keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Lobuche viisi vuotta myöhemmin

Syksyllä 2017, melko tasan viisi vuotta sitten siis, lähdin ensimmäistä kertaa Nepaliin Matkatoimisto Aventuran kanssa. Pääsin Anne-Mari Hyryläisen oppipojaksi Lobuchelle katselemaan, millaista se matkanjohtajan homma oikein on ja samalla antautumaan Himalajan kuusitonnisille huipuille ja maisemille, joilta tiesin, ettei todennäköisesti ole paluuta. Ei ollut, sydän jäi kerrasta Khumbuun. 

Paljon ehti Vantaanjoessa sen jälkeen virrata ja muutama Nepalin keikkakin tuli tehtyä ennen kuin pääsin palaamaan Lobuchelle muutama viikko sitten, tällä kertaa matkanjohtajana ihan itse. Jälleennäkeminen oli lämmin ja tuttavallinen Lobuchen päästäessä koko ryhmämme turvallisesti huipulle ja alas sunnuntaina 16.10.


Kathmandussa vielä nauratti


Reissu meinasi tosin tyssätä jo heti alkuunsa Luklan kentän tuttujen ongelmien takia. Monsuunikausi oli jo kuukauden verran yliajalla ja ”maailman vaarallisin lentokenttä” menee kiinni heti, jos näkyvyys kentällä 2800 metrissä on huono. Tämä yhdistelmä oli pitänyt Luklan kiitoradan kiinni jo pari päivää ennen meidän lähtövuoroamme. Kenttä kyllä aukesi sinä aamuna, jolloin meidän piti lentää, mutta koska ensin piti purkaa parin edellispäivän aikana kertynyt suma, ei meille lupailtu ”first flight of the day” ihan toteutunut. Nepalissa lähtövuoroon vaikuttaa myös henkilökohtaiset suhteet kentällä ja jonon ohi menevät yleensä ne, joilla on joko ylimääräistä rahaa tai kavereita lentoyhtiössä Ja kun puoliltapäivin Lukla taas meni pilveen, alkoi näyttää vahvasti siltä, ettei kukaan lennä enää tänään. Lopulta paikkasimme tilanteen parilla charter-helikopterilla, joilla pystyy lentämään huonommassakin kelissä ja pääsimme sittenkin Lukaan illan jo pimetessä. Ja onneksi niin, saimme myöhemmin kuulla, että yhtä aamulentoa lukuunottamatta (jolla tuskin juuri me olisimme olleet), Luklan lentokenttä pysyi kiinni seuraavat viisi päivää ja ilman koptereita olisi koko reissu jäänyt tyngäksi. Jos jokin ei ole viidessä vuodessa muuttunut, on se lentosäätö matkalla Khumbuun. 


Lisäksi jostain mystisestä syystä Luklan lentoliikenne on siirretty Ramecchappin kentälle viiden tunnin ajomatkan päähän Kathmandusta. Joten jos pullonkaula vuorille oli jo ennestään ahdas, nyt se on vielä tiukempi. Kuulemma niiden viiden päivän aikana, jolloin me olimme jo aloittaneet vaelluksemme kohti Lobuchea, Ramecchappin kentän ympäristössä oli tuhansia ihmisiä telttailemassa ja odottamassa lentojaan, kylän majoituskapasiteetti kun ei riitä muutamaa sataa pidemmälle.  


Kaikki Luklan lentoliikenne lähtee tällä hetkellä Ramecchapin pikkukentältä,
 joka ei millään kestä suurta matkustajien kapasiteettia


Juttelin paluumme jälkeen Kathmandussa paikallisen ystäväni kanssa, joka oli asiantuntijoiden kanssa tutkaillut sääkarttoja viime vuosikymmenen ajalta ja tullut siihen tulokseen, että monsuuni loppuu nykyään keskimäärin vähintään kaksi viikkoa myöhemmin kuin aiemmin. Saas nähdä tuleeko tämä vaikuttamaan tulevaisuudessa vaelluskauden ajankohtaan. Ja myös pituuteen, talvi kun pääasiassa hiipii vuorille joulukuun alun paikkeilla. Jos syys-marraskuusta joutuu alkaa nipistämään parista viikosta kuukauteen vaellusaikaa pois, se tulee vaikuttamaan paikalliseen elinkeinoon. Varsinkin, jos siitä ajasta joutuu vielä telttailemaan Ramecchappin kentällä viikon. Jännä nähä. 


Paria nopeaa auringonpilkahdusta lukuunottamatta meilläkin satoi käytännössä koko ensimmäisen viikon Gokyoon asti, sitten monsuuni loppui kuin seinään. Yhtäkkiä kahden viikon ennuste lupasi pelkkää pilvetöntä taivasta alkaen aamusta, jolloin nousimme Gokyo Rille auringonnousua katsomaan. Ajoitus ei siis olisi voinut olla parempi, etenkin kun edessä oli reissun rankimmat päivät ja loppuhuipentuma. Ennuste myös piti paikkansa ja saimme nauttia kirkkaasta kuulaasta syyssäästä Gokyo Rin jälkeen myös Chola Passin ylityksessä sekä noustessamme paria päivää myöhemmin Lobuchen 6090 -metriselle itäiselle huipulle. Samaten paluumatka Luklaan oli kirkas eikä poispääsyssä ollut enää lentojen kanssa ongelmia. 


Monsuunin saattelemana kohti Gokyon järviä


Huiputus itsessään meni hyvin ja melkein koko porukka saatiin toppiin pikkuisen vajaassa seitsemässä tunnissa. Odotin, että reitillä olisi ollut enemmän lunta pitkittyneen monsuunin takia, mutta kuudessa tuhannessa metrissä ongelmia ei vielä ollut, toisin kuin pari kilometriä korkeammilla vuorilla ympärillä. Manaslun kausi oli ollut hankala ja vaarallinen lumiolosuhteiden takia ja näkyipä Cho Oyullakin pari valtavaa lumivyöryä matkallamme Chola Passin yli paria päivää aiemmin. Lobuchella oli kuitenkin kuivaa ja yläosan lumet olivat asettuneet jo aloilleen. Reitti toppiin oli hieman suoraviivaisempi ja osittain teknisempi kuin viisi vuotta sitten, mutta mukaili pitkälti samoja linjoja kuin ennenkin. Laskeutuessa kallio-osuudella oleva auringon sulattama sohjo aiheutti välillä turhautumista ja pientä liukastelua, mutta muuten olosuhteet olivat erinomaiset. Vajaa 12-tuntinen päivä tuli tehtyä eikä edes nenä palanut tällä kertaa. 


Solen i toppen!


Olen aina sanonut, että mulla on maailman parhaat asiakkaat ja niin oli nytkin. Lobuchelle lähti kahdeksan hengen porukka, joista yksi oli ainoastaan vaeltamassa, eikä tähdännyt ylös. Muutama perinteinen vatsatauti ja korkeusoire matkalle osui itse kullekin, mutta pääasiassa kaksiviikkoinen vaelluksemme saatiin kunnialla läpi. Sitkeää jengiä koko porukka ja erityimaininta kahdelle nuorelle lääkärillemme, jotka korkeuden ja väsymyksen jäivät Thagnakin kohdalla päivän muista jälkeen vain kiriäkseen ryhmän seuraavana iltana kiinni ja jatkoivat siitä muutaman tunnin levolla suoraan toppiin. Kovaa ajoa, etten sanoisi! Ennen jokaista reissua tähdennän asiakkaille kolmea tavoitetta, joista ensimmäinen on palata turvallisesti kotiin, toinen on pitää älyttömän hauskaa ja kolmas liittyy huipun tavoitteluun. Nämä toteutuivat suunnitellusti ja etenkin hauskan pitäminen meni nappiin! Kiitos siis matkaseuralle vielä kerran, että teitte matkanjohtajan työstä helppoa ja maailman parhaan duunin. The struggle was real, kuten nepalilainen pikkutyttö meille Macchermossa tähdensi. 


Viidessä vuodessa suurimmat muutokset Nepalissa liittyvät infraan. Ensimmäinen on nettiyhteyksien kehittyminen. Jos 2017 ainoa mahdollisuus yhteyteen oli ostaa EverestLinkin raaputuskortti, nyt majatalot tarjoavat, rahaa vastaaan tosin, myös omia wifejään iltaisin käytettäväksi. Se, toimiiko ne, on toki asia erikseen. EverestLink on myös saanut kilpailijan AirLinkistä, jota en tällä kertaa kokeillut, koska ainakin vielä keväällä se oli varsin hidas, jos edes toimi. 


Toimiiko wifi, näkyykö NHL-tulokset?


Toinen suuri muutos on vessanpönttöjen saapuminen Khumbuun! Viisi vuotta sitten sellaisista sai vain haaveilla slaavikyykkyjen yhteydessä lattiassa olevan reiän päällä, mutta nyt joka ikisessä majatalossa matkalla Gokyoa ylös ja Khumbua alas löytyy vessanpöntöt. Vähintään joka toisessa majatalossa vessa löytyy myös jo omasta huoneesta! Kehitys kehittyy ja joku on ilmeisesti korona-aikana tehnyt hyvät pönttökaupat vuorille. That said, Lobuchen yläleirin vessateltta oli sentään edelleen sitä itseään ja lopulta täysin käyttökelvoton. Jotkut asiat sentään pysyvät.


Lobuchen nousu oli vuoden viimeinen työkeikkani ja oiva tapa päättää kausi. Keväällä EBC ja Island Peak, kesällä kolme viikkoa Ruotsissa, toiset kolme Grönlannissa ja syksyllä kolme Nepalissa. Tästä on hyvä vetäytyä vähän nuolemaan haavoja ja panostamaan kouluhommiin seuraaviksi kuukausiksi. Samalla voi alkaa puhaltelemaan pölyjä laskukamojen päältä ja tavoitteena onkin aloittaa laskukausi niin pian kuin mahdollista. Vaikka töissä onkin kivaa, talvi on paras kausi vuodesta!


Kiitos työt 2022!