Gran Paradiso on 4061 metrin korkeudellaan Italian korkein vuori. Se on yks Alppien 128:sta yli nelitonnisesta huipusta ja sinne nousun oli tarkoitus toimia reissuni pääkohteen, Mont Blancin, aklimatisaatio- eli sopeutumisnousuna. Korkeuksiin kun mennään, välttääkseen vuoristotaudin ja parantaakseen suorituskykyä, on yli neljän tuhannen metrin nousuja tehdävä asteittain ja hiljalleen annettava kehon tottua siihen, että sillä on huomattavasti vähemmän happea käytössään. Mont Blancin huippu on 4810 metriä korkea ja siellä happea on liki puolet vähemmän kuin merenpinnan tasolla. Siihen sopeutuakseen yleensä aklimatisaatiorotaatiot menevät suunnilleen niin, että noustaan esim. 3000:een metriin, yövytään siellä, noustaan ylemmäs ja palataan takaisin alemmas yöksi. Seuraavaksi yövytään taas vähän korkeammalla, käydään vähän ylempänä jne. Se on raskasta ja hidasta, mutta samalla välttämätöntä, jotta liki viidessä tuhannessa metrissä pystyy toimimaan.
Lensin Chamonix’iin lauantaina 27.8. Minulla oli pari päivää aikaa ennen Gran Paradisolle lähtöä ja käytin ne lähinnä käyskentelemällä kaupungilla, missä oli täysi festivaali päällä. Chamonix’n kesän päätapahtuma, UTMB -ultrajuoksu oli vallannut alueen ja kylä tulvi ihmisiä. Satuin osumaan keskustaan juuri, kun päämatkan voittaja oli saapumassa maaliin, joten jäin mukaan katselemaan ja hurraamaan loppusuoralle, kun sen laidalla sopivasti seisoin. Voittaja juoksi 22 tunnissa ja kahdessa minuutissa 170 kilometrin matkan, mikä sisälsi noin 10 000 nousumetriä. Morjens. Aloin miettimään, että eipä tuo Mont Blancille nousu ole suoritus eikä mikään moiseen verrattuna.
Jylhä ja mahtava Mont Blanc kummittelee koko ajan Chamonix'n taustalla
Sunnuntaina tapasimme porukalla, jonka kanssa olimme kiipeilemään lähdössä. Mukana oli yhdeksän suomalaisen ryhmä, joista yksi oli Adventure Partnersin matkanjohtaja ja loput asiakkaita. Gran Paradisolle saisimme mukaan vielä kaksi opasta, yhden italialaisen ja yhden suomalaisen. Samalla selvisi, että suunniteltu nousureittimme Mont Blancille, niin kutsuttu kolmen huipun reitti oli poissa pelistä. Se oli niin vaarallinen roikkuvine serakkeineen, ettei sinne ollut enää asiaa. Edellisellä viikolla reitillä kuoli kolme ihmistä lumi- ja jäälipan sorruttua heidän päälleen. Riski oli liian iso eikä mitenkään kontrolloitavissa, joten päätimme yrittää nousta Blancille Gouterin reittiä, joka on toinen yleisesti käytetty tie ylös Ranskan puolelta.
Maanantaina hyppäsimme autoon ja ajoimme Mont Blancin tunnelin kautta Italiaan. Siellä pysähdyimme matkalla olleeseen pieneen kylään nauttimaan erinomaiset espressot vielä ennen kuin lähdimme nousemaan Gran Paradison rinteille. Suunnitelma oli ensin nousta Chabodin alppimajalle 2700 metrin korkeuteen ja jatkaa siitä seuraavana aamuna kohti Italian huippua. Kahvilassa istuessamme iltalialais-oppaamme sai synkän puhelun: Nyt myös Gouterin reitti oli julistettu liian vaaralliseksi tippuvien irtokivien takia, ja alkoi näyttää siltä, että koko Mont Blancin nousu kuivuisi kasaan. Mietittyämme hetken muita vuoria vaihtoehdoiksi päätimme kuitenkin lähteä tavoittelemaan Alppien huippua poikkeuksellisesti Italian puolelta niin kutsuttua The Pope Routea pitkin. Se on lähestymiseltään vaativampi ja etenkin pidempi, Paavin reitillä kun jokainen metri on taitettava jalan toisin kuin Ranskan puolella, missä pääsee hissillä yli 3000:een metriin. Koska yhteinen konsensus oli kuitenkin se, että Blancin takia tänne oli tultu, päätimme että yrittänyttä ei laiteta. Kuten matkanjohtajallemme Teijalle totesin: Mieluummin pakitan Blancilla kuin huiputan jossain muualla.
Sää oli aurinkoinen ja lämmin, kun lähdimme taittamaan polkua kohti Chabodin majaa. Alkumatkasta tie kulki ison osan ajasta metsikön varjossa, mikä oli helpottavaa. Aina, kun askel saapui aukealle paikalle, paahtava aurinko porotti viimeisenkin hikipisaran liikkeelle, jos nousumetrit eivät olleet sitä jo tehneet. Hiljalleen kuitenkin puuraja jäi taakse ja kivikkoinen polku liki virtasi kiipeilijöiden hiestä kuumuudessa. Matkalla ollut vanhan karjafarmin pihaan tehty jäätikkövedestä juokseva vesitankkauskaivo tarjosi ehkä maailman parhaan makuista vettä. Siellä täällä vilahteli murmeleita ja vuoripukkeja. Askel kantoi hyvin.
Matkalla Chabodin majalle, Gran Paradison huippu aivan kuvan oikeassa laidassa.
Nousu majalle kesti nelisen tuntia ja sujui ongelmitta. Loppupäivän suunnittelimme ja spekuloimme uutta Blancin reittiämme samalla odotellen seuraavaa aamua, jolloin lähtisimme nousemaan Paradison huipulle, joka näkyi Chabodin pihasta suoraan edessä. Alppimajojen tyyliin ruoka tarjoiltiin puoli seitsemän aikoihin ja ahdoin hymyssä suin suuren annoksen pastaa naamaani vain kuullakseni, että kyseessä oli vasta alkuruoka ja että vielä olisi pari ruokalajia edessä. Ei haitannut, nälkä oli kova ja energiantarve seuraavaan päivään suuri. Ruokailun loppuessa majan henkilökunta kehoitti siirtymään äkkiä ulos katsomaan auringonlaskun näytöstä yllämme. Upeat, paksut, vaaleanpunaiset pilvet olivat henkeäsalpaavat mutta ikävä kyllä petolliset. Auringonlasku nimittäin muuttui pian ukkoseksi ja sulki meidät sisään huolissamme seuraavan aamuyön säästä. Viimeksi kun olen ukkosessa vuorilla ollut, olin Kaukasuksella ja ukkonen tappoi kiilpeilijän. En siis ymmärrettävästi ollut liian innoissani vallitsevasta säätilasta.
Kaunis mutta petollinen ukkospilvi auringonlaskussa. Kuva on täysin käsittelemätön.
Eikä ollut kukaan muukaan seuraavana aamuna, kun neljän jälkeen nousimme ja lähdimme suuntaamaan ylös. Ukkonen oli ohi, mutta Gran Paradisoa ympäröi paksu pilvimassa. Ensimmäistä kertaa pariin päivään huippua ei näkynyt enää ollenkaan. Matka Chabodilta ylös alkoi polkuna, joka veisi hieman ylempänä oleville moreenikallioille ennen Laveciaun jäätikölle saapumista. Jäätikköä pitkin nousisimme hitaasti kohti huippuharjannetta, missä sijaitsee vielä kallioinen kivipyramidi ja sen katolla Italian korkeimman pisteen merkkinä tunnettu Madonna-patsas. Lähdimme nousuun epävarmasta säästä huolimatta.
Otsalamppujen jono vei hiljalleen leppoisasti kohti jäätikköä. Pimeässä kiipeämisessä on mukavaa, kun ei oikeastaan näe mitään tähtäimiä mihin on menossa. Ainoastaan muiden lamput ja edessäolevan kantapäät ovat ne, mihin keskittyä. Siinä vajoaa helposti kaikenlaisiin ajatuksiin ja matkantekoa ei oikeastan edes huomaa. Äkkiä olimmekin jo jäätikön reunalla ja ryhdyimme asettamaan cramponeja kenkiin. Päivänvalo oli jo saapunut ja paljasti sään lopullisen luonteen: Mitään ei näkynyt, ainoastaan harmaata joka puolella. Olimme edelleen tyystin pilven sisällä ja kun melkein heti jäätikölle astuttuamme saimme niskaan kuurollisen jäisiä rakeita, totesimme, että eiköhän tämä ole tässä. Ylemmäs ei tänään ole asiaa.
Laveciaun jäätikkö oli railoinen ja sumuinen.
Minä en oikeastaan osaa enää edes harmitella pakittamista, mutta monen kanssakiipeilijän kasvoilla näkyi pettymys. Olimme saavuttaneet vasta 3000:n metrin rajan mutta jouduimme kääntymään alas. Itse näen asian niin, että kääntyminen on aina turvallisuutta ja järkevää, joten ei sitä kannata harmitella. Se on osa lajia ja siihen pitää aina varautua jo ennakkoon. Minä teen sen työn henkisesti jo kotona ennen lähtöä ja tiedän aina, että huipulle ei koskaan nousta vaan sinne yritetään nousta. Usein se onnistuu, usein ei, ja niin se menee. Syitä voi olla monia ja jotkut niistä eivät ole omissa käsissä. Vuorikiipeily on aina suurta tasapainoilua liian itsevarmuuden ja järjen välillä ja joskus pitää vain osata niellä ylpeytensä.
Nielen ylpeyttä.
Palasimme Chabodille odottelemaan seuraavaa päivää. Osa meni takaisin nukkumaan ja osa istui baarin puolelle tuhlaamaan rahaa urheilujuomiin ja sipseihin. Ostimme lopulta Chabodin majan tyhjäksi Powerade-pulloista. Iltapäivällä sade taukosi sen verran, että lähdimme majan ympäristöön treenailemaan nousutekniikoita ja kalliokiipeilyä cramponeissa. Tunnelma oli hyvä ja aamun harmitus alkoi olla poissa. Illalla se alkoi tehdä kuitenkin paluuta, kun dinnerin jälkeen sää oli edelleen tasaisen harmaa eikä edessämme seissyt Gran Paradiso näkynyt vieläkään. Jos ei yön aikana selkenisi, joutuisimme unohtamaan koko vuoren ja laskeutumaan alas sopeutumatta. Sääennuste sentään lupaili aamulle vähän parempaa.
Cramponien kolinaa kallioissa.
Jälleen soi kello viiden aikoihin. Aamiainen naamaan ja pihaan seisomaan. Ennuste ei ainakaan vielä pitänyt paikkaansa ja vesisade oli edellistäkin päivää kovempi. Aamupäivällä kuulemma ”ehkä alkaisi kirkastumaan”. Nousimme ehkä viisikymmentä metriä näkyvyyden ollessa olematon, kunnes käännyimme kannoillamme. ”It’s not gonna happen, we go down” oli komento. Palasimme majalle, odottelimme pari tuntia, josko tilanne yhtään paranisi, mutta niin ei tapahtunut. On sanonta, jonka mukaan ”vuorta ei koskaan valloiteta, se vain joskus antaa luvan tulla käymään”. Gran Paradiso päätti, että tällä kertaa asiaa tämän korkeammalle ei ole.
Näkymä Chabodin majan pihasta
Teimme päätöksen pakata kamat ja lähteä laaksoon autoille ja niillä kohti Torino Hutin hissiä, joka veisi meidät Glacier Du Geantin jäätikölle Mont Blancin massiiville. Gran Paradison sopeutuminen oli epäonnistunut ja meidän olisi pakko päästä vielä tänään yli kolmen tuhannen metrin, jos haluaisimme seuraavana aamuna lähteä Blancia kiipeämään. Glacier Du Geant sijaitsee sentään 3500 metrissä, joten siellä vietetty päivä auttaisi. Samalla kuitenkin palaisi ohjelmassa ollut kovin tarpeellinen lepopäivä ennen Blancin yritystä, mutta sille ei nyt voinut enää mitään. Niinpä kapusimme Gran Paradisolta alas samoja polkuja kuin muutamaa päivää aiemmin olimme majalle nousseet. Sumu ja sade pysyttelivät tiukasti yläpuolellamme koko matkan. Olo oli turhautunut, mutta kaikista eniten olin huolissani aklimatisaatiostani.
Parin tunnin laskeutumisen jälkeen olimme autoilla ja ajelimme Monte Bianco Skywayn kabiinille, joka vei meidät taas ylös 3500:n metriin. Torino Hutilla sää oli aurinkoinen kun lähdimme jäätikölle tallustelemaan ja treenailemaan lisää seuraavien päivien nousuissa tarvittavia tekniikoita. Hinkkasimme pitkin harjanteita ja teimme erilaisia hakkunousuja ja self arrest -laskuja pitkin De Geantin maastoja. Maisemat olivat upeat ja yhteishenki oli hyvä. Fiilis alkoi hiljalleen nousta Mont Blancia varten ja Gran Paradison pettymys oli nopeasti saatu pois koneistosta. Kyllä tämä tästä, sano. Seuraavana aamuna olisimme jo matkalla
kohti Alppien korkeinta huippua!
Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Glacier Du Geant, jättiläisen jäätikkö Ranskan ja Italian rajalla 3500 metrissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti