torstai 23. tammikuuta 2020

Ruokahommat kuosiin


Terveisiä Itävallasta! Paluu treenin ääreen Influenssan ja kolmen viikon liikkumattomuuden jälkeen ei ole ollut ihan helpoin homma maassa, missä ei ole kuin ylämäkiä. Tai no, on ne päivän päätteeksi aina alamäkiäkin, mutta ainoastaan sen puolituntisen verran, kun ensin on hiihdetty viisi tuntia ylös. Varsin tehokas aloitus uuden vuosikymmenen treenille, huh. 

Tämän pariviikkoisen Tirolin reissun tarkoitus onkin olla vuoden aloittava boot camp, josta lähteä sitten jatkamaan apinan raivolla kohti huhtikuuta ja viittä viikkoa Nepalissa. Sää on toistaiseksi ollut aurinkoinen, sama tendenssi on jatkunut täällä jo pitkään. Poutasään varjopuolena on se, ettei uutta lunta juuri etenkään etelänpuoleisilla rinteillä ole, mutta positiivista taas se, että lumivyöryvaara on melko olematon. Sen ansiosta tästä onkin muodostumassa jonkinlainen bucketlistin tyhjennysmatka, kun pääsee varsin turvallisesti laskemaan mm. jyrkkiä kuruja. Eilen sain tikattua ensimmäiset Axamer Lizumin kurut pois listalta ja huomenna vuorossa on useamman vuoden persauksissa kutkutellut Serles. St. Antonin talvikiipeilyreittikin olisi tarkoitus käydä katsomassa ensi viikolla, vaikka jalat huutaa jo nyt, viiden laskupäivän jälkeen, hoosiannaa. 

Jossain siellä seassa on myös mies ja lauta

Samalla, kun tämä boot camp alkoi, alkoi minulla myös ruokavalion muutos. Olen aina ollut sopivasti keskivartalopyylevä ja vaikka mitä Cholatseja olisi treeniksi tehnyt, niin maha ei vain ole ottanut pienentyäkseen. Kun kahdeksan vuotta sitten väänsin korkin viimeisen kerran kiinni ja tiputin poskista ja käsivarsista sen 30 kiloa, jäi vyötärölle edelleen muisto villeistä nuoruusvuosista. Ja tuntuu kuin se ei vain suostuisi lähtemään siitä mihinkään, vaikka kuinka puolimaratoneja ja vaelluksia vetelee. Mutta aina ei kyse ole treenistä, koska ylläri, ylläri – myös syömisellä on väliä!

Olen aina syönyt kuin idiootti. Ajatellut, että kun treenaa paljon, niin saa vetää mitä haluaa. Olen vitsaillut puolitosissani että aina, kun olen kotona, käynnissä on tankkauskausi. Joko tankkaan tulevaa varten, tai sitten paikkaan juuri menneen reissun vajareita. Olen siis saanut mielestäni syödä kaikkea soopaa miten haluan. Alkoholismin jäljiltä olen todella paha sokeriaddikti ja olen paikannut 15:n vuoden alkoholiannosten jättämää aukkoa päivittäin kaiken maailman Fazerina-patukoilla selitellen itselleni, että kyllä sitä nyt jotain paheita saa ihmisellä olla. Turha ehkä siis ihmetellä, että miksei tuo maha nyt tuosta pienene.

Vuodenvaihteessa päätin kuitenkin ottaa lakin kouraan ja tehdä asialle viimein jotain. Periaatteessa pyöreähkö keskivartaloni ei ole minua koskaan häirinnyt ja olen aina ajatellut, että joku päivä jossain erämaassa sen tarjoama lisäravinto vielä minut pelastaa, mutta samalla viime aikoina on tuntunut siltä, että ryhtiliike pitäisi nyt tehdä. Tässä kun treenit ja tavoitteet kovenevat, on jokaisella osa-alueella roolinsa ja ravinto on ollut ehkä minulle se viimeinen linnake, josta en ymmärrä oikein mitään. Tai siis, kyllähän minä nyt tiedän, että salaattia puoli lautasta ja kuluta enemmän kuin syöt ja önnönnöö, mutta ihan oikeaa ymmärrystä ravinnon merkityksestä paljon liikkuvalle minulla ei ole ollut. Olen vähän karttanutkin aihetta, koska olen tiennyt, että se saattaisi viiltää syvältä. 

Painavat laskijat pääsevät kovempaa!

Otin yhteyttä hyvään ystävääni Vilmaan, joka on valmentaja. Tulin siihen tulokseen, että homma tulisi toimimaan ainoastaan niin, että joku oikeasti sanoo minulle mitä tehdä, miten tehdä ja etenkin mitä ei tehdä. Jonkun, joka hengittää niskaan joka kerta, kun meinaan vetää jonkun donitsin naamaan. Vilman Vimma Training tekee mm. ravintovalmennuksia ja sellaisen kanssa tässä nyt sitten ollaan naimisissa hetki. 

Aloitimme hommat ruokapäiväkirjalla, jossa viikon ajan merkkasin ylös tarkkaan kaiken mitä syön ja juon. Kyseessä oli varsin tavallinen arkiviikko, jonka pohjalta nähtiin lähtöpiste ja se, mikä syömisessäni on eniten vialla. Itse kiinnitin päiväkirjan valmistuttua huomion siihen, että joka iltapäivä olin syönyt kakkua, suklaata, karkkia, donitsia ja kaikkea mahdollista makeaa, mitä keksin. Siis joka päivä! Ei se mikään uutinen ollut, mutta itsekin havahduin siihen, miten säännöllistä makeanhimo oli. Ammattilainen puolestaan kiinnitti huomion kaloreihini ja etenkin siihen, mistä ne koostuvat. Proteiini nimittäin puuttui päivistäni liki kokonaan. 

Kuruun droppaus Axamer Lizumissa

Kävimme läpi Vilman ruokapäiväkirjani pohjalta tekemät laskelmat ja suositukset, joista ensimmäiseksi askeleksi otimme proteiinin lisäämisen moninkertaiseksi ja herkkujen poisjättämisen. Jo koulun terveystiedon tunneilla sanottiin, että puolet lautasesta salaattia, neljäsosa hiilaria ja neljäsosa protskua, joten näin 25 vuotta koulun jälkeen on hyvä viimein ottaa sekin käsky käytäntöön. Nyt pitäisi vetää sitten viisi pientä ateriaa päivässä: Aamiaiseksi rahkaa, ehkä marjoja ja kuitupitoinen leipä, lounaalla ja päivällisellä lautasmallin mukainen setti, iltapäivällä lisää rahkaa ja iltapalaksi vielä jotain kevyttä ja proteiinipitoista. Ehkä rahkaa? Nämähän ovat siis suurimmalle osalle varmaan ihan perusjuttuja ja yleistietoa, mutta jostain syystä olen yrittänyt aiemmin pysytellä tästä kaikesta loitolla. Se on varmaan ollut sellainen ”tieto lisää tuskaa” -juttu. Olen ajatellut, että rahkaa vetää Bull Mentula.

Bull Suominen

Turns out, että miehelle, joka aiemmin on syönyt ihan mitä sattuu ja milloin sattuu, uusi päivittäinen ohjeistus ei olekaan ollut ihan yksinkertainen juttu. Viikon verran tässä nyt ollaan kuitenkin menty uuden käskyn mukaisesti ja toistaiseksi olen ylpeänä kävellyt jokaisen karkkihyllyn ja kakkugallerian ohi, mikä ei ole ihan läpihuutojuttu täällä Itävallassa, missä kakkupala ja struudeli kuuluu yleensä jokaiseen iltapäivään. Pääasiallinen ongelma toistaiseksi on ollut se, että lounasta en täällä saa oikein vedettyä normiaikaan, koska yleensä skinnauspäivinä liikutaan siinä 9-15 välillä. Tällöin aamiaisen ja pienten matkatankkausten jälkeen, kun lounaalle viimein pääsee, on jo iltapäivä ja nälkä huutava. Etenkin, kun kulutus on helposti ollut päivittäin reilusti yli 3000 kaloria. Tämä treenileiri ei siis ole ehkä ollut ihan se paras hetki muuttaa ruokailutapoja ohjeen mukaiseksi, mutta toisaalta, jos sen täällä saa edes jollain tasolla natsaaman, niin kotona se on sitten varmaan jo helppoa. 

Katsotaan. Ehkä maha lähtee, ehkä ei, mutta tärkeintä ehkä on että edes yritän tehdä asialle jotain. Tavoitteena ei niinkään ole mikään laihtuminen, vaan oppiminen, ymmärtäminen ja rutiinien muuttaminen, jolloin järkevästä syömisestä tulisi enemmänkin elämäntapa kuin mikään nopea kuuri. Ainakin nyt ymmärrän jo paljon enemmän kuin kaksi viikkoa sitten, joten tästä lienee hyvä ponnistaa. Treeni ja työt ovat sujuneet viime vuodet hyvin, mutta ehkä olosta tulee tämän myötä vieläkin parempi! Sitä odotellessa menen nyt syömään rahkaa.

RAHKAAAAAAAAAAA


Jos vastaavat valmennushommat tai muuten vain hyvä PT kiinnostaa, niin tsekkaa www.vimmatraining.fi


keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Viekö Helsingin uusi linjaus liikuntapaikat kaupunkilaisilta?


Helsingissä vuosikausia Pirunkallion jääkiipeilyseinää ylläpitänyt Adventure Partners tiedotti vuodenvaihteessa, että kiipeilytoiminta siirtyy kantakaupungista Espoon Nuuksioon Swinghillin laskettelukeskuksen kupeeseen. Syynä tähän oli se, ettei Helsingin kaupunki enää vuosikymmenen jälkeen myöntänyt lupaa jääputoukselle turvallisuuteen vedoten. 

Uutinen oli harmillinen. Vaikka toki tälläkin hetkellä ulkona on melkein seitsemän astetta lämmintä ja näyttää pahasti siltä, ettei tänä talvena täällä etelässä päästä jäätä edes kiipeämään, on Pirunkallion siirtyminen Nuuksioon minulle tappio, vaikka seinä auki vielä saataisiinkin. Aiemmin ajelin Pirulle kotoa alle vartin ja tämä juuri mahdollisti monta kertaa viikossa kiipeämisen ja sitä kautta kehityksen lajissa. Pirunkalliolle oli easy access ja matala kynnys lähteä, jos keskustassa asui, se oli harrastuspaikka siinä missä jollekin muulle vaikka punttisali. Nuuksioon lähtö on ihan eri homma. Ei se toki kaukana ole, matka-aika suuntaansa pitkittyy noin kolmeen varttiin, mutta kiipeilypäivä Nuuksiossa on silti eri asia kuin keskustassa.

Juu, onhan tämä ylläoleva autolliselle harrastajalle vähän tällainen third world problem, mutta silti se ärsyttää. Lenkillekin on helpompi lähteä suoraan omalta ovelta kuin ajella jonnekin kauemmas juoksemaan. Etenkin autottomille citykiipeilijöille pelkkä matka Nuuksioon saattaa kuitenkin, jos ei nyt lopettaa, niin ainakin vähentää harrastusta ihan jo logistisista syistä. Helpot lähdöt kiipeämään kaikille kaupunkilaisille joka tapauksessa vähenevät.

Pirulla talvella 2019

Isoin ongelma Pirunkalllion luvan yllättävässä(?) epäämisessä on kuitenkin Helsingin kaupungin linjaus, joka onkin jo herättänyt paljon keskustelua. Adventure Partnersin tiedotteessa urheilupaikan sulkemisen syyksi kaupunki ilmoitti, että ”alue on yleistä aluetta jossa on riskinä, että ohikulkija voi lähteä kiipeilemään omatoimisesti, jolloin on suuri riski mahdollisille onnettomuuksille.” Yhtäkkiä Pirunkalliosta oli tullut vaarallinen ohikulkijoille, koska kaupunki pelkää omaa persettään asiassa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että niiden yhdeksän kauden aikana, joina Adventure Partners on toimintaa Pirulla pyörittänyt, yhtäkään sivullisille sattunutta onnettomuutta ei ole sattunut. 

Kaupungin päätöksen taustalla on Herttoniemessä vuonna 2015 sattunut onnettumuus, jossa nuori nainen kuoli laskettuaan luvatta hyppyrimäen alastulorinnettä ja törmättyään rinteen poikki viritettyyn teräsvaijeriin, jonka tarkoitus juurikin oli estää mäen käyttö ulkopuolisilta. Traagisesta tapauksesta tuomittiin kolme Helsingin kaupungin työntekijää kuolemantuottamuksesta sakkoihin ja nyt kaupunki on varpaillaan. Se myöntää alkaneensa ”arvioimaan liikuntapaikkojen turvallisuutta uudelleen systemaattisesti”. (HS 9.1.2020) 


Newsflash: JOKAINEN liikuntapaikka voi olla sivullisille vaarallinen. Luistelurata. Lenkkipolku. Melontapaikka. Pyörätie. Jalkapallokenttä. Uimaranta, you name it. Koko kaupunki on ihmiselle vaarallinen, niin keskusta kuin puistotkin. Jokaiselle kalliolle voi joku nousta ja tippua. Asun Kaivopuiston kupeessa ja sieltä ylhäältä tähtitornilta tulee vuosittain joku alas väärin päin tatamiin. Peruste liikuntapaikkojen vaarallisuudesta on omiaan sulkemaan joka ikisen liikuntapaikan Helsingissä. Tai oikeastaan jokaisen paikan. Olisi parempi, jos ihmiset pysyisivät kotona. 

Pahoittelen sarkastista sävyä, mutta kun ärsyttää. Ärsyttää, että yksilön oma vastuu on nyt otettu kaupungin harteille ja ärsyttää sen ilmiselvät seuraukset. Ymmärrän virkamiesten pelon henkilökohtaisella tasolla ja ongelma onkin se, että tuomiot Herttoniemen tapauksesta ylipäänsä annettiin. Mitä hyppyrimäellä tapahtui oli tietenkin järkyttävää, surullista ja traagista, mutta siitä syyn sysääminen liikuntapaikan ylläpitäjille oli mielestäni oikeusmurha.

Ensimmäisiä liidejä Pirulla, viime kauden tavoitteet saavutettu!

Pirunkallion sulkeminen on imagoisku Helsingille. Aikana, jolloin jokaista nuorta pitäisi kannustaa liikkumaan ja urheilemaan, kaupunki ottaa linjan, joka sen sijaan sulkee liikuntapaikkoja. Oli laji mikä tahansa, jokaisella ulkona olevalla suorituspaikalla on mahdollisuus saada joku, nuori tai vanha, innostumaan juuri kyseisestä lajista. Ja jokainen julkisella paikalla oleva urheilurata voi olla jollekin se ensimmäinen kipinä lajin aloittamiseen. Pirunkallio oli imagoltaankin poikkeuksellinen: jääkiipelyseinä melkein pääkaupungin keskustassa! Seinää kävivät ihmettelemässä viikoittain mm. viereisen päiväkodin lapset. Siellä oli aika monta potentiaalista lajin aloittajaa. Helsinki sen sijaan näki heidät ilmeisesti potentiaalisina tulevina riskinottajina.

Tuomioiden myötä ollaan lähdetty polulle, joka on väärä ja jonka uhriena ovat ne, jotka haluaisvat kaupungissa liikkua, harrastaa ja urheilla. Pirunkalliota on helppo tietenkin käyttää esimerkkinä, koska se joutui nyt lanan alle, mutta mikä on seuraava? Kielletäänkö keskuspuistossa poluilla juoksu, jottei kukaan juoksisi väärissä varusteissa ja loukkaisi itseään? Entäs pulkkamäet? Pirunkalliolla sentään oli vastuullinen ylläpitäjä, joka alueesta huolehti. Hitto, Pirun jäädyttäminen Adventure Partnersin toimesta teki paikasta oikeastaan turvallisemman joka talvi! Sitä jäätä ei ilman varusteita pysty kiipeämään, nyt jäättömälle kalliolle voi kuka tahansa taas mennä.

Kahvitauko


Harmittaa. En epäile yhtään, etteikö Swinghill uutena paikkana voisi olla Adventure Partnersin toimesta mahtava kiipeilypaikka. En ole uudessa lokaatiossa vielä käynyt, mutta voihan olla, että sen profiili ja uudet reitit ovat ihan mahtavia ja pääsen siellä kehittämään hyvin alkanutta harrastusta taas eteenpäin. Harmittaa kuitenkin lajin puolesta, joka nyt siirrettiin yleisöltä piiloon Nuuksion metsiin sen sjiaan, että jääkiipeilyllä olisi hieno näyteikkuna keskellä kaupunkia. Harmittaa niiden puolesta, jotka eivät nyt Pirunkallion ohi kävele ja mieti, että hitto, olisipa siistiä kokeilla! Ja eniten harmittaa niiden päiväkotilasten puolesta, joiden mahdollisuus liikkua ulkona tulee mitä ilmeisimmin tulevaisuudessa olemaan Helsingissä paljon vaikeampi.



torstai 9. tammikuuta 2020

Niksipirkka: Sairasta retkeilyvarusteissa!


Hyvää tuoretta vuotta ja terveisiä hiljaisuuden syövereistä! 

Blogin joulutauko venähti hieman suunniteltua pidemmäksi aloitettuani uuden vuosikymmenen aikuisikäni pahimmalla sairastelulla. Mitä ilmeisimmin influenssa kaatoi minut sänkyyn juuri ennen uuttavuotta ja kuusi päivää noin 40 asteen kuumeessa oli melkoinen trippi. En pystynyt juuri syömään, en oikein nukkumaankaan, kärsin aivan kohtuuttomista vapinakohtauksista ja vastapainoksi hikoilin kuin Dohan maratoonarit, enkä hievahtanut sohvalta kuin korkeintaan vessaan. Viimeinen kuumepäivä oli viisi päivää sitten ja toipuminen jatkuu. Tuntuu esimerkiksi, etten meinaa saada viime viikon nestehukkaa millään kiinni. Ärsyttävin jälkioire on makaamisen jäljiltä jumiutunut yläselkä, joka aiheuttaa päänsärkyjä edelleen. Treenikieltoa on pari viikkoa, kävelyllä olen sentään saanut jo käydä. Viikon päästä odottelee lähtö Alpeille, siihen mennessä pitäisi onneksi olla jo kuosissa.

Tuossa sohvalla koomaillessani viime viikolla mietin, että mitenköhän ihmiset, joilla ei ole kaapit ja hyllyt täynnä outdoor-kamaa, selviävät sairastamisesta? Minä nimittäin en olisi selvinnyt! Niinpä ajattelin kirjoitella tällaisen ilmiselvän Niksipirkan muutamien ulkoiluvarusteiden hyödyntämisestä sairasvuoteella:

Lähdetään liikkeelle merinokerrastoista. En viime viikolla muuhun pukeutunut. Merino lämmittää kylmässä ja viilentää kuumassa. Se pitää olon mukavana vaikka läpimäräksi hikoiltuna. Vaihtelin vähän väliä ohuemman ja paksumman kerrastopaidan välillä, pidin pipoa päässä ja jaloissa oli koko viikon Acliman Woolnetit. En voi sanoa, että olo olisi ollut mukava, mutta ainakin se olisi ollut epämukavampi puuvillavaatteissa. Korkeavartiset laskusukat ja Patagonian nano-huppari täydensivät kokonaisuuden. 

Linnoitus, josta löytyy kaikki tärkeä

Kylmyyttä vastaan taistellessani apunani oli myös kevytuntuvatakki sekä makuupussin liner-lakana, Sea-To-Summitin Thermolite Extreme Reactor. Olin peiton alla sen sisällä. Sängyn vieressä oli varalla myös kolmen vuodenajan makuupussi, mutta siihen en lopulta joutunut turvautumaan.

Aivan kuten kylmällä säällä makuupussissa, myös kotona peiton alla täristessä lisälämpöä tuotti kuumalla vedellä täytetty Nalgene-pullo, jota halailin pahimpina hetkinä. Ehkä jopa Nalgenea arvokkaammaksi osoittautui kuitenkin Hydro Flaskin termari, joka pitää juoman halutessaan myös kylmänä. Kun veti aamulla jääkylmää vettä termarin täyteen, pysyi se jäähtyneenä koko päivän ja näin hikoilukohtausten iskiessä ei tarvinnut joka kerta käydä hakemassa uutta kylmää vettä keittiöstä. Matka sinne tuntui nimittäin siltä Dohan maratonilta. 

Eat no sht

Lopuksi otin avuksi vielä retkieväät. Elektrolyyttitasapaino oli koko viikon varsin vinksallaan ja siihen auttoi urheilujuomajauheet.  Isompi ongelma oli kuitenkin se, etten saanut syötyä kunnolla oikein missään vaiheessa. Jotain oli kuitenkin pakko koneistoon saada ja pelastukseksi koitui kotva sitten testiin saamani Nosht-tuotteet. Helsinkiläinen Nosht valmistaa vatsaystävällisiä, lisäaineettomia energiatuotteita, kuten geelejä ja pureskeltavia. Sain taannoin paketillisen tuotteita testattavaksi lähinnä talvi- ja vuoriolosuhteissa, mutten ole vielä ehtinyt sinne asti. Kun keho ei oikein suostunut ottamaan mitään ruokaa vastaan, päätin kokeilla Noshtin Energy chewseja, jotta edes jotain energiaa saisi. Hyvin toimi! Ja maistui. Lisäpisteitä vielä vatsaystävällisyydestä tilanteessa, jossa vatsa ei todellakaan halunnut olla ystävä. 

Nyt on tauti retkeilyvarusteiden avulla nujerrettu, mutta lepoa pitää vielä hetken ottaa. Influenssan jälkimainingeissa on iso riski napata mm. keuhkokuume ja sydänlihastulehdus, joten ei auta kuin ottaa iisisti vaikka kuinka tekisi mieli jo liikkumaan. Onneksi (?) ulkona on surkea, lämmin ja lumeton talvi, joten esimerkiksi jääkiipeilykausi on täällä etelässä vielä alkamatta. Ei harmita ihan niin paljoa olla tekemättä mitään, kun monia asioita ei voisi tehdä vaikka terve olisikin. Ensi viikon lopulla nenä kohti itävaltaa, siellä pääsee sitten touhuamaan. 

SOOOOOOOOOON