keskiviikko 21. syyskuuta 2016


Ja taas mennään! Huomenna ensin Oulun Partioaittaan luennoimaan ja siitä tie jatkuu loppuviikosta Ruotsin Lappiin. Sunnuntaista eteenpäin vaellamme 365 Klubin kanssa Sarekin erämaassa viiden päivän ajan vuorilla, laaksoissa ja poluttomilla poluilla. 

Mulla on paras duuni ikinä. Ei ole tylsää ei. 

Instagramissa pääsee mukaan ja blogihommiin palaillaan ensi viikon lopulla!

Toimistolla.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Hyvää vuosipäivää mulle!

Luontoilmiö-blogi täyttää tänään vuoden! 

Viime syksynä aloitin kirjoittamaan ulkoiluhommistani omaa blogiaan, koska koin, ettei täällä oleva sisältö sopinut toiseen lempilapseeni, Soberismia-blogiin kovin hyvin. Tänne sain myös vapauden lisäillä kuvia mielin määrin, mitä en Soberismin puolella tee. Luontoilmiötä on luettu nyt noin 20 000 kertaa ja on ilo huomata, että ulkoilu - ammattini - kiinnostaa enenevässä määrin. Kiitos kaikille, jotka ovat minua blogissa, Instassa ja Facebookissa seuranneet ja eläneet mukana! Takaan, ettei tahti tästä ainakaan hidastu.

Yksi iso kiitos kuuluu myös sekä kaikille, joiden kanssa minulla on ollut kunnia viime aikoina seikkailla, sekä tietenkin yhteistyökumppaneilleni VAI-KØlle, Tierralle ja etenkin Partioaitalle. Ilman heitä asiat ja elämä tuolla maastossa olisivat aika paljon hankalampia. 

Aika hyvin on tässä tullut dokumentoitua kuluneen vuoden ulkoilupäivät ja juhlan kunniaksi ajattelin listata tähän alle viisi suosikkiani tähän mennessä: 

5. Repovesi loppiaisena

29 astetta pakkasta, pilvetön talvisää ja typötyhjä kansallispuisto. Maailman siistein päivä maailman parhaan Markon kanssa Repovedellä.


4. Umpihankihiihdon MM-kisat, Pudasjärvi, helmikuu

Maaliin asti ei päästy, mutta yritys oli hyvä ja kokemus hieno. Toisiksi viimeinen sija Umpihankihiihtojen MM-kisoissa palkitsi ja tuo viikonloppu Pudasjärvellä oli epätodennäköisin paikka, mihin olisin muuten koskaan päätynyt, jos en Eerikkilän eräopaskoulutukseen olisi hakenut.


3. Jongunjoki, Kuhmo & Lieksa, kesäkuu

Ja niin minusta tuli vuodessa meloja. 70 kilometriä jokea, 65 koskea ja kuivana pysyttiin Eevan kanssa loppuun asti, jos tota tolkutonta sadetta ei lasketa. Mä olin maailman ylpein kun päästiin perille Lieksaan!

2. Mont Blanc, Ranska, elokuu

Vuoden pääreissu Alpeilla oli monella tapaa sekä onnistunut, että epäonnistunut. Mutta kaiken kaikkiaan oppimisen kannalta yksi isoimpia matkojani ikinä. Nälkä jäi ja ensi kesänä uusiksi!

1. Kebnekaise, Ruotsi, kesäkuu

Ensimmäinen oma, alusta asti totetuttamani vaellusreissu pääoppaana Kebnekaiselle oli ehdottomasti vuoden kohokohta. Sen lisäksi, että matka meni enemmän kuin hyvin, se osoitti minulle, että olen hyvä siinä mitä teen ja että se on tämä, mistä haluan elantoni tienata.


tiistai 13. syyskuuta 2016

Mont Blanc - Alppien huipulle The Pope Routen kautta 1.-3.9.2016



Alkuviikon epäonnisen Gran Paradiso -keikan jälkeen oli aika aloittaa valmistautuminen Mont Blancin nousuun. Illan hotellihuonekaaos oli komea kolmen äijän punnitessa reppuja ja koittaessa karsia varusteet minimiinsä samalla varmistaen, että kaikki tarpeellinen on mukana. Tavaraa piti pakata sen mukaisesti, että kaikki kannetaan koko nousun ja laskun ajan mukana ja jos yöpaikkana toimivalle Gonellan refugelle jotain jättää, se pitää olla valmis jättämään sinne lopullisesti. Sääennuste lupaili varsin hyvää, joten mitään ihan arktista varustusta ei ollut onneksi tarve ottaa mukaan. 

Lähdimme aamulla kahdessa ryhmässä Italiaan. Pääoppaamme halusivat päästä tarkistamaan Gonellan majan jälkeen odottelevan Dome Glacierin jäätikön vielä iltapäivällä ennen seuraavan aamun nousua, joten tavoite oli päästä majoitukseen hyvissä ajoin. Jälkimmäisellä ryhmällä ei ollut niin kiire, joten he saivat nukkua hieman pidempään ja tallustella edessä olleen yli kymmenen kilometrin ja 1300 nousumetrin lähestymisen rauhassa perässä. Italian puoleinen niin kutsuttu The Pope Route Mont Blancin huipulle eroaa Ranskasta noustavista yleisimmistä reiteistä siinä, että jokainen nousumetri on taitettava jalan. Jos Chamonix’sta kabiinit ja junat vievät kiipeilijät suoraan yli kolmeen tuhanteen metriin, Italiassa lähdetään kävelemään 1700 metristä omin jaloin ylös. Ensimmäinen päivä vie upean Val Venyn laakson jäätikön läpi 3080 metrissä sijaitsevalle Gonellan majalle, mistä huiputusyritykset tehdään. Sen lisäksi siis, että lähestyminen on huomattavasti Ranskan puolta raskaampi, myös huiputuspäivä on olennaisesti pidempi, noin 1800 nousumetriä. Ranskassa pääsee Aguille du Midin hissilläkin jo 3800 metriin. Tiedossa oli siis kaksi pitkää ja raskasta päivää eikä viikon ainoan lepopäivän väliin jääminen Gran Paradison pakittamisen takia tiennyt hyvää. Ainakaan minulle.

Reitti Gonellan majalta Dome Glacierin kautta kilometrin verran korkeammalle ylös Piton Des Italiensin huipulle.

Lähdin puoli seitsemältä ensimmäisen ryhmän mukana autolla Mont Blancin tunnelin läpi Italiaan Val Venyyn johtavalle tielle, minne jätimme auton. Sieltä lähestyminen alkoi paahtavassa helteessä ensin leveää hiekkatietä, ennen kuin reitti muuttui pienemmäksi poluksi. Pysähdyimme matkalla espressolle pieneen kahvilaan, joka sijaitsee Val Venyn laakson alkupisteessä. Kuumuus terassilla oli tukala. Laaksossa ei tuullut laisinkaan ja lämpötila huiteli varmaan kolmenkympin kynnyksellä. Espresson ohessa siis myös vesitankkaus oli enemmän kuin tarpeen.  

Val Venyn kaunis mutta loputon laakso.

Paavin reitti oli maisemiltaan todella komea. Kahvihetken jälkeen nousimme kapealle hiekkaharjanteelle, jota jatkui muutama kilometri ennen kuin polku laskeutui irtokiven peittämälle Miagen jäätikölle. Mittakaavaa oli hankala hahmottaa ja aluksi lyhyeltä siirtymältä näyttänyt pätkä laakson perälle Mont Blancin eteläiselle juurelle ei tuntunut loppuvan koskaan. Miagen kivikossa ei varjopaikkoja ollut eikä aurinkoa päässyt pakoon hetkeksikään kun hitaasti vaelsimme kohti jäätikön perukoilla odottelevaa noin neljänsadan metrin korkuista kalliokiipeilypätkää, joka veisi meidät Gonellan refugelle. Jossain vaiheessa maja tuli näkymiin ja antoi vähän perspektiiviä, kun tajusi, millainen kiipeäminen oli vielä edessä sinne päästäksemme. 

Ensimmäiset ongelmani alkoivat vaelluksen puolivälissä. Olin todella hidas ja vasen jalkani alkoi kramppailemaan. Olin tankannut nestettä ja myös ravintoa mielestäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta silti tuntui siltä, että kärsin nestehukasta. Join ja join lisää, mutta tuntui, ettei vedestä eikä magnesiumista ollut apua. Jalkani eivät kantaneet kuten ne yleensä tekevät. Näin jälkikäteen uskoisin yhden syyn olleen siinä, että en ollut melkein kahteen kuukauteen treenannut ollenkaan. Sain heinäkuussa pahan bakteeritulehduksen jalkaani, eikä sillä pystynyt välillä edes kävelemään ilman särkylääkkeitä. Tujut antibiootit olivat tehneet kyllä tehtävänsä ja tulehdus oli laantunut, mutta treenikausi oli armotta jäänyt väliin. Lähdin Alpeille siis melko kylmiltään puolentoista kuukauden levon jälkeen. Se yhdistettynä nestehukkaan petasi minulle vaikeita päiviä eteenpäin. 

Helteisen vaelluksen päätteeksi saavuimme kauempaa valtavalta näyttäneelle kalliolle, jonka yläpuolella Gonellan maja seisoi. Kiinnitimme köysistöt, löimme kypärät päähän ja lähdimme kapuamaan noin 400 metriä korkeaa seinämää ylös. Jalat olivat jo tässä vaiheessa aika muusia mutta varaa virheisiin ei ollut. Kiipesimme varmistamattomina seinää ylös ja selän takana odotteli sitä korkeampi pudotus mitä ylemmäs pääsimme. Muutama todella ilmava kohta olisivat taatusti vieneet hengen, jos niiltä olisi alas horjahtanut. Adrenaliini onneksi vei voiton kramppaavista jaloista ja niin outoa kuin se olikin, nautin kalliopätkästä todella paljon. Samalla kun se oli pelottava, se oli jotenkin katatoninen. Kiivetessä ajatus ja keskittyminen oli vain ja ainoastaan omassa askelessa ja otteessa, päässä ei liikkunut mitään muuta. Sitä eli täydellisesti hetkessä. Seinä oli isoin ja pelottavin, minkä olen koskaan kiivennyt ja päästessämme Gonellan pihaan olin ylittänyt itseni jo kymmenkertaisesti. Fiilis refugen terassilla oli huikea. Ja kun katsoi kalliolta alas, tuntui uskomattomalta, että olin sen juuri kiivennyt, etenkin epäluotettavien jalkojen kanssa. 

Tosi iloinen jalkakramppaaja Gonellan majalla.

Iltapäivä majalla meni tankatessa lisää nestettä, syöden ja yrittäen levätä. Lähtisimme massiiviselta tuntuneeseen huiputusyritykseemme kahdelta seuraavana aamuna. Dinnerin jälkeen unta ehti vetää ruhtinaalliset kolme tuntia.

Vähän ennen kahta yöllä aamiaisen jälkeen seisoimme pihassa otsalamppujen valossa. Oppaidemme edellispäivänä tarkistama Dome oli siinä määrin kunnossa, että voisimme läheä yritystä tekemään. Reitti kulkisi melkein kilometrin vertikaalina jäätikköä ylös Aguille du Bionnassayn harjanteelle, jota pitkin nousu jatkuisi kohti Dome de Gouteria, missä  Pope Route yhdistyy Ranskan puolelta tulevaan Gouterin reittiin. Siitä edessä olisi vielä loiva nousu Vallotin majalle vajaaseen 4400:aan metriin, mistä lopullinen huipppuharjanne lähtisi Mont Blancin 4810-metriselle huipulle. Edessä oli siis monta nousumetriä ennen tavoitetta ja oli aika lähteä matkaan. Jenni oli jo aiemmin sairastellut flunssan oireita ja joutui jättämään leikin kesken jo Gonellalle päästyään, nousuun lähti siis kahdeksan kiipeäjää ja neljä opasta. 

Matkalla kohti huippua.

Jäätikön kiipeäminen pimeässä oli tunnelmallista. Ja ehkä myös helpottavaa, kun ei nähnyt millainen tiputus ja railoverkosto ympärillä oli. Edessä näkyi vain valokeiloja ja köysistöparin kantapäät isojen huippujen piirtyessä kirkkaassa yössä taivaanrantaan. Olo oli aika pieni ja mitätön ja se on edelleen yksi maailman parhaista fiiliksistä, minkä vuorilla voi saada. Hyppelehdimme eri kokoisten railojen yli cramponien piikkien upotessa jäätikköön. Jalkani kuitenkin kramppasivat edelleen ja minulla oli epävarma olo, koska en pystynyt luottamaan niihin täysillä. Päätin kuitenkin yrittää niin pitkälle kuin mahdollista ja otin matkalle pieniä tavoitteita, joiden jälkeen punnitsisin tilanteen aina uudelleen. Ensin jäätikön yläpäähän harjanteelle. Sitten Piton des Italiensin huippu. Siitä jos Dome de Gouterille pääsisi jne. Askel kerrallaan. 

Ikävä kyllä jalkojeni lisäksi minulla oli ongelmia oppaani kanssa. Asiaan sen enempää menemättä, luottamukseni kaveriin oli nakertunut edellispävien aikana ja se vaikutti fiilikseeni todella paljon. Hänen teknisissä taidoissaan ei ollut moitteen sijaa ja hän varmasti huolehtisi turvallisuudestani matkalla ylös, mutta henkilökemiat eivät oikein kohdanneet ja sen sijaan, että opas olisi kannustanut ja tsempannut minua eteenpäin, hän enemmänkin teki parhaansa, että tunnelma oli huono. Jossain kohtaa ajattelin jo, etten tässä seurassa edes halua päästä huipulle. Joskus sitä vain ei ihmiset kohtaa eikä sille voi mitään. Asiasta ei kuitenkaan sillä hetkellä ollut varaa valittaa, koska kesken nousun en olisi voinut yksin alas lähteä kuitenkaan.

Pelottavin hetki yössä koitti, kun olin astumassa vajaa pari metriä leveän railon yli ja jää sen reunalla petti kantavan jalkani alla niin, että tipuin railoon kainaloitani myöten. En oikeastaan itse edes tajunnut heti, miten kuumottava hetki se oli, kiipeilyparini Juuso kertoi vasta jälkeenpäin, että olin oikeasti tippunut ihan kunnolla. Oppaamme kiskoi minut ylös, tuhahti ja jatkoi matkaa. Huikka vettä olisi tehnyt terää, mutta sellaista ei minun annettu ottaa. Ymmärsin toki, että kyse oli turvallisuudesta, meidän oli päästävä mahdollisimman nopeasti jäätiköltä pois, joten ylimääräisiä pysähdyksiä tuli välttää. Silti vitutti. 

Auringonnousu yli 4000:ssa metrissä jättää aika sanattomaksi.

Pääsimme muutamassa tunnissa jäätikön yläpuolella odotelleelle Aguille du Bionnassayn harjanteelle, missä saimme viimein hengähdystauon. Lyhyen pysähdyksen jälkeen lähdimme siirtymään parhaimmillaan alle metrin levyistä harjannetta kohti Piton des Italiensin pikkuhuippua ja sen jälkeistä Col du Domea, jota pitkin kulku kohti Mont Blancia etenisi. Aamu alkoi hiljalleen sarastamaan ja yksi kauneimmista näkemistäni auringonnnousuista pilkotti selkämme takana. Sitä ei kuitenkaan auttanut liikaa vilkuilla, sivuilla kun oli kilometrin verran tiputusta molempiin suuntiin, eikä horjahduksille ollut varaa. Toisella puolella olisi päätynyt Ranskaan, toisella Italiaan. Jalkoja pakotti aivan hulluna ja etenkin vasen jalkani kramppaili koko ajan kiihtyvään tahtiin. 

Aurinko oli jo noussut vuorten takaa sapuessamme viimein Pope Routen ja Gouterin reitin risteykseen. Huippu näkyi oikealla ja jäätikköä kulkeva polku Chamonix’iin lähti oikealle. Pysähdyimme pitämään taukoa ja punnitsemaan tiloja. Jukalla oli pahoja korkeuden aiheuttamia oireita ja hänen oli lähdettävä alas saman tien. Köysipartnerinsa Heikki ei halunnut jättää Jukkaa eikä jatkaa ilman ystäväänsä, joten hän keskeytti samalla. Nopean laskeutumisen nimissä he lähtivät saman tien oppaansa avustamana Gouterin reittiä alas, se kun olisi tässä kohtaa turvallisin tie laaksoon. Ja etenkin nopein, sitä kautta he pääsisivät Chamonix’iin vielä saman päivän aikana. Matti ja Teija kääntyivät myös tässä kohtaa takaisin kohti Gonellaa, mistä olimme yöllä lähteneet ja pienten köysistövenkslausten jälkeen he ottivat minua ja Juusoa aiemmin vieneen oppaan mukaansa. Olin suoraan sanottuna helpottunut. Olin kuitenkin sen verran huonossa hapessa jalkojeni kanssa, että nostin lopulta kädet itsekin ja totesin tämän olevan minunkin osaltani tässä. Voisin nousta vielä muutaman sadan metrin pätkän Vallotin peltiselle hätämajalle, mutta siitä tuskin pystyisin jatkamaan. Uskoin kyllä pääseväni huipulle, mutta en enää turvallisesti alas. Jalkani ja fiilikseni olivat sen verran mennyttä, että olisin todennäköisesti riski sekä itselleni että koko köysistölleni, joten minun ei enää ollut mahdollista jatkaa. Huipulle lähtivät siis enää Jansku, Juuso ja Arttu kahden oppaan tukemana. Kiipesin heidän kanssaan vielä viimeiset metrit Vallotille ja 4362 metriä oli lopullinen korkeuteni irroittautuessani köydestä. Tosiasiat oli pakko tunnustaa. 

Päätöksiä, päätöksiä. Col de Gouterilla, taustalla Mont Blancin huippuharjanne ja 
Vallotin hätämaja vuoren vasemmassa reunassa.

Sovimme, että jään majalle odottamaan ja kun huiputtajat palaisivat alas, liittyisin taas köyteen ja jatkaisimme Ranskan puoleiselle Gouterin majalle. Paluu Italian puolelle olisi ollut liian iso riski auringon porottaessa suoraan aamulla nousemallemme jäätikölle ja vaara serakkien tippumiseen iltapäivällä olisi iso. Vaikka Gouterin alapäässä odotteleva Grand Couloir oli sekin julistettu aiemmin viikolla hengenvaaralliseksi tippuvien kivien takia, se olisi kuitenkin pienempi ja hallittavampi riski kuin Pope Routen jäätikkö. Hykertelin hieman ajatukselle, että tuli sitten kiivettyä Italiasta Ranskaan Mont Blancin kautta. Sitä voi sitten muistella, kun seuraavan kerran tunnelissa alapuolella ajelee. 

Ehdin juuri riisua varusteeni Vallotin alkeellisen hätämajan lattialle kun Arttu kolisteli portaita sisään. Hän ei ollut juuri korkeammalle päässyt ja keskeytti matkansa kun oli vielä turvallista. Huipulle jatkoi siis enää Jansku ja Juuso. 

4362m. Siihen jäi eikä ylemmäs mennyt.
 Blancin huippu näkyy taustalla 448 metriä korkeampana.

Keskeyttäminen vuorilla on aikamoinen tunteiden ristiaallokko. Sitä on samanaikaisesti pettynyt itseensä mutta helpottunut ponnistuksen loppumisesta. Vihainen, ettei pystynyt parempaan mutta onnellinen, että pääsi edes tähän asti. Mielessä käy aikamoinen myrsky, joka kuitenkin itselläni päättyy lopulta aina siihen, että nyt on ensimmäistä kertaa moneen päivään taas turvallinen olo. 

Keskeyttämiseni oli järkipäätös, joka perustui kaikkeen muuhun kuin tunteeseen. Olin hidas, olin uupunut ja nestehukkainen ja kehoni ei toiminut. Jalkani oli krampissa ja kiipeäminen oli kipua. En tullut toimeen oppaani kanssa ja fiilis oli huono. Ei siis olisi ollut oikeasti mitään edellytyksiä jatkaa. Näin kotisohvalla mieleen hiipii välillä ajatus, että olisikohan sitä perkele sentään sittenkin vain pitänyt mennä, kyllä se todennäköisesti olisi onnistunut vaikka muistan hyvin sen olon mikä minulla oli nostaessani kädet pystyyn. Kuitenkin, ihan yhtä todennäköisesti kramppaava jalkani, joka ei ollut enää hallinnassani, olisi lipsahtanut ja olisin päätynyt alas laaksoon nopeinta reittiä. Pahimmassa tapauksessa olisin vetänyt myös köysistöni mukanani. Tiedän siis, että keskeytyspäätös oli oikea enkä sitä harmittele, en oikeastan harmitellut sen tehdessänikään. Se työ on tehtävä jo ennakkoon ja kotona, aina pitää valmistautua siihen, että huippua ei saavuta. Ja lopulta, onnistunut viikko vuorilla on sellainen, josta palaa kotiin kertomaan. Silloin on toiminut vastuullisesti. 

Noin kolmen tunnin päästä huiputtajat palasivat alas. Jansku ja Juuso olivat molemmat onnistuneet ja olin suunnattoman onnellinen heidän puolestaan. Kova veto molemmilta, joka oli vaatinut melkoisia ponnisteluja koko viikon. He olivat huippunsa todella ansainneet. Muistutin kuitenkin, että onnittelen heitä vasta kun olemme alhaalla laaksossa, koska huiputus on onnistunut vasta kun on turvassa. Juhlaan ei vielä olisi liikaa aihetta. 

Kiipeilijöitä Col de Gouterilla palamassa huipulta.

Laskeuduimme muutaman tunnin alas 3800:ssa metrissä sijaitsevalle Gouterin majalle, missä saimme juomaa, ruokaa ja kauan odotettua lepoa. Luvassa olisi ensimmäiset yli neljän tunnin yöunet kuuteen päivään. Matka majalle oli leppoisa isoa jäätikköä köpötellessä ja kun vielä opaskin oli tällä kertaa parhaasta päästä, ei pakittamisen harmituksesta ollut enää tietoakaan. Mietin ainoastaan, että olisinkohan päässyt huipulle jos olisin saanut tässä köysistössä tehdä koko matkan? Todennäköisesti kuitenkaan en, sen verran krampissa jalkani olivat, että ei niitä parempi fiilis olisi enää parantanut. Lakkasin miettimästä huippua enää ollenkaan, nyt tähtäin oli enää alaspääsyssä Le Grand Couloirin kautta.

Melkein kahdeksan tunnin yöunien jälkeen lähdimme aamulla puoli kuudelta laskeutumaan kohti Nid D’Aiglen vuorijuna-asemaa. Korkeuseroa oli noin 1400 metriä ja se kuljettiin kalliokiipeilleen ensin Grand Couloirin kiviharjannetta alas ja siitä pienen jäätikön poikki kunnes reitti muuttui kiviseksi ja hiekkaiseksi poluksi viimeisten tuntien taipaleelle. Jäätikön ja kiviharjanteen välissä oli kuitenkin vielä itse vaarallinen Le Grand Couloir, joka on alle sata metriä leveä jyrkkä kuru, josta irtoaa vähän väliä kiviä alas. Helteinen sää, joka Chamonix’ssa oli viimeisen viikon vallinnut, sulattaa jäätä kurun yläpuolelta ja siihen sitoutuneet kivet lähtevät liikkeelle. Jos couloirin ylityksessä osuu kivi päähän, se voi viedä hengen. Vähimmilläänkin se voi horjauttaa tasapainon ja heittää kiipeilijän parin sataa metriä alamäkeen. Mutta Grand Couloir on pakko ylittää, jos pois Blancilta haluaa ja se kuljetaan poikittain kahden kallion välillä. Ylitykseen menee ehkä minuutti mutta se on piinallisin minuutti koko vuorella. 

Harjanteen laskeutuminen sujui olosuhteisiin nähden hyvin. Jalat kramppailivat edelleen eikä askel ollut maailman vakain, olin todella hidas. Se oli kuitenkin ainoa tapa varmistaa vakaa laskeutuminen ja tulin juuri niin kovaa kuin vain turvallisesti pystyin. Harjanteen alapäässä edessä oli viimein Grand Couloirin ylitys. Odottelimme hetken ja kuulostelimme tilannetta. Jos ylhäältä lähtee kiviä liikkeelle, sen onneksi sentään kuulee vaikkei mitään näkisi. Oppaamme ohje oli ainoastaan, että nyt on pakko mennä kovaa eikä pysähtyä voi. Ainoastaan jos hän huutaa ”STOP”, on jäätävä paikalleen. Ja jos hän huutaa ”JUOSKAA”, on helvetin kova kiire. Lähdimme matkaan. 

Puolivälissä Le Grand Couloiria se pelätty STOP-huuto tuli… Pysähdyimme keskelle kurua kuullen, että ylempänä ropisee. Käänsin kypärän mäen suuntaisesti ja siihen osui pieniä kiviä. Oppaamme piti katsettaan ylöspäin ja huusi vain, että ”Odottakaa…. Odottakaa…” Kaksikymmentä sekuntia keskellä hengenvaarallista kurua olivat oikeasti ehkä elämäni pisimmät. Kohta ropinan seasta erottui hieman isompaa kolinaa ja yhtäkkiä pari metriä edestämme sinkosi hallitsemattomasti nyrkin kokoinen murikka. ”NYT”, huusi opas ja juoksimme ehkä miljoonaa kurun toiseen reunaan. Ottaen huomioon missä kunnossa jalkani olivat, askellukseni oli jotain Usain Boltin luokkaa. Kipu unohtui tyystin siinä kohtaa, kun halusin täältä äkkiä pois!

Ja niin oli viimeinen - eikä missään nimessä vähäisin - vaaran paikka ylitetty. Loppumatkaa olisi enää muutama tunti hiljalleen laskettelevaa hiekkapolkua pitkin. Olimme käytännössä turvassa. Muut lähtivät vauhdilla alas ja minä köpöttelin omaan tahtiini kymmenisen minuuttia perässä ollessani paljon hitaampi. Adrenaliinipiikin purkauduttua jalat tuntuivat todella huonoilta ja etenin etanan lailla välillä kaatuen ja kompuroiden polkua alas. Samalla kuitenkin olo oli helpottunut laakson lähestyessä ja nautin olostani yksin. Lopulta saavuin Nid D’Aiglen majalle, mistä juna veisi meidät tunnin päästä alas. 

Istuin pöydän ääreen ja ostin Oranginan. Olin juuri kiivennyt Italiasta Mont Blancin yli Ranskaan ja mennyt läpi nousuja, joita en olisi vielä jonkin aikaa sitten uskonut voivani kiivetä. Olin oppinut valtavasti lisää sekä kiipeilystä, vuorista että etenkin itsestäni ja olin antanut Mont Blancille kaikkeni. Olin saanut viettää kuusi päivää upeissa maisemissa ja saanut monta uutta ystävää. Toki huipulle pääsy olisi ollut ihan kiva kirsikka kakkuun, mutta kokonaisuus oli lopulta niin paljon plussan puolella, että tyhmä olisi se, joka pakittamista näissä olosuhteissa jäisi harmittelemaan. Se vuori on siellä edelleen ja ensi vuonna voi yrittää uudelleen. Kaikki tämä on osa vuorikiipeilyä, mitä edelleen rakastan yli kaiken. 

Le Grand Couloirin jälkeen matkalla kohti kotia.



torstai 8. syyskuuta 2016

Gran Paradiso, 4061m, Italian korkein vuori



Gran Paradiso on 4061 metrin korkeudellaan Italian korkein vuori. Se on yks Alppien 128:sta yli nelitonnisesta huipusta ja sinne nousun oli tarkoitus toimia reissuni pääkohteen, Mont Blancin, aklimatisaatio- eli sopeutumisnousuna. Korkeuksiin kun mennään, välttääkseen vuoristotaudin ja parantaakseen suorituskykyä, on yli neljän tuhannen metrin nousuja tehdävä asteittain ja hiljalleen annettava kehon tottua siihen, että sillä on huomattavasti vähemmän happea käytössään. Mont Blancin huippu on 4810 metriä korkea ja siellä happea on liki puolet vähemmän kuin merenpinnan tasolla. Siihen sopeutuakseen yleensä aklimatisaatiorotaatiot menevät suunnilleen niin, että noustaan esim. 3000:een metriin, yövytään siellä, noustaan ylemmäs ja palataan takaisin alemmas yöksi. Seuraavaksi yövytään taas vähän korkeammalla, käydään vähän ylempänä jne. Se on raskasta ja hidasta, mutta samalla välttämätöntä, jotta liki viidessä tuhannessa metrissä pystyy toimimaan. 

Lensin Chamonix’iin lauantaina 27.8. Minulla oli pari päivää aikaa ennen Gran Paradisolle lähtöä ja käytin ne lähinnä käyskentelemällä kaupungilla, missä oli täysi festivaali päällä. Chamonix’n kesän päätapahtuma, UTMB -ultrajuoksu oli vallannut alueen ja kylä tulvi ihmisiä. Satuin osumaan keskustaan juuri, kun päämatkan voittaja oli saapumassa maaliin, joten jäin mukaan katselemaan ja hurraamaan loppusuoralle, kun sen laidalla sopivasti seisoin. Voittaja juoksi 22 tunnissa ja kahdessa minuutissa 170 kilometrin matkan, mikä sisälsi noin 10 000 nousumetriä. Morjens. Aloin miettimään, että eipä tuo Mont Blancille nousu ole suoritus eikä mikään moiseen verrattuna.

Jylhä ja mahtava Mont Blanc kummittelee koko ajan Chamonix'n taustalla

Sunnuntaina tapasimme porukalla, jonka kanssa olimme kiipeilemään lähdössä. Mukana oli yhdeksän suomalaisen ryhmä, joista yksi oli Adventure Partnersin matkanjohtaja ja loput asiakkaita. Gran Paradisolle saisimme mukaan vielä kaksi opasta, yhden italialaisen ja yhden suomalaisen. Samalla selvisi, että suunniteltu nousureittimme Mont Blancille, niin kutsuttu kolmen huipun reitti oli poissa pelistä. Se oli niin vaarallinen roikkuvine serakkeineen, ettei sinne ollut enää asiaa. Edellisellä viikolla reitillä kuoli kolme ihmistä lumi- ja jäälipan sorruttua heidän päälleen. Riski oli liian iso eikä mitenkään kontrolloitavissa, joten päätimme yrittää nousta Blancille Gouterin reittiä, joka on toinen yleisesti käytetty tie ylös Ranskan puolelta.

Maanantaina hyppäsimme autoon ja ajoimme Mont Blancin tunnelin kautta Italiaan. Siellä pysähdyimme matkalla olleeseen pieneen kylään nauttimaan erinomaiset espressot vielä ennen kuin lähdimme nousemaan Gran Paradison rinteille. Suunnitelma oli ensin nousta Chabodin alppimajalle 2700 metrin korkeuteen ja jatkaa siitä seuraavana aamuna kohti Italian huippua. Kahvilassa istuessamme iltalialais-oppaamme sai synkän puhelun: Nyt myös Gouterin reitti oli julistettu liian vaaralliseksi tippuvien irtokivien takia, ja alkoi näyttää siltä, että koko Mont Blancin nousu kuivuisi kasaan. Mietittyämme hetken muita vuoria vaihtoehdoiksi päätimme kuitenkin lähteä tavoittelemaan Alppien huippua poikkeuksellisesti Italian puolelta niin kutsuttua The Pope Routea pitkin. Se on lähestymiseltään vaativampi ja etenkin pidempi, Paavin reitillä kun jokainen metri on taitettava jalan toisin kuin Ranskan puolella, missä pääsee hissillä yli 3000:een metriin. Koska yhteinen konsensus oli kuitenkin se, että Blancin takia tänne oli tultu, päätimme että yrittänyttä ei laiteta. Kuten matkanjohtajallemme Teijalle totesin: Mieluummin pakitan Blancilla kuin huiputan jossain muualla.

Sää oli aurinkoinen ja lämmin, kun lähdimme taittamaan polkua kohti Chabodin majaa. Alkumatkasta tie kulki ison osan ajasta metsikön varjossa, mikä oli helpottavaa. Aina, kun askel saapui aukealle paikalle, paahtava aurinko porotti viimeisenkin hikipisaran liikkeelle, jos nousumetrit eivät olleet sitä jo tehneet. Hiljalleen kuitenkin puuraja jäi taakse ja kivikkoinen polku liki virtasi kiipeilijöiden hiestä kuumuudessa. Matkalla ollut vanhan karjafarmin pihaan tehty jäätikkövedestä juokseva vesitankkauskaivo tarjosi ehkä maailman parhaan makuista vettä. Siellä täällä vilahteli murmeleita ja vuoripukkeja. Askel kantoi hyvin. 

Matkalla Chabodin majalle, Gran Paradison huippu aivan kuvan oikeassa laidassa.

Nousu majalle kesti nelisen tuntia ja sujui ongelmitta. Loppupäivän suunnittelimme ja spekuloimme uutta Blancin reittiämme samalla odotellen seuraavaa aamua, jolloin lähtisimme nousemaan Paradison huipulle, joka näkyi Chabodin pihasta suoraan edessä. Alppimajojen tyyliin ruoka tarjoiltiin puoli seitsemän aikoihin ja ahdoin hymyssä suin suuren annoksen pastaa naamaani vain kuullakseni, että kyseessä oli vasta alkuruoka ja että vielä olisi pari ruokalajia edessä. Ei haitannut, nälkä oli kova ja energiantarve seuraavaan päivään suuri. Ruokailun loppuessa majan henkilökunta kehoitti siirtymään äkkiä ulos katsomaan auringonlaskun näytöstä yllämme. Upeat, paksut, vaaleanpunaiset pilvet olivat henkeäsalpaavat mutta ikävä kyllä petolliset. Auringonlasku nimittäin muuttui pian ukkoseksi ja sulki meidät sisään huolissamme seuraavan aamuyön säästä. Viimeksi kun olen ukkosessa vuorilla ollut, olin Kaukasuksella ja ukkonen tappoi kiilpeilijän. En siis ymmärrettävästi ollut liian innoissani vallitsevasta säätilasta. 

Kaunis mutta petollinen ukkospilvi auringonlaskussa. Kuva on täysin käsittelemätön.

Eikä ollut kukaan muukaan seuraavana aamuna, kun neljän jälkeen nousimme ja lähdimme suuntaamaan ylös. Ukkonen oli ohi, mutta Gran Paradisoa ympäröi paksu pilvimassa. Ensimmäistä kertaa pariin päivään huippua ei näkynyt enää ollenkaan. Matka Chabodilta ylös alkoi polkuna, joka veisi hieman ylempänä oleville moreenikallioille ennen Laveciaun jäätikölle saapumista. Jäätikköä pitkin nousisimme hitaasti kohti huippuharjannetta, missä sijaitsee vielä kallioinen kivipyramidi ja sen katolla Italian korkeimman pisteen merkkinä tunnettu Madonna-patsas. Lähdimme nousuun epävarmasta säästä huolimatta.

Otsalamppujen jono vei hiljalleen leppoisasti kohti jäätikköä. Pimeässä kiipeämisessä on mukavaa, kun ei oikeastaan näe mitään tähtäimiä mihin on menossa. Ainoastaan muiden lamput ja edessäolevan kantapäät ovat ne, mihin keskittyä. Siinä vajoaa helposti kaikenlaisiin ajatuksiin ja matkantekoa ei oikeastan edes huomaa. Äkkiä olimmekin jo jäätikön reunalla ja ryhdyimme asettamaan cramponeja kenkiin. Päivänvalo oli jo saapunut ja paljasti sään lopullisen luonteen: Mitään ei näkynyt, ainoastaan harmaata joka puolella. Olimme edelleen tyystin pilven sisällä ja kun melkein heti jäätikölle astuttuamme saimme niskaan kuurollisen jäisiä rakeita, totesimme, että eiköhän tämä ole tässä. Ylemmäs ei tänään ole asiaa.

Laveciaun jäätikkö oli railoinen ja sumuinen.

Minä en oikeastaan osaa enää edes harmitella pakittamista, mutta monen kanssakiipeilijän kasvoilla näkyi pettymys. Olimme saavuttaneet vasta 3000:n metrin rajan mutta jouduimme kääntymään alas. Itse näen asian niin, että kääntyminen on aina turvallisuutta ja järkevää, joten ei sitä kannata harmitella. Se on osa lajia ja siihen pitää aina varautua jo ennakkoon. Minä teen sen työn henkisesti jo kotona ennen lähtöä ja tiedän aina, että huipulle ei koskaan nousta vaan sinne yritetään nousta. Usein se onnistuu, usein ei, ja niin se menee. Syitä voi olla monia ja jotkut niistä eivät ole omissa käsissä. Vuorikiipeily on aina suurta tasapainoilua liian itsevarmuuden ja järjen välillä ja joskus pitää vain osata niellä ylpeytensä.

Nielen ylpeyttä.

Palasimme Chabodille odottelemaan seuraavaa päivää. Osa meni takaisin nukkumaan ja osa istui baarin puolelle tuhlaamaan rahaa urheilujuomiin ja sipseihin. Ostimme lopulta Chabodin majan tyhjäksi Powerade-pulloista. Iltapäivällä sade taukosi sen verran, että lähdimme majan ympäristöön treenailemaan nousutekniikoita ja kalliokiipeilyä cramponeissa. Tunnelma oli hyvä ja aamun harmitus alkoi olla poissa. Illalla se alkoi tehdä kuitenkin paluuta, kun dinnerin jälkeen sää oli edelleen tasaisen harmaa eikä edessämme seissyt Gran Paradiso näkynyt vieläkään. Jos ei yön aikana selkenisi, joutuisimme unohtamaan koko vuoren ja laskeutumaan alas sopeutumatta. Sääennuste sentään lupaili aamulle vähän parempaa.

Cramponien kolinaa kallioissa.

Jälleen soi kello viiden aikoihin. Aamiainen naamaan ja pihaan seisomaan. Ennuste ei ainakaan vielä pitänyt paikkaansa ja vesisade oli edellistäkin päivää kovempi. Aamupäivällä kuulemma ”ehkä alkaisi kirkastumaan”. Nousimme ehkä viisikymmentä metriä näkyvyyden ollessa olematon, kunnes käännyimme kannoillamme. ”It’s not gonna happen, we go down” oli komento. Palasimme majalle, odottelimme pari tuntia, josko tilanne yhtään paranisi, mutta niin ei tapahtunut. On sanonta, jonka mukaan ”vuorta ei koskaan valloiteta, se vain joskus antaa luvan tulla käymään”. Gran Paradiso päätti, että tällä kertaa asiaa tämän korkeammalle ei ole. 

Näkymä Chabodin majan pihasta

Teimme päätöksen pakata kamat ja lähteä laaksoon autoille ja niillä kohti Torino Hutin hissiä, joka veisi meidät Glacier Du Geantin jäätikölle Mont Blancin massiiville. Gran Paradison sopeutuminen oli epäonnistunut ja meidän olisi pakko päästä vielä tänään yli kolmen tuhannen metrin, jos haluaisimme seuraavana aamuna lähteä Blancia kiipeämään. Glacier Du Geant sijaitsee sentään 3500 metrissä, joten siellä vietetty päivä auttaisi. Samalla kuitenkin palaisi ohjelmassa ollut kovin tarpeellinen lepopäivä ennen Blancin yritystä, mutta sille ei nyt voinut enää mitään. Niinpä kapusimme Gran Paradisolta alas samoja polkuja kuin muutamaa päivää aiemmin olimme majalle nousseet. Sumu ja sade pysyttelivät tiukasti yläpuolellamme koko matkan. Olo oli turhautunut, mutta kaikista eniten olin huolissani aklimatisaatiostani.

Parin tunnin laskeutumisen jälkeen olimme autoilla ja ajelimme Monte Bianco Skywayn kabiinille, joka vei meidät taas ylös 3500:n metriin. Torino Hutilla sää oli aurinkoinen kun lähdimme jäätikölle tallustelemaan ja treenailemaan lisää seuraavien päivien nousuissa tarvittavia tekniikoita. Hinkkasimme pitkin harjanteita ja teimme erilaisia hakkunousuja ja self arrest -laskuja pitkin De Geantin maastoja. Maisemat olivat upeat ja yhteishenki oli hyvä. Fiilis alkoi hiljalleen nousta Mont Blancia varten ja Gran Paradison pettymys oli nopeasti saatu pois koneistosta. Kyllä tämä tästä, sano. Seuraavana aamuna olisimme jo matkalla 
kohti Alppien korkeinta huippua!


Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa. 

Glacier Du Geant, jättiläisen jäätikkö Ranskan ja Italian rajalla 3500 metrissä.

tiistai 6. syyskuuta 2016


Kotiuduin viime yönä Chamonix'sta. Ja olipahan reissu!

Mutkia matkassa riitti enemmän kuin tarpeeksi ja osa niistä kertautuessaan aiheutti omalla kohdallani sen, että Mont Blanc jäin noin 450 metriä vajaaksi. Huippu jäi siis tällä kertaa saavutamatta rautojen käännyttyä alaspäin 4362:n metrin korkeudessa. 

Mutta kymmenen päivää Alpeilla olivat siitä huolimatta kaikkea muuta kuin epäonnistuneet! Kiipeiltyä tuli toden teolla ja sellaisia paikkoja ja reittejä, joita en ollut vielä aikoihin suunnitellut meneväni. Ja silti menin. Sen lisäksi, että opin valtavasti, nautin liki täydellisen viikon vuorien armoilla ja hienossa seurassa, mitä tässä siis valittamaan?

Tässä menee muutama päivä, niin saan purettua kulunutta viikkoa vähän teksteiksi, joten matkakertomuksia luvassa pian!