ei ole päässyt yrittämään. Tässä reissun top 3:

1. Kurut. Aiempina vuosina lumivyöryvaara Tirolissa on ollut yleensä kolmosella tai nelosella, mikä minun riskiluokituksessani sulkee pois monta asiaa. Kuruihin ei edes kolmosella tule mentyä. Samalla niitä on tullut kuikuiltua vähän joka suunnasta miettien, että joku päivä vielä! Innsbruckin kupeessa olevan suosikkikeskukseni Axamer Lizumin ympäristössä on monta hienoa n. 35-asteista kurua, jotka ovat kutsuneet luokseen. Niille on varsin helppo access ja ne ovat pohjoisseinillä kaikki. Vyöryvaaran laskettua ykköselle oli viimein aika niitä käydä nousemassa. 
     Axun jälkeen vuorossa oli yksi komeimmista vuorista, mikä Innsbruckiin näkyy: Serles. Pitkään tavoitelistalla ollut sekin. Serlesin north facella tulee kaksi jyrkkää kurua ja päädyimme nousemaan niistä harvemmin lasketun idän puoleisen, joka oli erinomainen. 
     Kolmas kurupäivä saatiin Achenseen suunnalla, missä varsin helpolla, reilun tunnin skinnauksella pääsi hienon kallionraon laskemaan. Mahtavia päiviä kaikki! Isoin ongelma oikeastaan oli se, että monin paikoin kuiva talvi aiheutti sen, että reittien alaosat olivat todella vähälumisia, mikä välillä teki loppulaskuista vähintään, eh, sketsejä. Aika monta puuta ja kiveä löytyi iltapäivisin. Mutta sisäändroppaukset olivat joka kerta niiden arvoisia.

Drop-in @ Achensee

Serlesin idän puoleinen kuru tulee tuolta vasemmalta. Edessä oleva on isompi, joka
yleensä lasketaan kiipeämällä toiselta puolelta huipulle ja laskeutumalla sieltä
köydellä kurun yläpäähän. Se jäi ensi kerralla tehtäväksi!

Serles Innsbruckin keskustasta nähtynä

2. St. Antonin Winterklettersteig. St. Antonin Rendlbahnin yläpuolella on 800 metriä pitkä harjanne, jonka toisesta päästä pääsee laskemaan pois ja se on ollut tähtäimessä jo useamman vuoden. Nyt tarjolla oli kerrankin aurinkoinen ja tuuleton päivä, eli täydellinen reitin kiipeämiseen. Harjanteen läpi kulkee fiksattu vaijeri, johon itsensä saa varmistettua, joskin vaijeri oli aivan kammottavassa kunnossa. Useampi ankkuri esimerkiksi oli poikki ja irti, eikä fiksiköysi täten herättänyt kauheasti luottamusta kiivetessä. Paikoin oli parempi (=pakko) myös irrottautua vaijerista ja kiivetä erinäisiä bouldereita varmistamattomana. Aurinkoisessa säässä sopivasti kuumottava reitti oli kuitenkin älyttömän hieno! Poislaskusta muotoutuikin sitten varsin eeppinen sekoilu, kun laskun puoleisella seinällä ei ollut juurikaan lunta. Lähdimme tiputtelemaan kohti laakson pohjaa, kunnes – onneksi – puolimatkassa tajusimme, ettei alhaalla ole mitenkään tarpeeksi lunta, jotta sinne voisi turvallisesti jatkaa. Niinpä keskeytimme laskun ja kiipesimme nurmikkoista harjannetta puoli matkaa takaisin ylös tavoitteena löytää linja, josta pääsisi laskemaan pohjan sijaan kilometrin verran oikealle takaisin kohti keskusta. Sellainen löytyi lopulta, mutta päästessämme keskuksen puolelle hissit olivat juuri sulkeutuneet. Olimme rinteiden alapäässä St. Antonin kylästä katsoen väärällä puolella, eli olisimme tarvinneet yhden hissinousun, jotta olisimme päässeet laskemaan suoraan autolle. Niinpä jouduimme skinnaamaan ja lopun matkaa kävelemään n. 700 metriä verttiä takaisin ylämäkeen Rendlbahnin yläasemalle, mistä reitti kylään lähti. Parin tunnin jälkeen päästessämme ylös oli jo pilkkopimeää, ainoastaan lumikissat möyrysivät enää rinteessä. Asemalla oli onneksi vielä ski patrolin tyypit päivystelemässä ja huutamassa, että tajuatteko te urpot, että tää keskus on kiinni! Alkuhermostuksen jälkeen patrolin kaverit kuitenkin saivat radioteitse tsekattua, että kyläreitillä ei olisi lumikissoja vielä varttiin, joten äkkiä lähtemällä pääsisi vielä turvallisesti alas ilman pelkoa laskusta kissojen vaijereihin.  (Mm. viime viikolla yksi laskija kuoli Itävallassa näin.) Eihän siinä, laudat jalkaan ja yhden otsalampun (onneksi oli edes se!) voimin tiputtelemaan kohti laaksoa. Kahdeksan tunnin touhottamisen päätteeksi olimme alhaalla ja kokis ensimmäisellä vastaan tulleella terassilla oli aika hyvää. Kunnon sekoilupäivä pelkän aamiaisen voimin, jolle on näin jälkikäteen jo aika helppo nauraa. Siinä viimeisessä nousussa pimeässä keskuksessa ei juuri naurattanut.

St. Antonin Winterklettersteig oli kiveä ja lunta. Lumisempina talvina osittain varmasti 
helpompi kulkea, nyt oli jääraudoille käyttöä. Reitti on todella huonosti hoidettu, jos ollenkaan,
eli jos sen aikoo kiivetä, niin kannattaa varautua kulkemaan osan matkaa varmistamattomana.

Jotkut ankkurit oli sentään paikallaan.

3. Axamer Lizumin hissipuuterit. Joskus on ihan kiva laskea vain keskuksia. Skinnailupäivinä pääasiassa on aina nousu, joten välillä on mukavaa keskittyä laskemiseen. Vaikka parin viikon reissun pääasiallinen ilmanpaine oli korkea, muutama parinkymmenen sentin sadepäivä matkaan osui. Niiden jälkeen hyökkäsimme Axamer Lizumiin, missä menee useampia todella hauskoja hissipuuterilinjoja, joita hyvällä lumella on ilo laskea. Pieniä kalliosia shootteja ja lumikenttiä, joista pääsee aina laskemaan hissille. Välillä on myös ihan kiva tiputella auringossa rinneravintolan terassille juomaan kahvia, syömään currywurstia ja kuuntelemaan huonoa eurodancea.

Dumppaa!

Monta muutakin hyvää laskua ja päivää matkaan osui ja kaiken kaikkiaan neljäs Innsbruckin reissu oli siis erinomaisen onnistunut. Vaikka varsinkin alkumatkasta minua piinasi alkuvuoden sairastelusta ja ruokavaliomuutoksista johtunut voimattomuus, oli laskut todennäköisesti parhaita, joita näinä neljänä vuotena olen Itävallassa saanut. Ja vaikka perus skinnailupäivät helpohkoille huipuille ovat (melkein) aina mukavia, oli mahtavaa päästä tekemään vähän haastavampiakin hommia tällä kertaa. Sekä ylämäkeen, että alas. Olen 28 vuotta laskenut lumilaudalla ja vaikka teknisesti pidänkin itseäni varsin hyvänä laskijana, pääsin taas haastamaan itseäni vähän lisää ja etsimään uusia rajoja etenkin vauhdin ja uskalluksen suhteen.

Hyvä reissu, hyvä jengi, hyvät schnitzelit ja ens vuonna lisää. Seuraavaksi sitten tämän talven euroopanlaajuisestikin lumisimpaan paikkaan: Lappiin! 

Achensee. Kuvan otti Milja Fromholtz



torstai 23. tammikuuta 2020

Ruokahommat kuosiin


Terveisiä Itävallasta! Paluu treenin ääreen Influenssan ja kolmen viikon liikkumattomuuden jälkeen ei ole ollut ihan helpoin homma maassa, missä ei ole kuin ylämäkiä. Tai no, on ne päivän päätteeksi aina alamäkiäkin, mutta ainoastaan sen puolituntisen verran, kun ensin on hiihdetty viisi tuntia ylös. Varsin tehokas aloitus uuden vuosikymmenen treenille, huh. 

Tämän pariviikkoisen Tirolin reissun tarkoitus onkin olla vuoden aloittava boot camp, josta lähteä sitten jatkamaan apinan raivolla kohti huhtikuuta ja viittä viikkoa Nepalissa. Sää on toistaiseksi ollut aurinkoinen, sama tendenssi on jatkunut täällä jo pitkään. Poutasään varjopuolena on se, ettei uutta lunta juuri etenkään etelänpuoleisilla rinteillä ole, mutta positiivista taas se, että lumivyöryvaara on melko olematon. Sen ansiosta tästä onkin muodostumassa jonkinlainen bucketlistin tyhjennysmatka, kun pääsee varsin turvallisesti laskemaan mm. jyrkkiä kuruja. Eilen sain tikattua ensimmäiset Axamer Lizumin kurut pois listalta ja huomenna vuorossa on useamman vuoden persauksissa kutkutellut Serles. St. Antonin talvikiipeilyreittikin olisi tarkoitus käydä katsomassa ensi viikolla, vaikka jalat huutaa jo nyt, viiden laskupäivän jälkeen, hoosiannaa. 

Jossain siellä seassa on myös mies ja lauta

Samalla, kun tämä boot camp alkoi, alkoi minulla myös ruokavalion muutos. Olen aina ollut sopivasti keskivartalopyylevä ja vaikka mitä Cholatseja olisi treeniksi tehnyt, niin maha ei vain ole ottanut pienentyäkseen. Kun kahdeksan vuotta sitten väänsin korkin viimeisen kerran kiinni ja tiputin poskista ja käsivarsista sen 30 kiloa, jäi vyötärölle edelleen muisto villeistä nuoruusvuosista. Ja tuntuu kuin se ei vain suostuisi lähtemään siitä mihinkään, vaikka kuinka puolimaratoneja ja vaelluksia vetelee. Mutta aina ei kyse ole treenistä, koska ylläri, ylläri – myös syömisellä on väliä!

Olen aina syönyt kuin idiootti. Ajatellut, että kun treenaa paljon, niin saa vetää mitä haluaa. Olen vitsaillut puolitosissani että aina, kun olen kotona, käynnissä on tankkauskausi. Joko tankkaan tulevaa varten, tai sitten paikkaan juuri menneen reissun vajareita. Olen siis saanut mielestäni syödä kaikkea soopaa miten haluan. Alkoholismin jäljiltä olen todella paha sokeriaddikti ja olen paikannut 15:n vuoden alkoholiannosten jättämää aukkoa päivittäin kaiken maailman Fazerina-patukoilla selitellen itselleni, että kyllä sitä nyt jotain paheita saa ihmisellä olla. Turha ehkä siis ihmetellä, että miksei tuo maha nyt tuosta pienene.

Vuodenvaihteessa päätin kuitenkin ottaa lakin kouraan ja tehdä asialle viimein jotain. Periaatteessa pyöreähkö keskivartaloni ei ole minua koskaan häirinnyt ja olen aina ajatellut, että joku päivä jossain erämaassa sen tarjoama lisäravinto vielä minut pelastaa, mutta samalla viime aikoina on tuntunut siltä, että ryhtiliike pitäisi nyt tehdä. Tässä kun treenit ja tavoitteet kovenevat, on jokaisella osa-alueella roolinsa ja ravinto on ollut ehkä minulle se viimeinen linnake, josta en ymmärrä oikein mitään. Tai siis, kyllähän minä nyt tiedän, että salaattia puoli lautasta ja kuluta enemmän kuin syöt ja önnönnöö, mutta ihan oikeaa ymmärrystä ravinnon merkityksestä paljon liikkuvalle minulla ei ole ollut. Olen vähän karttanutkin aihetta, koska olen tiennyt, että se saattaisi viiltää syvältä. 

Painavat laskijat pääsevät kovempaa!

Otin yhteyttä hyvään ystävääni Vilmaan, joka on valmentaja. Tulin siihen tulokseen, että homma tulisi toimimaan ainoastaan niin, että joku oikeasti sanoo minulle mitä tehdä, miten tehdä ja etenkin mitä ei tehdä. Jonkun, joka hengittää niskaan joka kerta, kun meinaan vetää jonkun donitsin naamaan. Vilman Vimma Training tekee mm. ravintovalmennuksia ja sellaisen kanssa tässä nyt sitten ollaan naimisissa hetki. 

Aloitimme hommat ruokapäiväkirjalla, jossa viikon ajan merkkasin ylös tarkkaan kaiken mitä syön ja juon. Kyseessä oli varsin tavallinen arkiviikko, jonka pohjalta nähtiin lähtöpiste ja se, mikä syömisessäni on eniten vialla. Itse kiinnitin päiväkirjan valmistuttua huomion siihen, että joka iltapäivä olin syönyt kakkua, suklaata, karkkia, donitsia ja kaikkea mahdollista makeaa, mitä keksin. Siis joka päivä! Ei se mikään uutinen ollut, mutta itsekin havahduin siihen, miten säännöllistä makeanhimo oli. Ammattilainen puolestaan kiinnitti huomion kaloreihini ja etenkin siihen, mistä ne koostuvat. Proteiini nimittäin puuttui päivistäni liki kokonaan. 

Kuruun droppaus Axamer Lizumissa

Kävimme läpi Vilman ruokapäiväkirjani pohjalta tekemät laskelmat ja suositukset, joista ensimmäiseksi askeleksi otimme proteiinin lisäämisen moninkertaiseksi ja herkkujen poisjättämisen. Jo koulun terveystiedon tunneilla sanottiin, että puolet lautasesta salaattia, neljäsosa hiilaria ja neljäsosa protskua, joten näin 25 vuotta koulun jälkeen on hyvä viimein ottaa sekin käsky käytäntöön. Nyt pitäisi vetää sitten viisi pientä ateriaa päivässä: Aamiaiseksi rahkaa, ehkä marjoja ja kuitupitoinen leipä, lounaalla ja päivällisellä lautasmallin mukainen setti, iltapäivällä lisää rahkaa ja iltapalaksi vielä jotain kevyttä ja proteiinipitoista. Ehkä rahkaa? Nämähän ovat siis suurimmalle osalle varmaan ihan perusjuttuja ja yleistietoa, mutta jostain syystä olen yrittänyt aiemmin pysytellä tästä kaikesta loitolla. Se on varmaan ollut sellainen ”tieto lisää tuskaa” -juttu. Olen ajatellut, että rahkaa vetää Bull Mentula.

Bull Suominen

Turns out, että miehelle, joka aiemmin on syönyt ihan mitä sattuu ja milloin sattuu, uusi päivittäinen ohjeistus ei olekaan ollut ihan yksinkertainen juttu. Viikon verran tässä nyt ollaan kuitenkin menty uuden käskyn mukaisesti ja toistaiseksi olen ylpeänä kävellyt jokaisen karkkihyllyn ja kakkugallerian ohi, mikä ei ole ihan läpihuutojuttu täällä Itävallassa, missä kakkupala ja struudeli kuuluu yleensä jokaiseen iltapäivään. Pääasiallinen ongelma toistaiseksi on ollut se, että lounasta en täällä saa oikein vedettyä normiaikaan, koska yleensä skinnauspäivinä liikutaan siinä 9-15 välillä. Tällöin aamiaisen ja pienten matkatankkausten jälkeen, kun lounaalle viimein pääsee, on jo iltapäivä ja nälkä huutava. Etenkin, kun kulutus on helposti ollut päivittäin reilusti yli 3000 kaloria. Tämä treenileiri ei siis ole ehkä ollut ihan se paras hetki muuttaa ruokailutapoja ohjeen mukaiseksi, mutta toisaalta, jos sen täällä saa edes jollain tasolla natsaaman, niin kotona se on sitten varmaan jo helppoa. 

Katsotaan. Ehkä maha lähtee, ehkä ei, mutta tärkeintä ehkä on että edes yritän tehdä asialle jotain. Tavoitteena ei niinkään ole mikään laihtuminen, vaan oppiminen, ymmärtäminen ja rutiinien muuttaminen, jolloin järkevästä syömisestä tulisi enemmänkin elämäntapa kuin mikään nopea kuuri. Ainakin nyt ymmärrän jo paljon enemmän kuin kaksi viikkoa sitten, joten tästä lienee hyvä ponnistaa. Treeni ja työt ovat sujuneet viime vuodet hyvin, mutta ehkä olosta tulee tämän myötä vieläkin parempi! Sitä odotellessa menen nyt syömään rahkaa.

RAHKAAAAAAAAAAA


Jos vastaavat valmennushommat tai muuten vain hyvä PT kiinnostaa, niin tsekkaa www.vimmatraining.fi


keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Viekö Helsingin uusi linjaus liikuntapaikat kaupunkilaisilta?


Helsingissä vuosikausia Pirunkallion jääkiipeilyseinää ylläpitänyt Adventure Partners tiedotti vuodenvaihteessa, että kiipeilytoiminta siirtyy kantakaupungista Espoon Nuuksioon Swinghillin laskettelukeskuksen kupeeseen. Syynä tähän oli se, ettei Helsingin kaupunki enää vuosikymmenen jälkeen myöntänyt lupaa jääputoukselle turvallisuuteen vedoten. 

Uutinen oli harmillinen. Vaikka toki tälläkin hetkellä ulkona on melkein seitsemän astetta lämmintä ja näyttää pahasti siltä, ettei tänä talvena täällä etelässä päästä jäätä edes kiipeämään, on Pirunkallion siirtyminen Nuuksioon minulle tappio, vaikka seinä auki vielä saataisiinkin. Aiemmin ajelin Pirulle kotoa alle vartin ja tämä juuri mahdollisti monta kertaa viikossa kiipeämisen ja sitä kautta kehityksen lajissa. Pirunkalliolle oli easy access ja matala kynnys lähteä, jos keskustassa asui, se oli harrastuspaikka siinä missä jollekin muulle vaikka punttisali. Nuuksioon lähtö on ihan eri homma. Ei se toki kaukana ole, matka-aika suuntaansa pitkittyy noin kolmeen varttiin, mutta kiipeilypäivä Nuuksiossa on silti eri asia kuin keskustassa.

Juu, onhan tämä ylläoleva autolliselle harrastajalle vähän tällainen third world problem, mutta silti se ärsyttää. Lenkillekin on helpompi lähteä suoraan omalta ovelta kuin ajella jonnekin kauemmas juoksemaan. Etenkin autottomille citykiipeilijöille pelkkä matka Nuuksioon saattaa kuitenkin, jos ei nyt lopettaa, niin ainakin vähentää harrastusta ihan jo logistisista syistä. Helpot lähdöt kiipeämään kaikille kaupunkilaisille joka tapauksessa vähenevät.

Pirulla talvella 2019

Isoin ongelma Pirunkalllion luvan yllättävässä(?) epäämisessä on kuitenkin Helsingin kaupungin linjaus, joka onkin jo herättänyt paljon keskustelua. Adventure Partnersin tiedotteessa urheilupaikan sulkemisen syyksi kaupunki ilmoitti, että ”alue on yleistä aluetta jossa on riskinä, että ohikulkija voi lähteä kiipeilemään omatoimisesti, jolloin on suuri riski mahdollisille onnettomuuksille.” Yhtäkkiä Pirunkalliosta oli tullut vaarallinen ohikulkijoille, koska kaupunki pelkää omaa persettään asiassa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että niiden yhdeksän kauden aikana, joina Adventure Partners on toimintaa Pirulla pyörittänyt, yhtäkään sivullisille sattunutta onnettomuutta ei ole sattunut. 

Kaupungin päätöksen taustalla on Herttoniemessä vuonna 2015 sattunut onnettumuus, jossa nuori nainen kuoli laskettuaan luvatta hyppyrimäen alastulorinnettä ja törmättyään rinteen poikki viritettyyn teräsvaijeriin, jonka tarkoitus juurikin oli estää mäen käyttö ulkopuolisilta. Traagisesta tapauksesta tuomittiin kolme Helsingin kaupungin työntekijää kuolemantuottamuksesta sakkoihin ja nyt kaupunki on varpaillaan. Se myöntää alkaneensa ”arvioimaan liikuntapaikkojen turvallisuutta uudelleen systemaattisesti”. (HS 9.1.2020) 


Newsflash: JOKAINEN liikuntapaikka voi olla sivullisille vaarallinen. Luistelurata. Lenkkipolku. Melontapaikka. Pyörätie. Jalkapallokenttä. Uimaranta, you name it. Koko kaupunki on ihmiselle vaarallinen, niin keskusta kuin puistotkin. Jokaiselle kalliolle voi joku nousta ja tippua. Asun Kaivopuiston kupeessa ja sieltä ylhäältä tähtitornilta tulee vuosittain joku alas väärin päin tatamiin. Peruste liikuntapaikkojen vaarallisuudesta on omiaan sulkemaan joka ikisen liikuntapaikan Helsingissä. Tai oikeastaan jokaisen paikan. Olisi parempi, jos ihmiset pysyisivät kotona. 

Pahoittelen sarkastista sävyä, mutta kun ärsyttää. Ärsyttää, että yksilön oma vastuu on nyt otettu kaupungin harteille ja ärsyttää sen ilmiselvät seuraukset. Ymmärrän virkamiesten pelon henkilökohtaisella tasolla ja ongelma onkin se, että tuomiot Herttoniemen tapauksesta ylipäänsä annettiin. Mitä hyppyrimäellä tapahtui oli tietenkin järkyttävää, surullista ja traagista, mutta siitä syyn sysääminen liikuntapaikan ylläpitäjille oli mielestäni oikeusmurha.

Ensimmäisiä liidejä Pirulla, viime kauden tavoitteet saavutettu!

Pirunkallion sulkeminen on imagoisku Helsingille. Aikana, jolloin jokaista nuorta pitäisi kannustaa liikkumaan ja urheilemaan, kaupunki ottaa linjan, joka sen sijaan sulkee liikuntapaikkoja. Oli laji mikä tahansa, jokaisella ulkona olevalla suorituspaikalla on mahdollisuus saada joku, nuori tai vanha, innostumaan juuri kyseisestä lajista. Ja jokainen julkisella paikalla oleva urheilurata voi olla jollekin se ensimmäinen kipinä lajin aloittamiseen. Pirunkallio oli imagoltaankin poikkeuksellinen: jääkiipelyseinä melkein pääkaupungin keskustassa! Seinää kävivät ihmettelemässä viikoittain mm. viereisen päiväkodin lapset. Siellä oli aika monta potentiaalista lajin aloittajaa. Helsinki sen sijaan näki heidät ilmeisesti potentiaalisina tulevina riskinottajina.

Tuomioiden myötä ollaan lähdetty polulle, joka on väärä ja jonka uhriena ovat ne, jotka haluaisvat kaupungissa liikkua, harrastaa ja urheilla. Pirunkalliota on helppo tietenkin käyttää esimerkkinä, koska se joutui nyt lanan alle, mutta mikä on seuraava? Kielletäänkö keskuspuistossa poluilla juoksu, jottei kukaan juoksisi väärissä varusteissa ja loukkaisi itseään? Entäs pulkkamäet? Pirunkalliolla sentään oli vastuullinen ylläpitäjä, joka alueesta huolehti. Hitto, Pirun jäädyttäminen Adventure Partnersin toimesta teki paikasta oikeastaan turvallisemman joka talvi! Sitä jäätä ei ilman varusteita pysty kiipeämään, nyt jäättömälle kalliolle voi kuka tahansa taas mennä.

Kahvitauko


Harmittaa. En epäile yhtään, etteikö Swinghill uutena paikkana voisi olla Adventure Partnersin toimesta mahtava kiipeilypaikka. En ole uudessa lokaatiossa vielä käynyt, mutta voihan olla, että sen profiili ja uudet reitit ovat ihan mahtavia ja pääsen siellä kehittämään hyvin alkanutta harrastusta taas eteenpäin. Harmittaa kuitenkin lajin puolesta, joka nyt siirrettiin yleisöltä piiloon Nuuksion metsiin sen sjiaan, että jääkiipeilyllä olisi hieno näyteikkuna keskellä kaupunkia. Harmittaa niiden puolesta, jotka eivät nyt Pirunkallion ohi kävele ja mieti, että hitto, olisipa siistiä kokeilla! Ja eniten harmittaa niiden päiväkotilasten puolesta, joiden mahdollisuus liikkua ulkona tulee mitä ilmeisimmin tulevaisuudessa olemaan Helsingissä paljon vaikeampi.



torstai 9. tammikuuta 2020

Niksipirkka: Sairasta retkeilyvarusteissa!


Hyvää tuoretta vuotta ja terveisiä hiljaisuuden syövereistä! 

Blogin joulutauko venähti hieman suunniteltua pidemmäksi aloitettuani uuden vuosikymmenen aikuisikäni pahimmalla sairastelulla. Mitä ilmeisimmin influenssa kaatoi minut sänkyyn juuri ennen uuttavuotta ja kuusi päivää noin 40 asteen kuumeessa oli melkoinen trippi. En pystynyt juuri syömään, en oikein nukkumaankaan, kärsin aivan kohtuuttomista vapinakohtauksista ja vastapainoksi hikoilin kuin Dohan maratoonarit, enkä hievahtanut sohvalta kuin korkeintaan vessaan. Viimeinen kuumepäivä oli viisi päivää sitten ja toipuminen jatkuu. Tuntuu esimerkiksi, etten meinaa saada viime viikon nestehukkaa millään kiinni. Ärsyttävin jälkioire on makaamisen jäljiltä jumiutunut yläselkä, joka aiheuttaa päänsärkyjä edelleen. Treenikieltoa on pari viikkoa, kävelyllä olen sentään saanut jo käydä. Viikon päästä odottelee lähtö Alpeille, siihen mennessä pitäisi onneksi olla jo kuosissa.

Tuossa sohvalla koomaillessani viime viikolla mietin, että mitenköhän ihmiset, joilla ei ole kaapit ja hyllyt täynnä outdoor-kamaa, selviävät sairastamisesta? Minä nimittäin en olisi selvinnyt! Niinpä ajattelin kirjoitella tällaisen ilmiselvän Niksipirkan muutamien ulkoiluvarusteiden hyödyntämisestä sairasvuoteella:

Lähdetään liikkeelle merinokerrastoista. En viime viikolla muuhun pukeutunut. Merino lämmittää kylmässä ja viilentää kuumassa. Se pitää olon mukavana vaikka läpimäräksi hikoiltuna. Vaihtelin vähän väliä ohuemman ja paksumman kerrastopaidan välillä, pidin pipoa päässä ja jaloissa oli koko viikon Acliman Woolnetit. En voi sanoa, että olo olisi ollut mukava, mutta ainakin se olisi ollut epämukavampi puuvillavaatteissa. Korkeavartiset laskusukat ja Patagonian nano-huppari täydensivät kokonaisuuden. 

Linnoitus, josta löytyy kaikki tärkeä

Kylmyyttä vastaan taistellessani apunani oli myös kevytuntuvatakki sekä makuupussin liner-lakana, Sea-To-Summitin Thermolite Extreme Reactor. Olin peiton alla sen sisällä. Sängyn vieressä oli varalla myös kolmen vuodenajan makuupussi, mutta siihen en lopulta joutunut turvautumaan.

Aivan kuten kylmällä säällä makuupussissa, myös kotona peiton alla täristessä lisälämpöä tuotti kuumalla vedellä täytetty Nalgene-pullo, jota halailin pahimpina hetkinä. Ehkä jopa Nalgenea arvokkaammaksi osoittautui kuitenkin Hydro Flaskin termari, joka pitää juoman halutessaan myös kylmänä. Kun veti aamulla jääkylmää vettä termarin täyteen, pysyi se jäähtyneenä koko päivän ja näin hikoilukohtausten iskiessä ei tarvinnut joka kerta käydä hakemassa uutta kylmää vettä keittiöstä. Matka sinne tuntui nimittäin siltä Dohan maratonilta. 

Eat no sht

Lopuksi otin avuksi vielä retkieväät. Elektrolyyttitasapaino oli koko viikon varsin vinksallaan ja siihen auttoi urheilujuomajauheet.  Isompi ongelma oli kuitenkin se, etten saanut syötyä kunnolla oikein missään vaiheessa. Jotain oli kuitenkin pakko koneistoon saada ja pelastukseksi koitui kotva sitten testiin saamani Nosht-tuotteet. Helsinkiläinen Nosht valmistaa vatsaystävällisiä, lisäaineettomia energiatuotteita, kuten geelejä ja pureskeltavia. Sain taannoin paketillisen tuotteita testattavaksi lähinnä talvi- ja vuoriolosuhteissa, mutten ole vielä ehtinyt sinne asti. Kun keho ei oikein suostunut ottamaan mitään ruokaa vastaan, päätin kokeilla Noshtin Energy chewseja, jotta edes jotain energiaa saisi. Hyvin toimi! Ja maistui. Lisäpisteitä vielä vatsaystävällisyydestä tilanteessa, jossa vatsa ei todellakaan halunnut olla ystävä. 

Nyt on tauti retkeilyvarusteiden avulla nujerrettu, mutta lepoa pitää vielä hetken ottaa. Influenssan jälkimainingeissa on iso riski napata mm. keuhkokuume ja sydänlihastulehdus, joten ei auta kuin ottaa iisisti vaikka kuinka tekisi mieli jo liikkumaan. Onneksi (?) ulkona on surkea, lämmin ja lumeton talvi, joten esimerkiksi jääkiipeilykausi on täällä etelässä vielä alkamatta. Ei harmita ihan niin paljoa olla tekemättä mitään, kun monia asioita ei voisi tehdä vaikka terve olisikin. Ensi viikon lopulla nenä kohti itävaltaa, siellä pääsee sitten touhuamaan. 

SOOOOOOOOOON