tiistai 15. syyskuuta 2020

Kiipfit Trail Run 21km ja karu paluu maanpinnalle


Aina, kun kuvittelee olevansa hyvä jossain, kannattaa osallistua kilpailuun. Se palauttaa kivasti maanpinnalle, kun saa oman suorituksensa laitettua kontekstiin kaltaisiaan vastaan. Sitä saattaa huomata, että on ihan väärässä liigassa omiin kuvitelmiinsa nähden.

Juoksu on sujunut viime aikoina hyvin. Elokuussa lönköttelin ex-tempore maratonin ja viime viikolla meni ekaa kertaa kymppikin alle tuntiin. Jalka on ollut aika kevyt ja juoksufiilis hyvä. Niinpä lähdin varsin suunnittelematta viime lauantaina Turenkiin juoksemaan puolimaratonin Kiipfit Trail Runiin. Sää oli sateinen, ilma happirikas ja tavoite ainoastaan tehdä oma ennätys 21 kilometrin matkalle. Edellinen virallinen puolimaratonaikani polulta oli viime vuoden Bodom Trailista, missä köpöttelin matkan reiluun kolmeen tuntiin. 


Kiipfit Trail Run oli erinomaisesti järjestetty pientapahtuma. Kisareittii kulki pitkin Janakkalan hiekkaharjuja ja koostui vaihtelevasti hiekkatien pätkistä ja kapeista poluista. Säästä huolimatta reitti oli erittäin miellyttävässä kunnossa ja siitä selvisi jopa kuivin jaloin maaliin. Erityispiirteenä puolikkaalla oli varsin agressiiviset nousumetrit, joita kertyi yhteensä viitisensataa. Eikä mitenkään kovin loivasti, vaan vähän väliä matkalla tuli vastaan erittäin jyrkkiä nousuja ja laskuja. 


Venyttelinkin!            


Vaikka juoksufiilis on ollut viime aikoina hyvä, starttiviivalla se ei ollut. Ehkä valmistautuminen oli mennyt vähän pieleen, mutta lähtölaukauksesta alkaen en saanut hommaa toimimaan oikein millään. Askelet olivat raskaat, mikä meinasi tappaa motivaation jo ensimetreillä. Yleensä en kuuntele musiikkia metsässä juostessa tai kisoissa, mutta nyt laitoin luurit korviin jo parin kilometrin jälkeen, jotta jalka nousisi. Frank Turnerin Show 2000 -livelevyn energia on ihan tolkuton ja empiirisen tutkimukseni mukaan sitä kuunnellessa ei voi kauheasti himmailla ilman, että tulee huono omatunto, joten se valikoitui ensiavuksi.


Frankin tahdeista huolimatta ensimmäiset kahdeksan kilometriä olivat aivan tervan juontia. En saanut minkäänlaista rytmiä tekemiseeni, vatsalihakset kramppailivat ja vitutti. Vedin jossain kohtaa geelin naamaan ja huoltopisteeltä löytyi urheilujuomaa, jonka johdosta olo hieman parani. Puolivälissä juoksua alkoi tuntua ekaa kertaa ihan hyvältä ja kenkä nousi polusta viimein hieman kevyemmin. Taisin ohittaakin jonkun jossain vaiheessa. 


Näyttää nopeelta, tuntuu hitaalta


Fiilis oli kuitenkin yhtä ohimenevä kuin Turnerin 2000:s keikka ja viimeiset nelisen kilsaa homma tökki taas todella. Minä en ole oikeastaan yhtään kilpailuhenkinen mutta olen silti. Vihaan häviämistä, joten en yleensä kisaa mistään, koska yleensä aina häviän. On hyvä selitellä itselleen, että ei tässä kisata kuin omia tavoitteita vastaan, kun ohi juoksee kisaaja toisensa jälkeen, kuten vikalla kilsalla kävi. Olin juossut suurimman osan matkaa itsekseni jossain joukon loppupäässä, mutta yhtäkkiä takaa viiletti varmaan sata juoksijaa ohi. Tai no, kolme, mutta se tuntui sadalta. Joku juoksi vierelleni todeten, että minä olen viimeinen ja nyt ohitan sinut ja nyt sinä olet viimeinen, ja jatkoi matkaa. Siinä kohtaa löin hanskat tiskiin, luurit taskuun ja lopetin yrittämisen vaikka tarkoitus oli ollut yrittää nostaa tempo loppua kohden. Tästä tuli aika paska päivä vaikka mitä olisin tehnyt ja hyvä osoitus siitä, miten paljon mentaalipuoli vaikuttaa omaan tekemiseen. Keho olisi varmaan pystynyt loppukilsoilla parempaan, mutta pääkoppa ei tällä kertaa ollut mukana. 


Juoksin Kiipfit Trailin aikaan 2.34.13, eli raapaisin edellisestä puolikkaastani yli puoli tuntia pois. Alkuperäinen tavoitteeni siis täyttyi. Jostain syystä kuitenkin, juuri ennen kisaa vilkuillessani osallistujalistaa, tavoite muuttui. Yhtäkkiä keksinkin, että puolivälin kastiin pitäisi päästä ja sehän meni ihan pipariksi, joten maalissa otti päähän. Sarjassani Miehet yli 40 oli 11 osallistujaa ja olin maalissa 13. En edes tiedä miten se on mahdollista. Kaikki sarjat ja maaliintulijat mukaanlukien olin noin 70 osallistujasta toiseksi viimeinen. Talk about paluu maanpinnalle…



No, pari päivää tässä nyt on tuota mutusteltu ja olen onneksi palannut iloitsemaan alkuperäisen tavoitteeni toteutumisesta ja päättänyt unohtaa sijoitukset. Olen juossut nyt pari vuotta ja haluan uskoa, että homma etenee edelleen koko ajan. 2.34.13 on minulle juuri tässä kohtaa erittäin hyvä aika ja yli puolen tunnin nipistys varsin nousumetririkkaassa maastossa kertoo siitä, että viime vuodesta on menty eteenpäin. Siitä on tässä kotisohvalla hyvä nyt nautiskella, jättää sijoitukset omaan arvoonsa ja vetää taas kohta kengät takaisin jalkaan, jotta ensi vuodelle lähtee taas jotain minuutteja ajasta pois!


Pitäis varmaan vielä hakea mun osallistujamitali jostain sieltä Kiipulan pusikosta pois, minne sen suutuspäissäni heitin maaliin tultuani…




keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Oman elämäni Forrest Gump


Kävin tiistaina kantamassa korteni kekoon Tapahtumateollisuus ry:n mielenilmauksessa Eduskuntatalon edustalla. ”Ilman tapahtumia ei tapahdu mitään” oli päivän teema, kun tapahtuma-alan edustajat kokoontuivat kertomaan valtiovallalle, että mekin olemme toimiala ja meidät on unohdettu. Lähdin kansalaistorille vanhojen kollegojen supporttiksi ja pidin siellä seassa pienen yksinäisen miehen protestin oman yritykseni puolesta, joka tavallaan sekin järjestää tapahtumia ja elämyksiä niitä kaipaaville ihmisille. 

Ei ole montaa asiaa, mitä yksi ihminen tai yksinyrittäjä voi tällä hetkellä maailmantilanteen parantamiseksi tehdä, mutta olen päättänyt tehdä niistä pienimmätkin. Jos seisominen tihkusateessa maski naamassa Eduskunnan edessä auttaa jollain tapaa elämän palaamiseksi normaaliin, sen teen. Sitten pesen kädet, pidän etäisyyksiä, yskin hihaan ja menen tarvittaessa testeihin.  

Paitsi että eihän tästä oikeasti mihinkään ”normaaliin” enää palata. Eiköhän se nyt ole ihan selvää, että entisaikojen huolettomuus (oliko silloin huoletonta?) on mennyttä ja vaikka tässä hiljalleen planeetta jossain vaiheessa asettuu taas uomiinsa, ei ne missään nimessä tule olemaan enää samat uomat kuin ennen. Ehkä järkevämpää, kuin toivoa vanhan paluuta, olisi koittaa asemoida itsensä uudelleen tulevaa varten? Whatever that means. 

Kun Forrest Gumpia ahdisti, eikä hän enää tiennyt mitä pitäisi tehdä, hän lähti juoksemaan. Niin minäkin ja juoksin pari päivää sitten ekaa kertaa kympin alle tuntiin.



tiistai 18. elokuuta 2020

Olen matkailualalla. Ja kusessa.


Terveisiä matkailualalta, ei oo helppoo. 

Samalla, kun Suomi varovasti aloittelee uutta syksyä hiljalleen lieventyvien rajoitusten kanssa ja maailmallakin odotellaan jo paluuta jonkinlaiseen uudenlaiseen arkeen, matkailuala tuijottaa edelleen tyhjyyteen. Valo tunnelin päässä ei lähesty. 


Syy on tietenkin selvä, Covid19 leviää edelleen maailmalla voimakkaasti ja Suomeen sitä vuotaa pääasiassa ulkomailta. Tikunnokassa ovat olleet etenkin Skopjen lennot, mutta maailmalle matkustaminen ylipäänsä tällä hetkellä on varsin moraalisesti arveluttavaa. Se tuomitaan laajasti ja aurinkorantojen perässä lomalle halunneet ovat joutuneet aika vahvan sheimauksen kohteeksi. Ymmärrän reaktion ja pääministerin ”Nyt ei ole oikea aika matkustella ulkomaille” -lausunto on ihan totta. Mutta ikävä kyllä se ulkomaille matkailu on joillekin meistä työ. 


Grönlanti 2019


Olen ammatiltani vaellusopas, eli vien ihmisiä ulkomaille vaeltamaan. Olen myös yksinyrittäjä, jonka elanto koostuu 90-prosenttisesti matkailusta. Vuosien yrittämisen jälkeen olen viimein saanut tehtyä vaelluksista ammatin, joka tuo leivän pöytään joka päivä. Yritykseni on monen tappiollisen tilikauden jälkeen ollut plussalla vuodesta 2017 ja opastamalla Ruotsissa, Grönlannissa, Venäjällä, Islannissa, Nepalissa ja milloin missäkin olen viimein saanut rakennettua paletin, joka toimi ja jossa olen hyvä. Tai olin, aina maaliskuuhun 2020 asti. 


Nyt Airbusit seisovat jossain aavikkokentällä Espanjassa ja matkailu sellaisenaan ei ole tekemässä paluuta ihan hetkeen. Itse asiassa minkäänalaista näkymää paluusta ei edes ole. Sen jälkeen, kun joku söi lepakon kiinassa, matkailu on ollut pääsyy koronan leviämiselle globaalisti ja jotta se voidaan pysäyttää, on matkailua rajoitettava. Se on ymmärrettävää ja se on pakollista, mutta henkilökohtaisella tasolla se on tragedia. 


Viimeisin opastamani ryhmä lokakuussa 2019 Nepalissa


Jo ennen koronaa kaukomatkailu on ollut enenevässä määrin kritiikin kohteena. Lentomatkustaminen on helppo kohde ilmastonmuutossormen osoittelussa, enkä voi kiistää, ettenkö olisi itsekin välillä suhtautunut asiaan ristiriitaisin tuntein. Olen kuitenkin puhunut aina vastuullisen matkailun puolesta ja pyrkinyt korostamaan sen sosiaalis-ekonomista merkitystä. Kultalusikkalänkkäreiden matkustaminen vaikkapa Nepaliin on paikallisille elintärkeää ja toisaalta, turismi on tuonut maahan toimivan infrastruktuurin, puhdasta vettä ja kierrätyksen. Olen pyrkinyt omilla matkoillani toimimaan niin oikein kuin voi, olen kompensoinut lentoja, valistanut asiakkaita ja valinnut yhteistyökumppanini vastuullisesti. 


Ristiriitaisin tuntein suhtaudun myös tähän hetkeen. Tuntuu melkein nololta edustaa alaani, vaikka rakastan työtäni yli kaiken. Haluaisin, että ihmiset saisivat matkustaa ja nähdä maailmaa, mutta haluaisin myös, ettei kukaan matkusta mihinkään. Vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että itse olisin tällä hetkellä Grönlannissa, mutta kun matka peruuntui, salaa sisälläni huokaisin helpotuksesta, koska en haluaisi lähteä juuri nyt mihinkään. Mutta toivomalla, että kukaan ei tee mitään, toivon samalla oman ammattini loppua. Sanomalla ääneen, että mielestäni nyt on hyvä olla lähtemättä, puhun esimerkiksi työnantajaani Aventuraa vastaan, jonka koko bisnes perustuu siihen, että jengi lähtee. Minulla on huono omatunto, vaikka haluan ajatella vastuullisesti. 




Pelottavaa on se, että mitään deadlineja ei näy. Ei ole päivää, ei edes kuukautta tai vuotta, joka voitaisiin antaa työni paluulle. Seuraava keikka on kalenterissa ensi vuoden huhtikuussa, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, missä silloin mennään, on vain toiveita. As we speak, katson tiedotustilaisuutta, jossa sisärajavalvontaa palautetaan taas lukuisille maille, mm. Norjalle. Edessä on tuntematon ja minua pelottaa jo, että joudun etsimään itselleni uuden ammatin. Juuri, kun olin saanut palettini kasaan ja sain tehdä jotain, mitä rakastan ja missä olen hyvä, kerrankin. Toki voin opastaa ja vaeltaa Suomessa, mutta se on eri asia, kun intohimoni – ja osaamiseni – on jossain muualla. 


Pahinta on kuitenkin tämä toimettomuus. Pää alkaa hajoilemaan, kun ei pääse tekemään töitä. Voin juosta maratoneja, kiivetä, kirjoittaa, tehdä radiota, tavata ystäviä ja keksiä miljoona asiaa päivieni täytteeksi, mutta silti ahdistaa, koska en pääse töihin. Olen ollut viime vuodet tien päällä, poluilla ja vuorila 150-200 päivää vuodessa, mutta nyt olen jumissa kotona. Aiemmin täältä on päässyt pakoon, nyt pitää keksiä uusi elämä. 


Olen varannut syksylle erilaisia koulutuksia ja lähden mm. mukaan vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan, missä osaamisestani ihmisetsinnässä voi ehkä olla jotain hyötyä. Kauhea sanoa, mutta salaa toivon, että tänä syksynä sienestäjiä eksyy metsään mahdollisimman paljon, jotta pääsen hommiin ja koen voivani tehdä edes hetken jotain merkityksellistä.


Norja, kesä 2020


Olen päättänyt olla markkinoimatta ja mainostamatta mitään ensi vuodelle suunniteltuja ulkomaanvaelluksia ainakin tämän vuoden loppuun asti. Tammikuussa näemme, missä tilanteessa silloin ollaan ja uskaltaako tässä alkaa varovasti haaveilemaan kesän 2021 matkoista. Siihen asti en koe kovin miellyttäväksii kehoittaa ihmisiä reissaamaan. That said, samalla toivon tietenkin silti, että ihmiset menevät esim. Aventuran toimistolle ja varaavat ziljoona reissua jonnekin tuleville vuosille, koska se on ainoa asia, mikä pitää alan hengissä. Mutta silti, niin ristiriitaista kuin se onkin, juuri nyt paras tapa varmistaa, että mahdollisuus vapaaseen matkailuun vielä joskus palaa, on olla lähtemättä mihinkään.




tiistai 11. elokuuta 2020

En ole maratoonari, mutta voin vilkaista



Huonosti alkanut juoksukauteni pysähtyi mökin navetan oville huhtikuun lopussa, kun mursin kyynerpääni skeitatessa. Jo sitä ennen oli ollut varsin tahmeaa, olin lönkötellyt talvella ainoastaan muutaman lenkin ja skeittaus oli ottanut vallan koronakeväänä niin, etten puhkitahkotuilla jaloilla jaksanut kovin paljoa käydä kenkiä poluilla kuluttamassa. Tein välillä pieniä peruslenkkejä ja maaliskuun lopussa juoksin kerran kympin Sipoon teillä ja siinäpä se. Murtumasta alkoi kuuden viikon pakkolepo ja vasta joskus kesäkuun alkupuolella vedin pitkästä aikaa LaSpot jalkaan. 

Viime vuonna juoksin keväällä pituusenkat Karhunkierroksella, 33 kilometriä, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Tämä kesä onkin ollut keskimäärin sellaista vitosen ja kasin mittaista lönköttelyä ilman oikeastaan minkäänlaista tavoitteellisuutta. Ei ole oikein maistunut ja samalla olen joutunut edelleen varomaan kyynerpäätä, joka ei tykkää liiasta tärähtelystä. Sen kuntoutus on ollut hidasta, mutta nyt se alkaa viimein olla kunnossa. 


Kesän ensimmäinen juoksulenkki käden murtumisen jälken

Hiljalleen heinäkuulle tultaessa polut olivat alkaneet kuitenkin taas maittamaan. Ja nimenomaan polut, into juoksemiseen löytyi nimittäin Lapista, missä jotenkin sain taas kiinni siitä, miksi juokseminen on aika kivaa. Lakkasin katselemasta liikaa kelloa ja keskityin maisemiin ja fiiliksiin. Kilpisjärvi, Ylläs, Salla, Pallas ja niiden välissä Norja kiipeillen pistivät kropan ja mielen taas sellaiseen hyvään treenimoodiin, joka koko kevään pakkoloman ajan oli ollut kateissa. Alkoi kulkea! Ehkä sellaisena viimeisenä game changerina voi pitää heinäkuun puolivälissä Sallassa vietettyä viikkoa, jolloin juoksin molempien Sallatunturien päälle varsin kevyellä jalalla ja huomasin, että tämähän toimii taas. 


Sallatunturien huipulla heinäkuussa

Palasin pohjoisessa vietetyn kuukauden päätteeksi kotiin, mutta takaraivossa puksutti edelleen tunturit. Sallassa olin jutellut fillarivuokraamon kavereiden kanssa paikallisista reiteistä ja he mainitsivat 27:n kilometrin Ruuhitunturin lenkin, jota talvisin yleensä hiihdellään. Kuulemma on ihan juoksukelpoinenkin ja ajattelin, että se pitäisi kyllä päästä vielä juoksemaan. Niinpä kesäloman vikalla viikolla palasin vaivihkaa rikospaikalle Sallaan.

Viime keskiviikkona, parin lämmittelypäivän ja hyvän tankkauksen jälkeen lähdin mökin pihasta kohti Ruuhitunturia ajatuksena juosta vuokraamossa mainitut 27 kilsaa. Sää oli aika täydellinen: puolipilvinen ja +15 lämpöä. Mukaan nappasin neljä Bloksia, urheilujuomaa ja vesipullon, jota sai täyteltyä puroista matkalla. Taaskaan en juurikaan katsellut kellosta muuta kuin juostut kilometrit, minkäänlaista aikaa en lähtenyt tavoittelemaan. 

Ylitin Ruuhitunturin muutamassa tunnissa yllättävänkin kepeästi ja hieno reitti vei pitkin isoja suoalueita ja pitkospuita varsin vaivattomasti takaisin kohti Sallatunturia. Suunniteltu matka näytti jäävän hieman halutusta 27 kilometristä, joten siihen piti lisätä paluumatkalla pieni ekstralenkki, jotta pääsisi tavoitteeseen. Jossain kohtaa tavoite kuitenkin muuttui 30 kilometriin, koska jalka kantoi hyvin ja tasakympit olisi mukavampi lukema mittariin. Poluilla oli kaunista ja rauhallista, matkalla oli tähän mennessä tullut vastaan ehkä kolme ihmistä. Salla todella on in the middle of nowhere, kuten sloganinsa lupaa. 


Salla on täynnä upeita suoalueita ja pitkospuita. Reiteillä ei juuri muihin törmää.

Asetin viime vuonna tavoitteeksi juosta tälle kesälle täysimittaisen maratonin maastossa, siis 42,2 kilometriä. Olin kuitenkin kuvitellut, että se pitäisi juosta kisamatkana ja kun tälle vuodelle ei yhtään juoksutapahtumia tullut, olin jo ehtinyt asetetun tavoitteenkin unohtaa. Etenkin, kun kevät oli tahmea ja loukkaantuminen pysäytti treenin. Kuitenkin Ruuhitunturin lenkkiä edeltävänä iltana alkoi mielessäni viritä ajatus, että voisihan sen martin sittenkin vielä syksyllä toteuttaa, kun kerran fiilis on viime aikoina ollut taas hyvä. Ajattelin, että Ruuhitunturin lenkki olisi hyvä testeri, että miten sitä jaksaa ja sitten voisi päättää, josko johonkin Nuuksioon lähtisi vielä loppusyksystä täysmatkan taittamaan.


29 kilometriä oli kellossa ja mökille matkaa kilometrin verran, kun sanoin ääneen, että mä taidan juosta nyt maratonin. Jaloissa painoi, mutta vähemmän kuin olin odottanut, joten totesin, ettei puuttuvat 13 kilometriä tässä konkurssissa enää juuri tuntuisi, samahan se olisi jatkaa. Äkkiä piirtelin maastokartan kanssa arvion, että millainen lisälenkki pitäisi tehdä, jotta vaaditut kilometrit tulevat täyteen ja käännyin kannoillani takaisin kohti Sallan poropuistoa. Päätös tuli varsin ex-tempore, vaikka olinkin sitä vaivihkaa koko aamun lönkötellessä pyöritellyt. Vaikea sanoa mikä ratkaisun teki, mutta ehkä se, että kun ajatus kerran oli jossain vaiheessa päähän hiipinyt, olisi ollut pettymys, jos en olisikaan sitä toteuttanut. Olisi ns. vitutellut istua illalla sohvalla 30:n kilsan jälkeen ja tajuta, että virtaa jatkamiseen olisi vielä ollut. 


Iso pyhätunturi Pieneltä pyhätunturilta kuvattuna,
tunnetaan nykyään nimillä Sallatunturit.

Seuraavat kuusi kilsaa metsässä meni vielä melko mukavasti, mutta paluumatka asfaltilla alkoi olla jo melko tuskaista. Ylämäet menivät kävellen ja joka kerta, kun alkoi taas ottaa juoksuaskeleita, joku lisäsi betonia kenkiin. Kilsat näyttivät kuitenkin jo kolmeakymmentäviittä nenä oli kohti kotia, joten fiilis alkoi olla helpottunut. Keselmäjärven rantaa juostessa mökki näkyi jo toisella puolella. Hitto, tämähän menee! Viimeiselle kilsalle askel keveni yllättäen ja viimeistä rantaa sivuavat pitkospuut menivät kuin ekaa vitosta olisi juossut! Mökin edessä matka näytti kuitenkin vasta 41 kilometriä, joten oli pakko jatkaa vielä 600 metriä tienposkea ja palata takaisin, jotta maratoni olisi täynnä. Oli melkoinen mindgame juosta vielä kerran mökin ohi takaisin Sallantien risteykseen, ennen kuin sai kääntyä viimeisen kerran kohti maalia. Pihassa lukema oli viimein tasan 42,2 kilometriä. Olin juossut fuckin maratonin! 


Aikaa meni 6:29:39, nousumetrejä tuli noin 700. Olen aika perkeleen ylpeä itsestäni. 



Matkalla tuli mietittyä monenlaista, mutta vikalla kilsalla, kun itketti ja jalkoihin sattui, minua yhtäkkiä nauratti kovasti toukokuussa 2018 kirjoittamani polkujuoksublogin ensimmäiset lauseet: 


Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan.




torstai 23. heinäkuuta 2020

Vähän töitä, pari rakkoa ja muutama multi-pitch -reitti Norjassa



Viime aikoina ei ole tehnyt mieli juurikaan kirjoitella. Ehkä poden jonkinlaista vastareaktiota kevään korona-ahdistusähkyyn, kun kaikki pyöri sen ympärillä, että mitä nyt tapahtuu, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä tästä kesästä, töistä ja elämästä nyt oikein tulee pandemian keskellä. Enää ei jaksa spekuloida ja kirjailla joka ajatusta ylös, tulkoot mitä tulee ja tässähän tätä mennään päivä ja viikko kerrallaan. Ja ihan hyvä kesähän tämä on ollut. 

Juuri nyt kuuntelen ukkosta kotisohvalla. Kantapäissä on hillittömät rakot, jotka hain Hetta-Pallakselta, missä ajoin sisään uudet kengät. Valinta oli tietoinen, mutta tein sen aloittelijan virheen, että säästelin Compeedien laittamista vähän turhan pitkään ja vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Rakot olivat alkuviikosta jo parantumaan päin, kunnes ahnehdin ja lähdin eilen kiipeämään ymmärtämättä, että ahtaat kaltsikengät eivät ehkä ole ne parhaat mahdolliset kantapäille. Nyt harmittaa, koska mieli tekisi lenkille, mutta on pakko antaa jalkojen levätä ainakin pari päivää. 

Must... go... climbing...

Hetta-Pallaksella olin töissä! Kesän ensimmäisen ja viimeisen kerran! Kyseessä oli kaverit, joiden kanssa meidän piti alun perin lähteä viikoksi Sarekiin, kunnes, no, you know. Kevään mittaisen epävarmuuden, aikataulusäätämisen ja kaiken maailman kikkailun jälkeen asiakkaat saivat sovitettua kalenteriinsa muutaman päivän irtioton etelästä ja saimme kuin saimmekin toteutettua vaelluksen kotimaahan. Ennakkotietojen ja -arvausten perusteella Hetta-Pallas -klassikko olisi tänä kesänä ollut todella ruuhkainen, mutta mitä vielä! Näimme polulla päivittäin ehkä neljä ihmistä ja leiripaikoilla oli meidän lisäksemme vain muutama teltta pystyssä. Lieneekö kaikki sitten suunnanneet sinne Norjaan, mistä nyt kovasti puhutaan?

Ei ollu Hetta-Pallaksella ruuhkaa, paitsi hyttysistä

Sielläkin kerkesin käymään. Pohjois-Ruotsi vaihtui Norrbottenin koronatilanteen vuoksi lennosta Tromssaan, mistä taas sääennusteet veivät ex-tempore Lofooteille, eli juuri sinne, minne ei pitänyt mennä. Oletus oli, että Lofooteilla on tänä kesänä hillitön ruuhka, mutta eipä sielläkään tungosta vielä heinäkuun alussa ollut. Norjassa agendana oli harjannekiipeilytouhut ja Lofoottien auringon alla tavoitteet tuli täytettyä. Olen joka kevät viimeiset viisi vuotta toitottanut, että tänä vuonna aion treenata kalliokiipeilyä täysillä, mutta näyttäisi siltä, että nyt 2020 – toukokuussa murtuneesta kädestä huolimatta – se jopa toteutuu! Norjassa tuli liidattua ensimmäiset multi-pitch trädireitit ja niistä jäi sen verran nälkä, että rakoista huolimatta oli pakko päästä heti kiipeämään, kun etelään palasin. Ahneella on paskainen jne. 

Multi-pitch trädittely Lofooteilla ei kuulunut kesän suunnitelmiin...

...mut sit kuitenkin oli ihan parasta!

Myös juoksu on taas viime viikkoina alkanut maittaa. Kävin neljän viikon pohjoisen turneella juoksemassa ainakin Sallassa, Pallaksella, Ylläksellä ja Kilpparilla ja laiskan talven ja sairauslomaillun kevään jälkeen tuntui, että kone alkaa vihdoin taas käynnistyä. Pitänee syksylle ottaa muutama pidempi juoksutavoite tähtäimeen ja luulenkin, että palaan juoksurepun kanssa Lappiin jopa aiemmin kuin olin suunnitellut. Koska kaiken rehellisyyden nimissä tuossa Kaivopuiston rannassa lönköttely ei kauheasti houkuttele tunturireittien jälkeen ja aikaahan tässä semi-työttömänä on.

Sallassa sateessa molempien Sallatunturien yli. Niiden välissä oli suo.

Työtilanne on siis edelleen sama kuin se oli koko kevään ja tulee olemaan koko syksyn, mutta onnekseni ELY-keskus myönsi pienelle piskuiselle yritykselleni hieman kehittämishanketukea, jonka turvin pääsen suunnittelemaan ensi vuotta ja saan makkaraa leivän päälle. Työt siispä jatkuvat vähintään pääni sisällä tästäkin eteenpäin, mikä on huojentava tieto. Jos kaikki menee hyvin, en ensi vuonna sitten juuri muuta ehdi tekemäänkään kuin töitä, kun kaikki tämän vuoden keikat siirtyivät sinne. Ja hyvä niin, ei tällaista semitoimettomuutta toista kesää putkeen jaksaisi. Kunhan nyt se koronan paljon puhuttu toinen aalto (ja kolmas ja neljäs) saataisiin pidettyä vielä globaalisti kurissa. Ruotsi pliis, get your shit together!

Onks jotain hyviä vinkkejä, millä rakot saa nopeasti pelikuntoon? 


Ei ollut ruuhkaa Lofooteillakaan vielä heinäkuun alussa.




maanantai 22. kesäkuuta 2020

Erilainen kesä 2020


Viimeiset viisi vuotta olen pakannut juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kamat autoon ja painellut 1200 kilometriä pohjoiseen. Olen syönyt Pihtiputaan Takkatuvassa lounaan, käynyt Haaparannassa Naturkompanietin outletissa ja yöpynyt Kiirunan halvimmassa hotellissa. Seuraavana aamuna olen juonut kahvit keskustassa, piipahtanut Höjdmeterissä, lounastanut Empe’sissa, maailman parhaassa grillissä, ja ajanut iltapäiväksi Nikkaluoktaan vastaanottamaan asiakkaat. Siitä nelisen viikkoa eteenpäin olen ollut 5-6 päivää kerrallaan maastossa, levännyt pari päivää taas Kiirunassa ja jatkanut vaelluksia, kunnes rotsi on ollut aika tyhjä, asiakkaat tyytyväisiä ja auton keula suunnattu taas kotiin. Mikään ei ole koskaan haissut niin pahalta kuin vaelluskenkäni viime vuoden rupeaman jälkeen, mutta nyt ne ovat toimettomana tuolla olkkarin nurkassa.

Tänä kesänä ei töitä ole ja se on saanut minut oikein korostetusti tajuamaan miten paljon työtäni rakastan. Etenkin juuri noita Ruotsin keikkoja. Kebnekaisesta ja Ruotsin Lapista on tullut kesätoimistoni, enkä kyllästy paikkaan ikinä. Voisin tuijottaa Singin, Tuolpagornin, Vierramvaren ja Kebnekaisen rivistöä loputtomiin teltastani tunturiaseman kupeessa. Tunturiaseman, joka tarjoaa maailman parasta porkkanakakkua. 

Konttorimaisema

Kaipaan asiakkaita. Kaipaan vakiokasvoja ja uusia ihmisiä, jotka intoa puhkuen ja sopiva jännitys vatsanpohjalla saapuvat Nikkaluoktaan ja hinkkaavat viimeisiä grammoja pois rinkasta ennen lähtöä. Se hetki, kun istuskelemme koko porukka ensimmäistä kertaa Nikkaluoktan ravintolan terassilla ja varovasti alamme tutustua on jotenkin ihan mahtava. Muilla kun jännitys kasvaa, se Löfbergin tummapaahto on itselleni se hetki, kun jännitys laukeaa. Kaikki ovat paikalla, tästä lähtee! Siistein hetki reissuissa on aina se, kun on etuoikeutettu näkemään miten jengi laittaa kaiken likoon päästäkseen Kebnekaisen huipulle ja kun se hetki konkretisoituu. Siinä tuntee pientä ammattiylpeyttä  katsellessaan niitä ylpeitä hymyjä, että jollain pienellä tavalla olen saanut olla mukana toteuttamassa tätä unelmaa jollekin. 

Kaipaan kollegoja. Petrin jokailtaista Primetime-peliä, joka oli hoidettava, vaikka oltaisiin missä maastossa. Ja jotain sen puhelinfiltteriä, joka laittoi meille viikinkikypärät päähän. Aamukahveja teltassa, kun asiakkaat vielä nukkuvat. 

Se o Petriiiiiiiiiiiiii

Nyt lähdin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Kaivarin rantaan kahville ja kävelylle helteiseen Helsingin keskustaan. Ihan ok sekin, vaikkei pankkitilin saldoa kauheasti kartutakaan. Takaraivossa rapsutteli kuitenkin koko ajan ajatus, että äh, nyt pitäisi olla jossain muualla. Koronakevät ja -alkukesä ovat menneet touhutessa kaikenlaista, murtaessa ja parannellessa kättä, eikä hetkellistä suurempia ahdistuksia ole ollut, kun ei se oikein mitään autakaan. Mutta nyt, kun töiden olisi pitänyt alkaa ja jossain toisessa todellisuudessa olisin Ruotsissa, huomaan kyllä, että harmittaa aika paljon. 

Onneksi sentään käden kuntoutus on edennyt hyvin ja eilen, kahdeksan viikkoa kyynerpään murtumisen jälkeen, pääsin jo vähän kiipeämäänkin. Viime viikolla olen uskaltautunut takaisin skeitin päälle ja juoksemaan aloin jo pari viikkoa sitten. Se, että pääsee taas touhuamaan kaikenlaista, auttaa pysymään järjissään. Ihan täysillä tuo käsi ei vielä toimi, etenkin kiivetessä oli vähän hankalaa, mutta hiljalleen se kerää jo voimiaan takaisin. Kävin fyssarilla eilen ja hän oli varma, että ihan soiva peli siitä saadaan, kun vain kärsivällisesti ja maltilla jaksaa treenata! 

Saaristojuoksua

Do you even heel flip bro?

Rajojen hiljalleen auettua kesäkuusta alkaen, yleisen koronatilanteen rauhoituttua ja kädenkin taas toimiessa suunnittelin, että olisin lähtenyt ensi viikolla Kebnekaiselle – minnekäs muuallekaan! Päätin, ettei työttömyys saa katkaista hyvää putkea, joten suuntaisin kesätoimistolle tekemään sitten jotain muuta. Kerrankin olisi mahdollisuus vaellella ja kiipeillä Kebnen ympäristössä ilman asiakkaita ja nyt olisi ollut hyvä sauma tehdä monia juttuja, joita on mietiskellyt joskus toteuttavansa, kun niitä nyppylöitä on siellä vuosien mittaan tuijotellut. Vaan tulihan se korona tämänkin sössimään! Ruotsin pahin Covid19-keskus on tällä hetkellä Norrbottenissa juuri Jällivaarassa ja Kiirunassa, missä molemmissa on viime viikkoina tapausmäärät kasvaneet huomattavasti. Toki erämaassa liikkuminen olisi varmasti edelleen varsin turvallista, mutta siltikään Ruotsi ei nyt ole se paikka, mihin lähteä. Enemmän kuin koronaa mietin asiaa siltä kantilta, että jos minulle joku onnettomuus sattuisi, en haluaisi rasittaa äärimmillään olevaa Norrbottenin terveydenhoitoa tällä hetkellä yhtään lisää. Etenkin kun esimerkiksi tehohoitopaikat ovat täynnä. Pitää siispä lähteä Norjaan.

Norja on varmasti ihan kiva, enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä kesällä. Ajatuksena on kiivetä ja juoksennella jossain Tromsö-Kvaloya-Senja-Narvik -akselilla, joten eiköhän tämä harmitus sillä saada kuitattua. Grönlannin keikat elokuussa roikkuvat vielä ilmassa ja huomenna on paltsu Aventuran kanssa syksyä tähyillen, eli eiköhän tässä töihinkin taas joskus vielä pääse. Loppuvuodelle olisi myös Ama Dablam kalenterissa sikäli mikäli Nepal avaa ovensa joskus. Sitä ennen lauantaina on vielä edessä  toistaiseksi viimeinen lähetykseni Radio Majavalla ja aika monta aamukahvia Kaivopuistossa. Niistä nautin melkein yhtä paljon kuin niistä teltta-aamuista, joten sillä mennään mitä meille on annettu!




torstai 4. kesäkuuta 2020

Oon back!



Kesä tuli, Teemun päivä meni ja alkaa olla aika palata keväällä aktivoitujen harrastusten pariin! Murtuneen kyynerpään viimeinen kontrolli oli viime viikolla ja toipuminen näyttää hyvältä. Viisi viikkoa sitten tyvestään murtunut värttinäluu on jatkanut luutumistaan hyvin ja pysynyt nätisti paikoillaan. Käden liikeradat alkavat olla jo suht normaalit, juustoakin pystyy jo höyläämään ja lääkäri antoi luvan alkaa hiljalleen taas treenaamaan kivun sallimissa rajoissa. Kuntoutus fyssarin kanssa aloitetaan toden teolla tänään. 


Huono uutinen on se, että käsi saattaa jäädä kyynerpäästä hieman tiukaksi, eli oikeaa kättä en ehkä enää saa täysin suoraksi, mutta hyvä uutinen on se, että siitä pitäisi kuitenkin tulla kivuton ja varsin vähäinen haitta. Luutumiseen menee vielä muutama kuukausi ja sitten nähdään mikä on lopputulos. Fyssarin kanssa alamme työstämään nyt sitä kohti, että käsi menisi mahdollisimman suoraksi.


Kävin ostamassa uuden laudankin odottamaan
sitä päivää, kun pääsee taas rullailemaan


Treeniluvan saatuani kävin ostamassa ranteeseen ja kyynerpäähän kompressiotuet, joiden kanssa olen nyt uskaltautunut hiljalleen liikkumaan. Kävin viime viikolla rauhassa köpöttelemässä Malminkartanolla ja nyt alkuviikosta pari kertaa juoksemassa. Tuntui hyvältä, tärähdykset eivät aiheuttaneet enää kipua. Tänään aamulla uskaltauduin ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen varovasti skeitin päälle ja ai että nautin! Ja sama homma, ei tuntunut tärähdykset missään, skeitatessa tulee ainoastaan varoa, ettei missään nimessä kaadu toipumaan lähteneen käden päälle. 


Juhlistin kesäkauden avausta vetämällä ollien poliisiauton yli


Seuraavaksi joskus lähitulevaisuudessa edessä on kiipeily, joka lienee kaikista haastavin tässä vaiheessa kädelle. Sen kanssa voi mennä vielä vähän aikaa, jotta jonkinlaiseen iskuun pääsee, mut ihan sama, pääasia, että pystyy jo edes kokeilemaan!


Työt? Kuka niitä kaipaa. I’m back!


Myös mun suosikkiterassi on back!


PS. Blogger on näköjään sitten viime näkemän muutaanut asetuksia ja esim fontteja. Uusi ilme tuli siis pyytämättä ja yllättäen.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Älä ole idiootti!


Kansallispuistojen ja ulkoilualueiden kävijämäärät ovat olleet huikeassa kasvussa tänä keväänä koronaviruksen takia. Kun maaliskuussa ihmisiä alettiin kehottamaan etäisyyden pitämiseen ja välttelemään kontakteja, luonto on ollut monelle se paikka, minne painella tuulettumaan. Mikä on tietenkin erityisen hienoa! Kuitenkin, varsinkin Etelä-Suomen tunnetuimmilla ulkoilualueilla, esimerkiksi Nuuksiossa, on keväällä ollut jopa melkoisia ruuhkia, sekä lähtöpaikoille johtavilla teillä, että kulkijoista poluilla. Taukopaikoilla etäisyyksien pitäminen on joskus ollut jopa varsin haastavaa. 

Retkeilyn lisääntymisen negatiivinen lieveilmiö on kuitenkin ollut se, että kävijämäärien kasvaessa myös käytöshäiriöt ovat lisääntyneet. Maastoon on lähtenyt paljon ensikertalaisia ja sellaisia, jotka eivät aiemmin ole juurikaan esimerkiksi kansallispuistoissa pyörineet ja kaikille eivät yhteiset säännöt ole olleet ihan selvillä. Roskan määrä ulkoilualueella on kasvanut eksponentiaalisesti ja aika karmaiseviakin kuvia retkiltä on tullut vastaan, missä kaikki mukana kannettu roska on jätetty maastoon. Se on aina ollut mysteeri, miten jonkun asian, kuten vaikka oluttölkin, jaksaa täytenä kyllä kantaa metsään, muttei tyhjänä enää pois. Laittomia nuotioita on palanut vähän joka puolella, kun ihmiset – tahattomasti tai tahallaan – eivät ole ymmärtäneet, että tulia ei saa ihan mihin tahansa sytytellä. 

Toisaalta, kun katselin ystäväni ottamia kuvia viime sunnuntai-aamulta Helsingin Koffin puistosta, en ole juurikaan yllättynyt. Koffari oli kuin kolme vappua ja juhannus olisivat iskeneet puistoon kerralla. Aurinkoinen sää terassien yhä pysytellessä kiinni oli aiheuttanut sen, että puoli Suomea tuntui lähteneen ulos istuskelemaan. Siinäkään ei ole toki mitään vikaa, mutta siivotkaa nyt helvetti sentään omat jälkenne!  Se, että se puiston roskis on täynnä, tarkoittaa sitä, että ne roskat pitää kantaa vaikka oman kotipihan roskakatokseen, ei sitä, että ne mäkkäripussit voi jättää siihen roskiksen viereen lokkien ja rottien riepoteltaviksi, saati sitten siihen nurmikolle, missä juuri istuit.


Np. Slipknot People = Shit

Koffari siivottiin Kaupungin toimesta aamupäivällä ja tämä tullee toistumaan joka viikonloppu, jos säät jatkuvat kesäisinä, mutta Nuuksiossa ei siivoojat pyöri. Siellä ei ole edes roskiksia, kuten ei yleisesti kansallispuistoissa missään. Ulkoilualueiden huolto perustuu juuri siihen vastuuseen, että kaikki mitä sinne viedään tuodaan sieltä myös pois. Leave no trace, take only pictures, leave only footprints ja mitä näitä nyt on.

Meillä on varsin vahvat jokamiehenoikeudet, mutta esimerkiksi kansallispuistoissa ne ovat rajoitetut. Koska tämä tuntuu edelleen olevan monelle uutinen, Metsähallitus on nyt tarttunut toimeen ja aloittanut #Retkietiketti -kampanjan alleviivatakseen mikä on ok ja mikä ei. Sen voi tiivistää viiteen tärkeimpään ydinkohtaan:

1. Kunnioita luontoa. 
2. Suosi merkattuja reittejä
3. Leiriydy vain sallituille paikoille
4. Tee tulet ainoastaan sallituille paikoille
5. Älä roskaa

Aika peruskauraa, eikö? Jäljestä päätellen nämä ovat kuitenkin tuntuneet ihmisiltä vähän tässä kevään aikana unohtuneen, joten kertaus ei lienee haitaksi kenellekään. Ja Koffari-kuvien jälkeen suosittelen Retkietiketin kertausta myös kaikille kaupungin puistoihin pussikaljojen ja kertakäyttögrillien kanssa suuntaaville.

Ravintoloiden aukioloaikojen rajoittamisessa on monta ongelmaa, mutta hyvä että terassit ensi viikolla viimein aukeavat. Ehkä paine kaupunkien puistoissa sen myötä hieman laskee. Ulkoilualueilla paine sen sijaan tulee jatkumaan koko kesän yli, kun lomakausi alkaa ja monet ulkomaanmatkat on nyt siirretty kotimaan maisemiin. Se on mielestäni, edelleen, ihan tosi jees, on hienoa, että ihmiset löytävät luonnon ja aiemmin siellä vähemmän pyörineet oppivat nauttimaan omilla verorahoillaan ylläpidetyistä ulkoilualueista. Kuitenkin, olet sitten menossa terdelle, rantanurmikoille, kaverin mökille, päiväretkelle tai pidemmälle vaellukselle, muista joka paikassa se kaikista tärkein: Älä ole idiootti!


Lisää infoa Retkietiketistä, jonka täten siis julistan koskemaan myös puistokaljoittelua, löytyy osoitteesta Luontoon.fi/retkietiketti.


sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Mayhem pervttu


Oooooh, pystyn taas kirjoittamaan kaksin käsin! Luovuin kantositeestä vahingossa ja vaiheittain viime viikolla ja murtunut kyynerpää toimii jo joka päivä vähän paremmin. Ei sillä vielä kuuhun mennä, mutta käsi on jo selvästi saanut voimaa takaisin ja hiljalleen sillä pystyy tekemään jo erilaisia asioita, kuten avaamaan pullon ja pitelemään kahvikuppia. Kolme viikkoa on onnettomuudesta kulunut ja tällä vauhdilla jos kuntoutuminen etenee, kesäkuun alussa uskaltanee jo alkaa hiljalleen urheilemaan. Eilen kävin Malminkartanon mäellä tekemässä muutamat nousut, kun ainainen rantojen kävely, eli ainoa liikunta, mitä viime aikoina on saanut tehdä, alkoi pännimään.

Kesän läheneminen tarkoittaa myös sitä, että jouduin viimein tekemään raskaan päätöksen kesän töiden perumisesta. Vaikka kyllähän se tiedossa jo oli, niin silti loppuun asti toivoin, että tilanne tästä jotenkin mystisesti kohenisi ja Ruotsin erämaihin kesällä pääsisi. Edelleen kuitenkin virallinen suositus on välttää kaikkea vapaa-ajan matkustamista ulkomaille, eli vaikka raja kuinka Torniossa olisi ylitettävissä, en voisi vastuullisesti kehottaa ihmisiä vaelluksille naapuriin lähtemään. Viimeinen naula arkkuun tuli Ruotsin STF:lta, joka ilmoitti peruneensa kaikki opastetut useamman päivän vaellukset tulevalta kesältä. STF – Svensk Turistföreningen – hallinnoi ja hoitaa Ruotsin kaikkia tupia ja tunturiasemia ja heidän palvelunsa ovat olleet olennaisia myös omassa toiminnassani jo vuosia. Ja vaikkei STF varsinaisesti ole kieltänyt ryhmävaelluksia, en nähnyt että olisi moraalisesti oikein alkaa viemään Suomesta ryhmiä Ruotsiin samalla, kun ruotsalaiset vaellukset ovat tältä kesältä förbi. Minulle ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perua kaikki Kebnekaisen ja Sarekin keikat. 

Tän kevään korkein vuori

Taloudellinen isku on aika kova. Ruotsin vaelluksista tulee noin 70% yritykseni vuosittaisesta liikevaihdosta ja puolet henkilökohtaisesta vuosituloistani. Niillä olen elänyt talven ja low seasonin yli. Samalla tälle vuodelle osui etelään huonoin talvi miesmuistiin, jonka takia jouduin jo perumaan kaikki talven retket etelässä. Vuoden ensimmäinen keikka olisi ollut maaliskuun lopulla Pyhällä, mutta korona perui senkin kolme päivää ennen lähtöä. Samaan mustaan aukkoon hävisi viisi viikkoa Nepalissa, mistä olisin palannut muutama päivä sitten. Viimeksi minulla on siis ollut opastustöitä lokakuussa Annapurna Cirquitilla ja se alkaa näkyä lompakossa. Tässä on nyt väännelty kaikenlaisia hakemuksia ELY-keskuksesta Kelaan samalla todeten, että vastoin kaikkia kauniita korulauseita, ainakin minun alani yksinyrittäjät on jätetty pitkälti oman onnensa nojaan.  

Rahan lisäksi kaipaan todella paljon asiakkaiden kanssa olemista. Tässä tulee kohta fiilis, että mitenhän niiden kanssa kuuluikaan toimia? Onneksi Suomessa koronapandemia alkaa olla hiljalleen hallinnassa ja Metsähallitus on ilmoittanut sallivansa opastukset alueillaan taas 1.6. alkaen, kunhan ryhmässä on alle 50 ihmistä. Olen saanut alustavasti kalenteriin muutaman yksityisryhmän Haltile heinäkuulle ja olkoot tämä nyt samalla vaikka pieni mainos, jos vaikka juuri sinua kiinnostaisi vastaava. Haltilla ja muualla Suomen Lapissa uskaltaa kesällä hyvin vaeltaa ja vien mielelläni pieniä, alle 10 hengen ryhmiä heinä-elokuussa tarvittaessa ulos. Jos siis haluat vaikka perheen, työ- tai kaveriporukan kanssa jonnekin lähteä, niin ota toki yhteyttä ja katsotaan mitä keksitään! Osoite on teemu@metalheim.fi. 

Kohta mäkin pääsen taas liittymään seuraan. Tavoitteena kuvata seuraava skedeleffa kesäkuussa!

Pari kuukautta näköjään meni, että pienen vuodatuksen sain tilanteestani aikaiseksi. Koska siis kyllähän tämä nyt on aivan perseestä monelta kantilta. Mutta samaan hengenvetoon on silti todettava, että eihän tässä mitään hätää oikeasti ole ja kyllä tässä pärjäillään. Nyt tärkeintä on saada tuo käsi kuntoon, jotta pääsee mahdollisimman pian juoksemaan, skeittaamaan, kiipeämään, vaeltamaan, treenaamaan, grillaamaan, autoilemaan, uimaan, piknikille, terassille, mökille ja Haltille. Fuck corona, kesä tulee! 

Onneksi on Radio Majava!
Teemu ihan pihalla lauantaisin klo 12-15 
osoitteessa www.radiomajava.fi.
Podcastit löytyvät mm. Spotifysta ja 
Radio Majava on kuunneltavissa 
nyt myös Radiot.fi-palvelussa!


torstai 7. toukokuuta 2020

Ahneella on paskanen loppu


Tämä on pisin blogi, jonka olen koskaan kirjoittanut. Ei sana- tai merkkimääräisesti, vaan ajallisesti, koska olen kirjoittanut sen yhdellä kädellä. Toinen käsi on murtunut ja kantoliinassa, mikä estää sen käytön. Kyseessä on tietenkin oikea käsi ja minä olen oikeakätinen. Tämä pelkällä vasurilla naputtaminen on todella ärsyttävää.

Kun kevään työt koronan myötä peruuntuivat ja kalenteri tyhjeni, kaivoin pitkästä aikaa skeitin kaapista. Aika nopeasti lihasmuisti löysi vanhat temput varastosta ja kauhealla vöyhötyksellä isottelin, että voi sitä nelikymppinenkin vetää kuin nuori vuoristokauris. Kun trikki toisensa jälkeen alkoi mennä päälle ja tallentumaan kameralle, päätin tehdä itselleni 41-vuotislahjaksi skedeleffan. Sain siitä  tekemistä ja projektin social distancing -päivieni ratoksi. Tein ”käsikirjoituksen”, eli listan tempuista, jotka halusin nauhalle: flippi, fakieflip, heelflip jne. ja kirkkaimpina kruunuina 360 flip ja sama fakiena, kaikki päälle. Ai että, 40 on uusi 20!

Heelflipperi

Viime viikon tiistaina listalla oli enää yksi temppu, jonka tarvitsin nauhalle. Se oli tulevan leffani ender, eli viimeinen otos. Olin kuvannut skeittaukseni mökillä navetan ylisillä ja visioin enderiksi teatraalisen ollien ulos navetasta, jonka jälkeen esirippu sulkeutuisi. Tein pari testirunia ja kokeilin, miltä temppu tuntuisi. Se tuntui kuumottavalta. 40 oli sittenkin sama vanha 40 ja oman kuolevaisuutensa yhtäkkiä taas tunsi. Sanoin jopa ääneen, että tämä on kyllä vähän pelottava, enkä tiedä haluaisinko sitä vetää. Mutta pikkupoikamainen innostus vei keski-iästä voiton.

Vedin ihan karmeat pannut! Tulin etupainossa alas navetan vintiltä laskevalle rampille, lauta singahti taaksepäin ja äijä komeaan ilmalentoon eteenpäin. Otin laskun vastaan käsilläni ja tein ehkä jonkun kuperkeikan alastulossa ennen kuin pysähdyin istuma-asentoon rampin reunalle, mistä olisi ollut vielä parimetrinen pudotus alas. Vasen kämmen aukesi ilkeästi ja alkusokin jälkeen keskittymiseni kohdistuikin sen verenvuodon tyrehdyttämiseen ilman, että edes huomasin kipua toisessa kädessä.  Vasta muutamaa tuntia myöhemmin alkoi oikea käsivarsi jomottaa niin pahasti, että epäilin, ettei kaikki ollut kunnossa. Laitoin kipeään kohtaan kylmäkallet ympärille, muttei auttanut. Vähän ajan päästä käsi oli niin kipeä, että se oli jymähtänyt yhteen asentoon. Oli pakko lähteä lääkäriin. 

Röntgenissä näkyi selväsi nätti ja suoraviivainen kyynerpään murtuma. Luu oli kauniisti halki, muttei onneksi liikkunut paikoiltaan. 

Voi luoja, että oli tyhmä olo. Etenkin kun juuri vähän aiemmin olin teinilleni keulinut, ettei minulla koskaan ole sattunut, saati murtunut mitään skeitatessa. Ja juuri, kun olin kirjoittanut blogin aiheesta ”paras kevät ever!”

Siellä se navetta vaanii

Sain kantoliinan, hillittömän kasan särkylääkkeitä ja uuden lääkäriajan. Ensimmäinen viikko ratkaisisi, että tarvitseeko kyynerpäätä leikata. Valtava helpotuksen huokaus kaikui Töölön Mehiläisessä eilen, kun kontrollin ja uusien kuvien myötä selvisi, ettei tarvitse. Murtunut luu on pysynyt kupissaan paikoillaan ja alkanut jo hitaasti parantumaan. Ennuste toipumiselle on 3-4 viikkoa ja fysioterapian voin aloittaa jo parin viikon päästä. Kyllä tästä siis käsi taas kesään mennessä tulee!

Vaan kyllä silti harmittaa ihan perkeleesti. Kun kaikki oli jo valmiiksi peruttu ja ainoa, mitä tässä keväällä on voinut tehdä, on ollut liikkuminen, niin nyt sekin on sitten poissa pelistä. Ja tietenkin vielä juuri, kun kelitkin muuttuivat kesäisiksi. Tekisi mieli juosta, touhuta, pomppia ja skeitata kuin kesälaitumille päässyt lehmä, muttei voi. Kaikista eniten harmittaa kerrankin hyvin alkanut kiipeilykausi, joka nyt meni jäihin siihen asti, että käsi toimii kunnolla taas. Ironiahan tässä on se, että kerrankin olisi aikaa kunnolla treenata ja harrastaa, mutta toisaalta, jos tällaista kevättä ei olisi tullut, en varmaan olisi skeittiä alun alkaenkaan pölystä putsannut. Munia ja kanoja ja sen sellaisia.

Sinne läks!

Viime viikolla meinasi ensin vetää vähän mustiin, mutta eihän tässä oikeasti auta kuin koittaa katsoa positiivisen kautta. Olisihan tuossa voinut aika paljon huonomminkin käydä, jos olisin esim. tippunut rampin reunalta vielä maahan. Onneksi nyt ei sattuneesta syystä ole myöskään töitä, joita pitäisi tämän takia perua, eli onpahan aikaa kuntoutumiseen. Siihen laitan nyt kaiken energiani, jotta kun kesä osaltani alkaa, olen iskussa kuin…. öööö, no, 41-vuotias. 

Sen lisäksi nyt on sitten aikaa lueskella auringossa. Minulla on Mansikan Samulilta perinnöksi saamastani kirjastosta vielä muuttama opus vielä lukematta, jotka nyt ajattelin hoitaa alta pois heti, kun saan tuon Antero Holmilan Holokaustin taputeltua. Kävellä onneksi saa, joten Sipoon polkuja ja Kaivopuiston rantaa ajattelin kuluttaa aktiivisesti. Ja onneksi, onneksi, on Radio Majava, missä jatkan lauantai-päivien lähetystäni edelleen, se nimittäin pitää aika hyvin järjissään, kun on jotain konkreettista tekemistä. Eli kyllä tää tästä, never stop the madness ja kohta vedetään taas!

Oon silti vähän ylpeä, että uskalsin sitä viimeistä ollieta yrittää. Ja ainakin se mun skeittileffa sai aika komean enderin!