Tämä on pisin blogi, jonka olen koskaan kirjoittanut. Ei sana- tai merkkimääräisesti, vaan ajallisesti, koska olen kirjoittanut sen yhdellä kädellä. Toinen käsi on murtunut ja kantoliinassa, mikä estää sen käytön. Kyseessä on tietenkin oikea käsi ja minä olen oikeakätinen. Tämä pelkällä vasurilla naputtaminen on todella ärsyttävää.
Kun kevään työt koronan myötä peruuntuivat ja kalenteri tyhjeni, kaivoin pitkästä aikaa skeitin kaapista. Aika nopeasti lihasmuisti löysi vanhat temput varastosta ja kauhealla vöyhötyksellä isottelin, että voi sitä nelikymppinenkin vetää kuin nuori vuoristokauris. Kun trikki toisensa jälkeen alkoi mennä päälle ja tallentumaan kameralle, päätin tehdä itselleni 41-vuotislahjaksi skedeleffan. Sain siitä tekemistä ja projektin social distancing -päivieni ratoksi. Tein ”käsikirjoituksen”, eli listan tempuista, jotka halusin nauhalle: flippi, fakieflip, heelflip jne. ja kirkkaimpina kruunuina 360 flip ja sama fakiena, kaikki päälle. Ai että, 40 on uusi 20!
Heelflipperi
Viime viikon tiistaina listalla oli enää yksi temppu, jonka tarvitsin nauhalle. Se oli tulevan leffani ender, eli viimeinen otos. Olin kuvannut skeittaukseni mökillä navetan ylisillä ja visioin enderiksi teatraalisen ollien ulos navetasta, jonka jälkeen esirippu sulkeutuisi. Tein pari testirunia ja kokeilin, miltä temppu tuntuisi. Se tuntui kuumottavalta. 40 oli sittenkin sama vanha 40 ja oman kuolevaisuutensa yhtäkkiä taas tunsi. Sanoin jopa ääneen, että tämä on kyllä vähän pelottava, enkä tiedä haluaisinko sitä vetää. Mutta pikkupoikamainen innostus vei keski-iästä voiton.
Vedin ihan karmeat pannut! Tulin etupainossa alas navetan vintiltä laskevalle rampille, lauta singahti taaksepäin ja äijä komeaan ilmalentoon eteenpäin. Otin laskun vastaan käsilläni ja tein ehkä jonkun kuperkeikan alastulossa ennen kuin pysähdyin istuma-asentoon rampin reunalle, mistä olisi ollut vielä parimetrinen pudotus alas. Vasen kämmen aukesi ilkeästi ja alkusokin jälkeen keskittymiseni kohdistuikin sen verenvuodon tyrehdyttämiseen ilman, että edes huomasin kipua toisessa kädessä. Vasta muutamaa tuntia myöhemmin alkoi oikea käsivarsi jomottaa niin pahasti, että epäilin, ettei kaikki ollut kunnossa. Laitoin kipeään kohtaan kylmäkallet ympärille, muttei auttanut. Vähän ajan päästä käsi oli niin kipeä, että se oli jymähtänyt yhteen asentoon. Oli pakko lähteä lääkäriin.
Röntgenissä näkyi selväsi nätti ja suoraviivainen kyynerpään murtuma. Luu oli kauniisti halki, muttei onneksi liikkunut paikoiltaan.
Voi luoja, että oli tyhmä olo. Etenkin kun juuri vähän aiemmin olin teinilleni keulinut, ettei minulla koskaan ole sattunut, saati murtunut mitään skeitatessa. Ja juuri, kun olin kirjoittanut blogin aiheesta ”paras kevät ever!”
Siellä se navetta vaanii
Sain kantoliinan, hillittömän kasan särkylääkkeitä ja uuden lääkäriajan. Ensimmäinen viikko ratkaisisi, että tarvitseeko kyynerpäätä leikata. Valtava helpotuksen huokaus kaikui Töölön Mehiläisessä eilen, kun kontrollin ja uusien kuvien myötä selvisi, ettei tarvitse. Murtunut luu on pysynyt kupissaan paikoillaan ja alkanut jo hitaasti parantumaan. Ennuste toipumiselle on 3-4 viikkoa ja fysioterapian voin aloittaa jo parin viikon päästä. Kyllä tästä siis käsi taas kesään mennessä tulee!
Vaan kyllä silti harmittaa ihan perkeleesti. Kun kaikki oli jo valmiiksi peruttu ja ainoa, mitä tässä keväällä on voinut tehdä, on ollut liikkuminen, niin nyt sekin on sitten poissa pelistä. Ja tietenkin vielä juuri, kun kelitkin muuttuivat kesäisiksi. Tekisi mieli juosta, touhuta, pomppia ja skeitata kuin kesälaitumille päässyt lehmä, muttei voi. Kaikista eniten harmittaa kerrankin hyvin alkanut kiipeilykausi, joka nyt meni jäihin siihen asti, että käsi toimii kunnolla taas. Ironiahan tässä on se, että kerrankin olisi aikaa kunnolla treenata ja harrastaa, mutta toisaalta, jos tällaista kevättä ei olisi tullut, en varmaan olisi skeittiä alun alkaenkaan pölystä putsannut. Munia ja kanoja ja sen sellaisia.
Sinne läks!
Viime viikolla meinasi ensin vetää vähän mustiin, mutta eihän tässä oikeasti auta kuin koittaa katsoa positiivisen kautta. Olisihan tuossa voinut aika paljon huonomminkin käydä, jos olisin esim. tippunut rampin reunalta vielä maahan. Onneksi nyt ei sattuneesta syystä ole myöskään töitä, joita pitäisi tämän takia perua, eli onpahan aikaa kuntoutumiseen. Siihen laitan nyt kaiken energiani, jotta kun kesä osaltani alkaa, olen iskussa kuin…. öööö, no, 41-vuotias.
Sen lisäksi nyt on sitten aikaa lueskella auringossa. Minulla on Mansikan Samulilta perinnöksi saamastani kirjastosta vielä muuttama opus vielä lukematta, jotka nyt ajattelin hoitaa alta pois heti, kun saan tuon Antero Holmilan Holokaustin taputeltua. Kävellä onneksi saa, joten Sipoon polkuja ja Kaivopuiston rantaa ajattelin kuluttaa aktiivisesti. Ja onneksi, onneksi, on Radio Majava, missä jatkan lauantai-päivien lähetystäni edelleen, se nimittäin pitää aika hyvin järjissään, kun on jotain konkreettista tekemistä. Eli kyllä tää tästä, never stop the madness ja kohta vedetään taas!
Oon silti vähän ylpeä, että uskalsin sitä viimeistä ollieta yrittää. Ja ainakin se mun skeittileffa sai aika komean enderin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti