Vuosiyhteenveto 2021

Vuosi 2021 alkaa olla lopuillaan ja on perinteisen yhteenvedon aika. Olen summannut vuosiani blogeissani vuodesta 2012 alkaen, joten tämä on jo kymmenes kerta, kun vilkaisen olkani taakse ja niputan kuluvan vuoden tapahtumat! Samalla, kun niitä on taas riittänyt, tuntuu, ettei ole. Toinen koronavuosi on pitänyt hyllyllä kaikki suunnitelmat ja tavallaan hommat ovat vain junnanneet paikallaan koko maailman tapaan. Mutta koska ihminen on sopeutuvaa sorttia, kaikenlaista on pitäinyt keksiä päivien täytteeksi virusta vältellen. 

Vuosi sitten ajatus oli, että kyllä tämä homma tästä väistyy viimeistään sitten, kun rokotteet on saatu hihaan. Siihen asti olin päättänyt olla kärsivällinen ja ajella säästöliekillä alkuperäisiin suunnitelmiin nähden. Ensimmäinen Alpiton ja työtön talvi pitkään aikaan keskittyi siispä Suomeen ja Lappiin ja vietin lopulta yhteensä kahdeksan viikkoa jossain Salla-Pyhä-Äkäslompolo-Pallas -akselilla treenaten ja laskien. Aiempina talvina olen keskittänyt randohommat pääasiassa Itävaltaan, Ruotsiin ja Norjaan, joten Suomen mäet ovat irtopäiviä lukuunottamatta jääneet vähemmälle. Talvi 2021 korjasi tilanteen ja etenkin Ylläksen seutuvilla vietetyt viikot avasivat silmäni kotimaan mahdollisuuksille. Tammikuussa tulleen lumidumpin myötä tuli kierrettyä aika tehokkaasti kaikki Äkäslompolon lähistöllä olevat relevantit mäet ja aspektit ja hyvää laskettavaa löytyi paljon. Keväthangilla ehdin myös pyörimään Pyhän suunnalla vähän enemmän ja kauden viimeiset laskut tuli tehtyä Pallaksella. Pääsinpä sen Pyhäkurunkin viimein tiputtelemaan alas! 

Kesängillä tammikuussa 2021

Pyhän keväthanget rules ok!

Myös lumiturvallisuusoppien kannalta oli hyvä päivystää pohjoisen olosuhteita pidempään paikan päällä, jolloin ymmärrys lumipakkaan oli konkreettisempi kuin jos olisi seurannut sitä Etelä-Helsingistä pelkkien säätiedotusten perusteella. 

Las Talmas ja vanhakin taipuu

Kerkesin onneksi mäkeen myös etelässä. Talman kevätsessarit olivat parasta sitä itseään pitkästä aikaa, kun sain vanhan laskukaverini 20 vuoden takaa taas rinnalleni. Kävimme hinkkaamassa Talman keski-ikäparkkia kuin kaksikymppiset konsanaan ja tulipahan vedettyä ensimmäinen 360 indy päälle sitten vuosituhannen vaihteen! Koko talven erikoisin sessio tuli koettua kuitenkin Keski-Suomessa, kun päädyin ravitallille ja lumilaudalla hevoskärryjen perään. Sen jälkeen päädyin Maaseudun tulevaisuuteen. 

Kaiken kaikkiaan laskukausi 20/21 sisälsi 54 laskupäivää, oli erinomaisen hyvä, eikä sen keskittyminen ainoastaan Suomeen haitannut juuri yhtään. Se ehkä jopa monipuolisti sitä. Tällä hetkellä näyttää taas siltä, että myös alkanut kausi – 30. lumilaudalla! – menee samantyyppisellä Suomi-formaatilla, vaikka lentoliput Innsbruckiin ensi viikolle inboksissa onkin. 

Hermanni ja Tero vetää ja Teemu vikisee 

Huhtikuun puolivälissä löin laskukamat naulaan ja aloin keskittymään juoksuun. Toki jo pitkin talvea olin käynyt lenkillä viikottain, mutta keväällä laitoin asetukset tyystin toukokuun NUTS Karhunkierroksen 55 kilsaan valmistautumiseen. Se oli kamalaa, se oli ihanaa ja se oli pisin matkani tähän mennessä. Lähdin kisaan ilman sen kummempia tavoitteita ja juoksin läpi yön kymmenessä tunnissa maaliin. Vähän oli jalkaongelmaa sun muuta, mutta loppujen lopuksi olin varsin tyytyväinen suoritukseen. Sen innoittamana ilmoittauduin syyskuulle Nuuksio Classicin maratonille ja loppubonuksena vielä Bodom Trailin kymmenen kilsan yökisaan kauden päätteeksi. Kaiken kaikkiaan kävin tekemässä vuoden 2021 aikana 141 erilaista lenkkiä, joiden keskipituus oli 7 kilometriä ja yhteensä juoksumatkaa kertyi tuhannen kilometrin verran. 

NUTS Karhunkierros 55 km...

...ja Nuuksio Classic 42 km.

Vuonna 2021 aloin suhtautua treenamiseen ammattimaisemmin. Palkkasin viime vuoden lopulla itselleni valmentajan, jonka kanssa hommat aloitettiin kunnolla tammikuussa. Aiemmin olen esimerkiksi vältellyt punttisalia viimeiseen asti ja, vaikken siitä vieläkään liikaa tykkää, olen joutunut tunnustamaan sen hyödyt. Läpi vuoden olen tehnyt kaksi lihaskuntotreeniä viikossa, enkä voi kiistää, etteikö siitä olisi ollut valtavaa hyötyä mm. yllämainittuun juoksuun. Viimeistään kesällä töissä oli pakko todeta, että salitreeni on tehnyt myös rinkan kanssa ylämäkeen kävelemisestä aika paljon helpompaa. Valmentajan kanssa olen saanut viimein harjoitteluuni oikeanlaista rutiinia, ymmärrystä ja ylipäänsä järkeä ja viimein tekemiseni on oikeaoppisesti tavoitteiden mukaista. 

Tuhannen juoksukilometrin lisäksi tein tänä vuonna 64 lihaskuntotreeniä ja viitisenkymmentä kiipeily-,  skinnailu- ja laskupäivää. Kellooni on taltioitunut 245 eri treeniä ja siihen päälle 26 vaelluspäivää vuodelle 2021. Skeittausta en koskaan ole mieltänyt urheiluksi, eikä niitä sessioita ole Garmin tallentanut. Voisi kuitenkin kai sanoa, että on tullut liikuttua! 

Jumppakärpänen @ Kuntotupla

Työrintamalla 2021 oli kaksijakoinen. Keväällä oli vielä vahva usko, että paluu normaaliin olisi edessä, mutta niin vain epävarmat ajat peruivat taas kaikki Ruotsin ja Grönlannin vaellukset kesältä. Toisin kuitenkin kuin ensimmäisenä koronakesänä, tänä vuonna pääsin nopeiden liikkeiden ansioista siirtämään osan töistäni Haltille ja vedin lopulta kolme reissua Suomen huipulle varsin vaihtelevissa olosuhteissa. Oli hellettä ja oli lumimyrskyä heinäkuussa, mutta kaikista eniten oli vain mahtavaa päästä edes vähän töihin!

Keskiyön aurinko klo 00.00 Haltin huipulla heinäkuussa

Syyskuussa pääsin lopulta, kahden vuoden tauon jälkeen, myös Ruotsiin. Kebnekaise on edelleen suosikkipaikkani maailmassa ja nyt pääsin viemään sinne parhaat ystäväni. Reissu sovittiin jo ensimmäisen koronakevään käydessä kuumimmillaan ja tuntui jopa melkein absurdilta, että se viimein, kaiken jälkeen, saatiin myös toteutettua. En tule unohtamaan vaellusta koskaan.  

Trip of a lifetime ja elämäni tyypit Ruotsin Lapissa

Naapurit jo 42 vuoden takaa. Engelinaukio neva 4get.

Omituiset ajat aiheuttavat omituisia asioita. Tammikuussa klikkasin ex-tempore Facebookissa kaverin seinällä ollutta linkkiä ja yhtäkkiä, paria viikkoa myöhemmin, löysin itseni pääsykokeista Humanistiseen ammattikorkeakouluun. Jos se ei ollut jo tarpeeksi pelottavaa, niin seuraavaksi huomasin, että olin päässyt myös sisään! Syyskuussa minä, jonka ei ikinä pitänyt mennä mihinkään kouluun, aloitin seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opinnot – hienommin Bachelor in Outdoor and Adventure Education – Kiljavalla. Jos kaikki menee hyvin, muutaman vuoden päästä pitäisi tulla valmista. In other news, valmistuin viime viikolla FINLAV-lumiturvallisuuskouluttajaksi. Yay!

Korkeakouluopiskelu voi olla myös tällaista! @ Pallas, syyskuu

Vuosi 2021 on ollut suunnittelemattomia tapahtumia täynnä. Ikävä kyllä, yhtä vähän suunnitelmiin kuului masennuksen uusiutuminen ja isommassa kuvassa tuntuukin siltä, että se on hallinnut tätä toista koronavuotta eniten. Tuntuu, että suurin osa ajasta on mennyt vain jonkinlaiseen selviytymiseen ja pystyssä pysymiseen ja kaikki yllämainittu on ollut tavalla tai toisella sen varjostamaa. Kulunut syksy on ollut eritysen rankka ja terapia intensiivistä, mutta samalla olen tutustunut itseeni uusin silmin ja päivä päivältä lisää, ja olen varma, että pidemmässä juoksussa tästä on parempi ponnistaa kuin koskaan aiemmin! 

Ainoa mikä on varmaa on se, että alkava vuosi 2022 on ihan yhtä tyhjä taulu kuin edeltäjänsäkin. Juuri tällä hetkellä korona heittelee taas kapuloita rattaisiin, eikä epävarmuus tulevasta tunnu ottavan loppuakseen. Samalla kun se ahdistaa, siihen huomaa alkaneensa tottumaan. Olen taas laittanut kesän keikat normaalisti myyntiin ja suunnitellut ties mitä vuorimatkaa kalenteriin samalla varsin hyvin tietäen, ettei ole mitään hajua toteutuvatko ne. Huhtikuussa pitäisi mennä töihin Nepaliin ja ensi viikolla lähteä Itävaltaan, mutta kuinka käy? 

”Jos emme varmuudella tiedä kuinka tulee käymään, olettakaamme että kaikki käy hyvin.” 

- Mauno Koivisto

Ruotsi, syyskuu 2021

Tähän loppuun vielä, perinteitä kunnioittaen, vuoden levyt 2021. Niitä oli niin paljon, ettei pystynyt mitenkään pitäytymään kymmenessä! 

TENTATION - LE BERCEAU DES DIEUX

HELLOWEEN - HELLOWEEN

CANNIBAL CORPSE - VIOLENCE UNIMAGINED

THE VINTAGE CARAVAN - MONUMENTS

DRAWN AND QUARTERED - CONGREGATION PESTILENCE

TURNSTILE - GLOW ON

THYRFING - VANAGANDR

THE MOUNTAIN GOATS - DARK IN HERE

MASTODON - HUSHED AND GRIM

BLOOD RED THRONE - IMPERIAL CONGREGATION

SWALLOW THE SUN - MOONFLOWERS

MASSACRE - RESURGENCE

PORTRAIT - AT ONE WITH NONE

CARCASS - TORN ARTERIES

ARCHGOAT - WORSHIP THE ETERNAL DARKNESS

PET SHOP BOYS - LIVE IN RIO ’94

DEATHGOAT - REGURGITATED INTO EXISTENCE

THE MIGHTY MIGHTY BOSSTONES - WHEN GOD WAS GREAT

LINDSEY BUCKINGHAM - S/T

EYEHATEGOD - A HISTORY OF NOMADIC BEHAVIOUR

Nyt tämä blogi hiljenee taas kotvaksi, kun sen kirjoittaja keskittyy hetkeksi suklaan syömiseen. Rauhallista joulua ja uuttavuotta kaikille!

 

Lasken, siis meditoin

Meditaatio on ennen kaikkea mielen tyhjentämistä ajatuksista, mikä saavutetaan pysyttelemällä keskittyneesti nykyhetkessä jonkin toiminnan tai muun menetelmän avulla. Meditaatio yhdistää tiukan keskittymisen rentoutumiseen. Meditoija keskittyy intensiivisesti esimerkiksi johonkin esineeseen, ääneen tai kuvaan, jonka seurauksena mieli tyhjentyy ajatuksista, stressistä ja levottomuudesta. - Wikipedia

Lumilautailu on minun meditaationi. Tajusin sen tässä kuluvan vuoden aikana, kun meditointi nousi terapiassa esiin ja yritin tehdä perinteisiä harjoituksia kotona. Ei siitä mitään tullut, ADHD-mieleni sinkoili pitkin seiniä, enkä pystynyt keskittymään ”hetkeen” lajin vaatimalla tavalla, vaikka kuinka yritin. Kävimme myöhemmin tilannetta läpi terapeuttini kanssa ja hän kysyi, että tuleeko mieleen yhtäkään toimintaa, jonka aikana mieleni tyhjenisi täysin kaikesta muusta sitä suorittaessa. Kuin tykin suusta sylkäisin, että laskeminen. 

Kun lasken, mieleni on tyhjä. En ajattele mitään, en edes sitä itse laskua. Lasken vain. Lasken kovaa, lasken hiljaa. Lasken hyppyriin tai lasken sen ohi. Lasken rinnettä tai sen ulkopuolella. En mieti. Nautin tunteesta, kun kylmä ilma osuu naamaani ja lumi pöllyää ympärillä, tuntuu ettei maailmassa ole sillä hetkellä mitään muuta. 

En arvota eri laskutyylejä tai -päiviä keskenään, koska mikään ei ole toistaan parempaa. Joskus tekee mieli laskea rinnettä kovaa, joskus kikkailla hyppyreissä. Harvemmin enää tekee mieli opetella mitään uusia temppuja, mutta vanhoja on välillä kiva kokeilla, sellaisia, jotka taipuivat notkeasti 20 vuotta sitten. Joskus tekee mieli lähteä skinnaamaan ja päästä vuorille, mutta siinä ei oikeastaan ole kyse niinikään laskemisesta. Vapaalasku on sinänsä harhaanjohtava termi, koska itse laskeminen – minun meditaationi – on lopulta ajallisesti aika pieni osa lajia. Vapaaylämäkihiihto olisi ehkä osuvampi? Skinnailu on minulle enemmän retkeilyä ja pääsyä paikkoihin, joihin muuten ei pääsisi ja se laskuosuus on bonus päälle. Joskin kyllä tosi iso bonus. Toisaalta vuorilla oleminen itsessään on myös jo jonkinlaista meditaatiota.  

Joskus laskeminen voi olla myös tätä. @ Tuolpagorni, Ruotsi 2019

Rakastan laskemista ja lumilautailua. Se on laji, jossa olen sen verran hyvä, ettei minun tarvitse miettiä suorittaessa, että osaanko tai pystynkö. Koska osaan ja pystyn, ja juuri sen ansiosta laskiessa mieli on tyhjä. Se on samalla alitajuntaisesti täydellisen keskittynyt meneillään olevaan laskuun, mutta se ei stressaa, koska se tietää homman pysyvän hanskassa.

30. lumilautailukauteni avauspäivä viime viikolla

Aloitin lumilautailun Chamonix’ssa 30 vuotta sitten. Otimme kaverini kanssa siskoni lumilaudan ja lähdimme illalla hotellin viereiselle kukkulalle sitä kokeilemaan. Seuraavana päivänä vaadimme vanhempiamme vuokraamaan meille omat laudat, joilla yhden lastenrinne-päivän jälkeen lähdimme suoraan johonkin isoon mäkeen. Alastulo kesti kolme tuntia, ranteisiin ja perseeseen sattui ja itketti, mutta sille tielle jäätiin molemmat. Sen jälkeen olen laskenut suksilla enää ainoastaan kerran. 

Teini-ikäisenä aloin ostamaan kausikortteja Talmaan, minne lopulta muodostui jonkinlainen lumilautailijoiden hubi. Talmassa laski maailman parhaat laskijat, mutta samaan mäkeen mahtui myös amatöörit, aloitteljijat ja kaltaiseni hangaroundit. Kaikkia yhdisti iso rakkaus lajiin ja 90-lopun ja 2000-luvun alun vuosina Talmassa tuli vietettyä aika monta tuntia ja päivää kuivan juustohampurilaisen voimalla. Se on muuten ihan saman makuinen edelleen! Oli skiexpot, boardexpot ja Slammerin bileet, joiden jälkeen mäkeen mentiin pahimmassakin darrassa. Oltiin nuoria ja omistettiin maailma. Tai ainakin ne kovimmat jäbät omisti, nyt ne omistaa Makian. 

Oma kehityskaareni koki kolauksen talvella ’96, kun minulta murtui selkä. Sen jälkeen aloin arkailemaan isompia hyppyreitä tai ainakin isompia temppuja ja tyydyin Japan aireihin ja maksimissaan 360:iin, samalla, kun kavereistani tuli maailmaa kiertäviä olympiaurheilijoita ja maailmanmestareita. Heitä oli hienoa seurata selustasta ja samalla vähän kadehtia. Omaksi huippuhetkekseni jäi Jonin lähettämät terveiset Slammerin haastattelussa, minne se ajoi kullan värisellä Bemarillaan. 

Abisko 2019

Jossain vaiheessa kaikista tuli enemmän tai vähemmän aikuisia ja Talman meininki hyytyi. Tuli perheitä ja töitä ja mitä lie. Itselläni alkoi rokkivuodet, joiden aikana laskeminenkin jäi, muutamaa Lapin reissua lukuunottamatta. Silloin meditaationi virkaa hoitikin viina, enkä osannut edes kaivata kuulaita laskupäiviä menneisyydestä. 

Raitistumiseni jälkeen kaivoin kuitenkin taas vanhan lautani naftaliinista ja lähdin Talmaan kuivalle juustohampurilaiselle. Iso käännekohta oli kuitenkin kuusi vuotta sitten, kun löysin splitboardin ja skinnailun maailman, joka toi laskemiseen aivan uuden ulottuvuuden ja sitä kautta myös uudelleen synnytti unohtamani meditatiivisen vaikutuksen. Vapaalaskuhommat veivät mennessään, kun uusi tapa liikkua vuorilla aukesi. Jossain vaiheessa olin sitä mieltä, että only backcountry is real ja jokaisen laskureissun ja -päivän piti olla jotenkin tosi eeppinen ja päräyttävä suoritus, kunnes tajusin, ettei oikeasti tarvitse. Päivä Talmassa saattoi olla ihan yhtä hieno.  Luin jostain taannoin quoten, en muista kenen, jonka mukaan paras kiipeilijä on se, jolla on eniten hauskaa. Sama pätee laskemiseen. Niinä päivinä, kun on hauskaa, on ihan sama, onko jossain Itävallan kuruissa vai keravalaisessa keski-ikä -parkissa. Viime talven parhaita päiviä koin yhtä lailla Kesängillä ja Pallaksella kuin Talmassa, kun vanhan kaverini Paten kanssa lähdettiin ekaa kertaa 20 vuoden jälkeen taas yhdessä mäkeen. Olimme yhtäkkiä hetken taas nuoria. Kausikortti on hankittu tälle kaudelle.

Salla 2021

Nyt olen Sallassa, huomenna menen Pyhälle ja loppuviikon vietän Äkäslompolossa. Olen odotellut talvea kädet syyhyten ja varusteita päivittäen ja viime viikolla, kun pääsin laskemaan ehkä parhaan kauden avauspäivän ever, meinasin itkeä ilosta. Sitten viime kevään ei ole ollut sellaista hetkeä, ettei päässäni liiku mitään. Tässä on ollut vähän kaikenlaista, eikä syksy ole ollut henkisesti se helpoin, mutta yhtäkkiä laudan päällä kaikki tuntui vain hyvältä ja olin täydellisessä rauhassa. Meditoin. 

Perusmeditaation tarkoituksena on syvä rentoutuminen sekä mielen vaimentaminen ja ajatusten hiljentäminen. Meditoinnin voi suorittaa esimerkiksi istuen tai maaten. - Wikipedia

…tai laskien!

 

Hiton välikausi

Paras – ja samalla surullisin – vertauskuva tälle ajalle vuodesta on Kaivopuiston rannassa pimeässä ja sateessa seisova kioskikahvila kellon ollessa neljä iltapäivällä torstaina. Kaukana ovat kesän aamut ja iltapäivät, kun sen terassilla sai huolettomin mielin istua juuri niin monta tuntia kuin huvitti, ja samalla ne ovat jossain kaukana edessä, ensi keväässä. 

Talven tulo on joka vuosi parasta, olenhan talvilajien ja -kelien suuri ystävä. En siis ole vaipumassa mihinkään horrokseen tai synkkyyteen marraskuun säässä, minua ainoastaan ärsyttää tämä välikausi, kun ei ole enää varsinaisesti syksy, muttei vielä talvikaan. Olen pakannut skeittikamat eteisen kaappiin ja pidemmät juoksulenkitkin on tältä vuodelta taputeltu. Niiden sijaan olen laittanut laskukamoja ojennukseen, vaihtanut piippariin patterit ja päivittänyt varusteita uuteen kauteen. 

Tämä on 30. kauteni lumilaudalla! Ostin sen kunniaksi uuden laudan armadaan. Koska todennäköisesti vietän suurimman osan tulevasta talvesta täällä etelässä, kävin lunastamassa itselleni puhdasverisen temppulaudan, joka kainalossa nyt odottelen, että Talman keski-ikäparkki aukeaisi. Ensimmäinen pop-up -rinne kotimäessä avattiin jo pari päivää sitten! En kuitenkaan malttanut vain istuskella kotona Rukan käynnistäessä hissinsä syyslomalla, joten kävin pikavisiitin pohjoisessa ja avasin laskukauden jo lokakuun puolivälissä. Samalla kävin vetämässä muutaman tehokkaan ylämäkitreenin Sallassa, missä keskus odotti vielä tykkien käynnistämistä. 

Kauden 21-22 neitsytnousu Rukalla!

30 vuotta laudalla tuntuu hurjalta. En tiedä miksi intoilen tästä tasaluvusta jotenkin tolkuttoman paljon, onhan tässä 30 vuotta tehty kaikenlaista muutakin, mutta jotenkin pyöreät vuodet alleviivaavat sitä, että laskeminen on minun meditaationi ja katarsikseni. Joka kerta, kun kiristän siteet ja käännän keulan kohti rinnettä, pää tyhjenee kaikesta muusta. Se on viime vuosina ollut tärkeä havainto ja yksi syy lisää odottaa laskupäiviä kuin kuuta nousevaa. Laskeminen on yksinkertaisesti parasta mitä voi housut jalassa tehdä ja se on minun pakopaikkani kaikesta muusta. 

Ihan pelkkään Talmaan ei onneksi tarvitse tällä kaudella tukeutua. Opiskeluni Humakissa suoritan seuraavat neljä kuukautta lähinnä verkossa, joten kyllähän tässä reissuun kerkeää. Joulukuun alussa lähden pariksi viikoksi Sallaan ja Ylläkselle, missä pitäisi saattaa viimein päätökseen lumiturvallisuuskouluttajakoulutukseni. Joulun jälkeen suuntana on muutaman vuoden koronatauon jälkeen Itävallan Alpit ja tammi-helmikuussa suunnitteilla on pidempi putki Lappiin. Keväthanget näillä näkymin menevät kotikulmilla ja kausi päättynee maaliskuuhun, jonka jälkeen työt kutsuvat toisaalla. Mitään kummempia tavoitteita en kaudelle ole asettanut, mutta jos sen frontside 360 indyn saisi taas päälle, niin olisin aika tyytyväinen. Viimeksi se meni keväällä aika raskaalla Koruan laudalla, joten luulisi, että tuolla kevyellä ja ketterällä LIB Techin parkkilelulla saumat olisivat vähintään hyvät. 

@ Malminkartano. Toistaiseksi pitää vielä skinnata ilman suksia ja lunta. 

Myös jääkiipeilykamoista puhaltelin pölyt päältä, josko saisi edes vähän enemmän metrejä alle tänä vuonna. Laji on jäänyt pahasti paitsioon viime talvina ja tuntuu kuin aloittaisi taas nollasta lyömään hakkuja jäähän. 

Turhauttavin on tämä välikausi. Ensi viikollekin Helsinkiin on luvattu vielä lähes kymmenen asteen lämpötiloja. Rannan mutterikahvilan ollessa kiinni olen väkisin käynyt juomassa terassikahvit joka päivä jossain ulkona, satoi tai paistoi. Hiljalleen kuitenkin kelpaisi vedellä niitä jo jossain rinneravintolassa tai vaikka Kesängin päällä ennen laskua alas. 

Soon. 

Marraskuun auringonlaskut ovat sentään ihan ok.

Bodom Night - revanssin paikka

Kävin viimeistelemässä ns. tavoitteellisen juoksukauteni lauantaina Bodom Nightin kymmenen kilometrin otsalamppukisalla. Tarkoitus oli kyllä paketoida juoksut jo Nuuksio Classiciin viime kuussa, mutta kun sen palautekyselyn yhteydessä tuli linkki Bodomille, klikkasin sitä ja puolivahingossa ilmoitin itseni vielä kertaalleen mukaan höntsälemään. Keksin ottaa revanssin kolmen vuoden takaisesta Bodom Nightista, joka oli ensimmäinen kisani ikinä ja joka silloin meni aivan vituralleen. Lähdin parantelemaan tuloksia. 

Olen linkannut tämän alkuperäisen blogikirjoitukseni jo monesti, mutta menkööt kerran vielä, koska vertailu on kerrankin paikallaan. Tavoitteenani tälle lauantaille oli siis suoriutua yöjuoksusta paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, mikä kävi helposti. Isoimmat edistysaskeleeni olivat mm. se, etten tällä kertaa ollut viimeinen ja se, että maalialue oli edelleen auki sinne saapuessani. Ehdin jopa seuraamaan palkintojenjaon, joka viimeksi oli pidetty jo varmaan pari tuntia ennen kuin itse raahustin perille juontajan laulaessa tuutulauluja mikrofoniin. En myöskään tällä kertaa esimerkiksi repinyt kelloa ranteestani ja heittänyt sitä suutuspäissäni metsään kesken kisan, koska olin  varma, että se näyttää väärin. Nyt se näytti ihan oikein ja kellotti ajaksi 1:24 ja rapiat päälle, se oikeutti miesten sarjan sijaan 62. 

Perjantain sateet ja aiemmin lauantaina päivällä juostu kisa olivat tehneet poluista lähinnä mutaa. Reitti oli muutenkin teknisempi kuin muistinkaan ja olin ajatellut että selviäisin siitä hieman nopeammin. Loppuaika ei kuitenkaan harmitellut, koska – kuten sanottu – tavoitteeni olivat varsin matalalla, niin kuin ne aina juoksukisoissa ovat. Kilpailen lähinnä itseäni vastaan ja kunhan huomaan kehitystä tapahtuneen, olen tyytyväinen. That said, ei minua haitannut ohittaa pari juoksijaa matkalla, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta. 

Oli märkää

Upea melkein täysikuu paistoi pitkin matkaa, mutta otsalampun korvaajaksi siitä ei ollut. Paikoitellen reitille oli asennettu erilaisia valoinstallaatioita tunnelmaa luomaan ja etenkin viimeinen kilometri ennen maalia oli upeaa juosta ulkotulien ja värikkäiden puiden seassa. Teatraalisesti meinasin vetää karmeat lipat sata metriä ennen maalia Pirttimäen liukkaalla nurmikentällä, joka kylpi valojen väriloistossa. Hienoja valokuvia tapahtumasta löytyy täältä. 

Hieno iltalenkki ja hyvä päätös juoksukaudelle. Nyt, viimein, treeni muuttaa muotoaan ylämäkeen ja talvi saa tulla!

Maaliintulokuvan otti Miska Koivumäki.

Seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogi

Olen nyt ollut opiskelija puolitoista kuukautta. Haalareita en tilannut ja fuksiaisetkin jäivät väliin, mutta opiskelijakortin sentään asensin puhelimeen. En tosin ole käyttänyt sitä vielä kertaakaan muualla, kuin Hotelli Kiljavan kahvilassa, missä opiskelijakahvin saa 30 senttiä normikahvia halvemmalla. En ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä ostamassa kyniä ja penaalia, mutta olen yrittänyt opetella käyttämään noin 14:ää eri ohjelmistoa ja alustaa, joista jokainen on jollain tasolla pakko ottaa haltuun, jos haluaa opinnoista selvitä. Ei ihan yksinkertaista boomerille, jolle faksikin tuottaa edelleen vaikeuksia. 

Ensimmäiset viikot meni aivan peurana ajovaloissa. Tuntui, etten tajunnut mitään ja olin lähes joka päivä valmis lopettamaan homman, ennen kuin se oikeastaan oli edes alkanut. Istuin luokan takapenkissä hiljaa tuijottaen taululle uusissa rilleissäni ja hoin itselleni, että you can do this shit, you can do this shit samalla epäillen, että I can’t do this shit. Ajelin aamuisin Nurmijärvelle suhteellisen innoissani vain palatakseni iltapäivällä kotiin täysin raatona. En muista koska viimeksi olisi väsyttänyt niin paljon, etten jaksanut iltaisin nousta hädin tuskin edes syömään.

Eka koulupäivä @ Kiljavan kampus

Minulla diagnosoitiin ADHD viime keväänä. Vihdoin, voisi kai sanoa, se kun on ollut minulla matkassa koko elämäni. Samalla, kun diagnoosi toi selkeyttä ja järkeä moniin asioihin, olen edelleen sen kanssa vähän kuin tutustumisvaiheessa ja koitan koko ajan tulkita kaikkea sen kautta. Mikä tuntuu vähän tyhmältä, koska – kuten sanottu – aina se on minulla ollut. Nyt kuitenkin ymmärrän miksi ajattelen ja toimin tietyin tavoin. Samalla, kun se helpottaa oloa, se vaikeuttaa sitä, etenkin koulun penkillä istuessa. Luovutan helpommin kuin aiemmin, koska tiedän, että minulla on ADHD, ennen yritin sentään selvitä ja sinnitellä. Luovuttamisella tarkoitan sitä, että kun tajuan, etten pysty keskittymään, en enää edes yritä, vaan alan touhuamaan omiani. Yhtenä päivänä rakensin pöydälleni skeittiparkin ja sormiskeittasin siinä iltapäivän, toisena päivänä tilasin 250 eurolla Pittsburgh Penguins -krääsää netistä, kun en jaksanut kuunnella opettajaa. 

ADHD todettiin siis vasta sen jälkeen, kun olin kouluun jo päässyt. Mietin läpi kesän, että uskallanko ottaa haasteen vastaan. 23 vuotta sitten lukiosta päästessäni tiesin, etten koskaan tule korkeakouluun hakemaan tai pääsemään. En tosin silloin tiennyt miksi, tiesin vain, ettei minusta ole siihen. Niinpä hain työharjoittelujen kautta radioon töihin ja sille matkalle jäin. Kuusi vuotta sitten käyty eräopaskoulu tuntui lähinnä pitkältä kesäleiriltä verrattuna oikeisiin opintoihin, joten AMK-maailmaan lähteminen oli aika pirun pelottavaa. Syyskuun lähestyessä päätin kuitenkin vähintään yrittää ja jos ensimmäisten viikkojen pakokauhusta selviäisin, tekisin parhaani jatkaakseni. 

Pallaksella yrittelemässä

Onneksi kahden kampus-viikon jälkeen koulu siirtyi Lappiin. Kävin välissä työkeikalla Kebnekaisella, jonka jälkeen liityin opiskelijatovereitteni seuraan Äkäslompolossa juuri ennen lähtöä viiden päivän vaellukselle Pallaksen takamaastoihin. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että oikeasti I can do this shit. Kun luokka vaihtui erämaahan, pääsimme minun luokkaani, paikkaan jossa tiedän osaavani olla. Telttailu myrksyisessä säässä on minulle huomattavasti helpompaa kuin luokkahuoneessa istuminen ja Pallaksella peura ajovaloissa vaihtuikin taas kuskiksi. Pystyin viimein vähän rentoutumaan ja laskemaan muuriani, jolloin muidenkin oli vähän helpompi kurkkia sen taakse. Paras tapa tutustua uusiin ihmisiin on lähteä niiden kanssa ulos ja viiden Pallas-päivän jälkeen minulla olikin yhtäkkiä parikymmentä uutta ystävää ja yhteinen kokemus takana. Lapin tämänvuotinen ruska tarjosi tutustumiselle aika eeppisen tauskakankaan.

Nyt olen alkanut saamaan vähän lihaa luiden ympärille opintojen kanssa ja alun paniikki alkaa helpottaa. Tiedän suunnilleen millainen opintopolku seuraavina vuosina on edessä ja mitä se minulta vaatii. Enää ei väsytä ihan niin paljoa ja kouluun on aamuisin mukava mennä honkongilaisten, puolalaisten, nepalilaisten, saksalaisten, jenkkien, venäläisten, indonesialaisten, filippiinien, kenialaisten, hollantilaisten ja suomalaisten opiskelukaverien seuraan. Palautin eilen ensimmäisen akateemisen tehtäväni, yhdeksänsivuisen raportin Pallaksen reissusta. En tosin ole ihan varma menikö se perille asti, koska niitä 14:ää käyttöjärjestelmää from hell en kyllä osaa vieläkään käyttää. 

Siitä huolimatta yritän parin vuoden päästä olla seikkaillukasvatuksen yhteisöpedagogi.

Moodle ei toimi

Trip of a lifetime - Ranskalaisen koulun hulttiot Kebnekaisella

Ensimmäisen koronakevään ollessa kuumimmillaan puolitoista vuotta sitten juttelin ystäväni Jarin kanssa puhelimessa maailman menosta. Epävarmuus kalvoi takaraivossa pandemian peruttua kaikki työt ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Kaikki oli käsketty koteihinsa ja kaikki kielletty, niin myös vaellukset. En muista mitenkään erityisesti valittaneeni, vaikka tilanne toki pelottava olikin, lähinnä puhelimessa taivasteltiin, että onpas tässä nyt oudot ajat päällä. 

Pari tuntia myöhemmin sain viestin. Minut oli pyytämättä ja yllätyksenä lisätty ”Trip of a lifetime” -nimiseen Whatsapp-ryhmään, joka koostui liudasta vanhoja (pun intended!) parhaita ystäviäni. Ryhmän viesti oli seuraava: 

”Moro Teemu!

Me poikien kans päätettiin et halutaan jonnekkin luontoon samoilemaan. Minne sit mennään, ni onkin sun asia päätettäväks, mut muista et me ollaan huonokuntosia keski-ikäisiä miehiä. Koska mennään ni se onkin sit aivan mahdoton sanoa, mut mennään sit joskus ku maailma on palannu takas raiteilleen ja saadaan kalenterit loksahtamaan paikoilleen. Nyt meit ilmottautuneita tälle eeppiselle reissulle on 8. Me halutaan kuitenkin lasku tästä kokonaisuudessaan per heti. Eli laitakko tulee ku kerkeet. Thanks.”

En tiedä kumpi tippui nopeammin lattialle, leukani vai ensimmäiset kyyneleet, kun tajusin millaisia ystäviä minulla on! Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on upein asia mitä kukaan on koskaan puolestani tehnyt. Jätkät halusivat auttaa ja tekivät sen upeimmalla mahdollisella tavalla.

Liikutuksesta selvittyäni päätin, että tästä todellakin tulee trip of a lifetime. Olin ystäville elämänsä elämyksen velkaa. 

Maisemat Ruotsissa ok+

Jossain kohtaa homma lähti lapasesta ja lopulta ryhmässä oli mukana 14 ihmistä, kaikki ystäviäni jo lapsesta ja nuoresta lähtien. Osalla ulkoilukokemusta oli jonkin verran – Jari mm. oli mukana ensimmäisellä reissullani Elbrukselle 2014 – , osa taas ei ollut koskaan poistunut golfkenttää pidemmälle luontoon. Piti siispä suunnitella jotain kaikille sopivaa aktiviteettia ja hyvin nopeasti päätin, että kohteemme tulee olemaan Kebnekaise. Se on jo vuosia ollut toimistoni ja yksi suosikkipaikoistani maailmassa ja Kebnen infra tunturiasemineen palvelee hyvin myös ensikertalaisia. Ajankohdaksi sovimme syyskuun 2021.

Puolitoista vuotta ilmassa velloi innostuksen ja epätietoisuuden sekamelskaa, kun varmuutta rajojen avautumisesta ei tuntunut tulevan. Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, seisoimme kaikki viimein Nikkaluoktan parkkipaikalla pari viikkoa sitten. Tällä iällä ei ole ihan yksinkertaista saada viittätoista keski-ikäistä äijää ja yhtä daamia viikoksi samaan paikkaan, joten, kolmen peruutuksen myötä, meitä oli 11 lähtijää matkassa. En voi sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä minulla oli parkkiksella, kun tajusimme, että tämä Trip of a lifetime ihan oikeasti toteutuu. 

Ekan illan ulkoruokinta

Pohjois-Ruotsin ruska oli aivan käsittämätön. Olen toki aiemminkin tehnyt syysreissuja Kebnelle, mutta tänä vuonna värien ilotulitus oli kirkkaampi kuin koskaan lähtiessämme taivaltamaan kohti ensimmäistä yöpaikkaamme Laddujavrin rannalla. Säätiedotuskin oli puolellamme, mitä nyt melko kovia tuulia lupaili tuleville päiville. 

Toteutin vaelluksella hyväksi havaittua kaavaa, jossa ensimmäinen yö vietetään Laddujavrin venesataman lähistöllä, mistä vaellus jatkuu seuraavana päivänä Kebnekaisen tunturiasemalle ja kolmantena päivänä noustaan huipulle. Neljäntenä otetaan iisisti ja viimeisenä päivänä palataan 18 kilometriä takaisin Nikkaluoktaan. Tällä kertaa, matkaseurueen täydeksi yllätykseksi, paluu taittui helikopterilla vaelluksen sijaan. Oli kaikille melkoinen elämys nähdä Laddujavrin laakso ilmasta tähän aikaan vuodesta. Suurin osa ei ollut myöskään koskaan aiemmin ollut helikopterin kyydissä ja ylläri oli onnistunut.

Monelle vaellus oli ensimmäinen lajissaan ja on pakko ihailla, miten hyvin jengi heittäytyi hommaan mukaan. Vaeltamaan oppii vain vaeltamalla ja ilman sen suurempia vastoinkäymisiä reissusta selvittiin. Viimeisen yön iltana oli leiristä tosin aika monta telttaa yhtäkkiä kadonnut, koska joku kuuli, että tunturiasemalla oli hotellihuoneita vapaana. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaellusten pointti ei ole kärsiä ja kärvistellä, vaan nauttia. Jos teltassa nukkuminen tuottaa vaikeuksia ja tarjolla on majoitusta sisätiloissa, niin by all means. Etenkin, jos on ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. 

Reissun ainoa vastoinkäyminen saatiin huiputuspäivänä, jolloin lumimyräkkä iski vasten kasvoja puolivälissä nousua Vierramvarelle. Aika nopeasti jo tiesin, ettemme tule pääsemään myöskään Kebnekaisen huipulle. Västra ledenin polku muuttui joka askelella liukkaammaksi ja kokemattoman ryhmän kanssa se alkoi käymään sitä vaarallisemmaksi mitä ylemmäs nousimme. Kun takanani joku liukastui rähmälleen ensimmäisen kerran, puhalsin pelin poikki. Edessämme olisi ollut vielä nelisen tuntia könyämistä ylöspäin ja perään piiiiiiiiiiitkä matka takaisin alas, joten oli aika no brainer pysäyttää homma siihen. Istuskelimme jonkin aikaa Vierramvaren mäessä toivoen, että sää kirkastuisi edes hetkeksi sen verran, että näkisimme Norjan suuntaan aukeavan vuoristomaiseman, mutta lopulta aloitimme matkan lumituiskussa alas. Meno oli hidasta ja epävarmaa lumen liukastamilla kivillä ja siinä kohtaa tiesin ratkaisun olleen oikea. Tämä oli vasta toinen kerta, kun olen koskaan joutunut ryhmän kanssa keskeyttämään nousun ja nyt se harmitti erityisen paljon, koska juuri näille ystäville olisin halunnut tarjota huipulle pääsyn elämyksen. Vaikeita ratkaisuja joutuu kuitenkin joskus tekemään ja sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Tällä kertaa vaikea oli oikea. 

We're not in Kansas anymore

Lausun jokaisen Kebnekaisen vaelluksen alussa ääneen reissun kolme tavoitetta, jotka tärkeysjärjestyksessään ovat: 1) palata ehjänä takaisin, 2) pitää aivan helvetin hauskaa ja 3) päästä huipulle. Niinpä sään takia topin missaaminen ei lopulta vaikuttanut reissuun juurikaan, koska kaikki meni turvallisesti ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Luulen, että viikon naurujen ansiosta jokainen meistä elää taas pari vuotta pidempään. Eihän lopulta mikään ole parempaa kuin olla yhdessä parhaiden ystävien kanssa maailman kauneimmassa paikassa, missä voi hetkeksi unohtaa arjen, mikä meistä jokaisella on aika hektinen ja erilainen. Puolentoista vuoden korona-ajan jälkeen yhdessäolo tällä jengillä tuntui erityisen hyvältä ja viisi päivää tuntui siltä kuin maailmassa ei ketään muita olisikaan. 

Työkeikkana Trip of a lifetime oli varsin erikoinen. Yleensä ryhmät, joita vedän, koostuvat enemmän tai vähemmän ventovieraista ja muutamista vakioasiakkaista, jotka ovat tarkoituksenmukaisesti hakeutuneet juuri tähän reissuun. Opas on heidän ainoa kiintopisteensä toisiinsa. Nyt kaikki tunsivat toisensa etukäteen ja pelkäsin, että oppaan ”auktoriteetti” on aika vähissä, kun jengi on tuntenut minut pisimmillään parivuotiaasta asti. Koita siinä sitten ladella jotain turvallisuusohjeita, kun joku kuitenkin huutelee jostain oppaan kuudennen luokan takatukasta (kyllä, minulla oli sellainen). Huoli oli onneksi turha, koska aika peuroina ajovaloissa osa jengistä oli uudenlaisen tilanteen edessä hekin. Lisäksi yleensä vaelluksille tulevat asiakkaat ovat itse valinneet kohteensa ja tietävät omat kykynsä sen edessä. Nyt minä valitsin kohteen muille, joilla ei vastaavista jutuista ollut aiemmin mitään kokemusta. Se hieman jännitti ja huomasin tuntevani ylimääräistä vastuuta kaikista, koska he olivat ostaneet ikään kuin sian säkissä ilmoittautuessaan mukaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.

Naapureita jo 42 vuotta sitten

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu jotenkin irralliselta tapahtumien ja seikkojen latelulta, koska en lopulta mitenkään pysty kuvailemaan miltä Trip of a lifetime oikeasti tuntui. Matkaan sekoittui ystävyyttä, rakkautta, muistoja, lämpöä ja yhteisiä juuria tavalla, jota on vaikea selittää. Samalla se oli jonkinlainen henkinen korona-ajan päätös ja ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun tuntui siltä, että asiat ovat normaalisti maailman hiljalleen auetessa. Kaikki tämä suosikkipaikassani, jonne en ole kahteen vuoteen pandemian takia päässyt, ja vielä ruska-aikaan. Sanat eivät vain riitä. 

Yksi on kuitenkin varma: Minulla on maailman parhaat ystävät. Jari, Tomppa, Petski, Pate, Jossu, Tumppi, Kalle, Panu, Tuukka ja Jude: Kiitos. Kiitos sydämeni pohjasta. En unohda tätä ikinä. 

Maratoni kotimetsässä: Nuuksio Classic 2021

Jos viimeksi lähtiessäni juoksutapahtumaan keväällä kirosin, että aina on jotain ongelmaa, niin nyt voin hyvillä mielin ottaa sanani takaisin: Kerrankin ei ollut mitään! Ensimmäinen kertani Nuuksio Classicissa meni juuri niin hyvin kuin sen pitikin mennä. Tai ainakin melkein. 

Tarjolla oli polkumaraton, 42,2 kilometriä kotimetsässä Nuuksiossa, missä olen käynyt lönköttelemässä eri mittaisia treenejä jo useamman vuoden ajan, puhumattakaan työ- ja vapaa-ajan retkistä jo since 1986. Oli siispä aikakin, että Nuuksio Classiciin paikan itselleni lunastin, oli nastaa lähteä tutuille kulmille juoksemaan kerrankin pidempi lenkki! Sää oli lauantaina tarkoitukseen liki täydellinen taivaan ollessa kirkas ja mittarin heiluessa jossain kymmenen asteen paikkeilla. 

Noin puolet reitistä oli minulle ennestään tuttua polkua. Ensimmäinen kymppi Hotelli Nuuksion pihasta Swinghillin päälle ja viimeiset noin 15 kilometriä Valklammen suunnalta maaliin olivat tuttua maastoa, mutta reitin pohjoinen osuus siinä välissä on jäänyt tutkan ulkopuolelle alueella retkeillessä. Tältä pohjalta tavoiteajan asettaminen oli hieman hankalaa, kun mitään hajua poluista jossain Suolikkaan huudeilla ei ollut. Käytin referenssinä siispä ainoaa juoksemaani polkumaratonia, Vaarojen maratonia, jonka pohjalta ajattelin, että kyllä tämä varmaan muutaman tunnin nopeammin menisi. Toivoin siispä, että loppuaika alkaisi kutosella. Vaikka numerolapun reiteen laitankin, en loppujen lopuksi koskaan lähde oikeasti kisaamaan muita kuin itseäni vastaan ja tavoitteena on aina ainoastaan maaliin pääsy.  

Kisan aamuna fiilis oli todella hyvä ja tuntui, että tankkaus oli onnistunut. Mikään ei kolottanut ja yöunetkin olivat maittavat. Näistä oli hyvä ponnistaa lähtöviivalle. Kisastartti oli kello 9:30, jonka jälkeen lähdöt rullasivat parin minuutin välein koronaturvallisesti noin kymmenen hengen ryhmissä. Aloitin loppupäässä, vähän ennen kymmentä. 

Jalat mutaan, let's go!

Kuten todettua, alun polut olivat tuttuja ja tunkkaus Swinghillin päälle ensimmäiseen huoltoon meni leppoisasti. Nappasin huollossa vain lötköpullon täyteen vettä ja jatkoin matkaa. Repussa juomarakossa oli Noshtin urheilujuomaa, eli vedet otin aina huolloista mukaan. Tuttuun tapaan vedin läpi kisan puolen tunnin välein energiageelin ja puolentoista tunnin välein Noshtin vauhtikarkkipaketin naamaan. Taktiikka toimi hyvin, missään vaiheessa ei energiatasot päässeet tippumaan. Ainoastaan ihan lopussa, liian optimistisen aika-arvion takia, minulta jäi yksi puolituntinen väliin, kun säästelin yhtä geeliä varalle, jos tarve yllättää. 

Reitti muuttui ensimmäisen huollon jälkeen alkua huomattavasti teknisemmäksi. Olin suunnitellut juoksevani kilometrit 20-30 melko lujaa (omaan tahtiini suhteutettuna siis), mutta polun oltua pääasiassa mutaa, juurakkoa ja erinäisiä kallionousuja ja -laskuja jouduin toteamaan, ettei mitään jakoa. Meno oli päinvastoin poikkeuksellisen hidasta ja mutapohjan aina vain jatkuessa jouduin toteamaan, että alkuperäinen kutosella alkava aikatavoitteeni taitaa lentää jorpakkoon. Hitaudesta huolimatta hymy pysyi kasvoilla keljuimmillakin osuuksilla ja kerrankin nautin menosta läpi koko matkan. Kaikissa kisoissa tulee jossain vaiheessa se hetki, kun ei jaksa enää välittää ja varoa esimerkiksi kenkien kastumista ja se on aina yhtä mahtava fiilis. Kun toteaa, että ihan sama, ja sitten hyppää nilkkoja myöten lammikkoon. Nyt se tuli jossain tuolla mutaosuudella, kun en jaksanut enää edes yrittää loikkia mättäältä mättäälle. Perkele, läpi vaan! Viilennys teki jalkapohjille hyvää. 

Teknisemmät pätkät alkoivat helpottaa vasta hieman ennen viimeistä, 33:n kilometrin huoltoa. Siitä eteenpäin maaliin saikin juosta oikein mukavaa ja pehmeää polkua, mitä nyt muutama lyhyt nousu ja kallio osui vielä väliin. Jalka kantoi edelleen ihan hyvin ja loppua kohden hieman harmittelin, että keskiosaan tuhrautui niin paljon aikaa, koska tässä loppupätkässä olisi saanut hyvän kirin vedettyä. Toki sellaisen vedinkin (omasta mielestäni) ja viimeiset kilometrit maaliin juoksin jopa varsin kovaa, mutta tosissaan yrittäminen oli jo vähän puolitiessään kun tiesin, etten tavoiteaikaan pääse. Tahdin kiristäminen lopussa kuitenkin kertoi siitä, että kaikki oli mennyt nappiin, koska energiaa oli vielä hyvin jäljellä, toisin kuin vaikka Karhunkierroksella, missä viimeinen kymppi oli se kauhein. Siellä toki lopussa olleet kolme tunturin ylitystä eivät auttaneet asiaa. Nyt sellaisia ei ollut, vaan loppupätkä enemmänkin lasketteli mukavaa polkua hiljalleen maaliin. 

Kevyellä askelella maaliin

Tavoiteaika ylittyi vajaa 20 minuutilla, mutta, kuten todettua, jos reitti ja maasto on ihan tuntematon, on realistisia tavoitteitakin vaikea tällaisen amatöörin asettaa. Joka tapauksessa päivä oli ollut enemmän kuin onnistunut teknisesti ja fysiikan osalta, joten mitäpä sitä mussuttamaan. Jos nyt haluaa siihen alkuperäiseen referenssiin vielä palata, niin viime syksyn Vaarojen maratonin ajastani lähti kuitenkin melkein puolitoista tuntia pois. Toki nousumetrejäkin oli Nuuksiossa aika paljon vähemmän, niitä kertyi maaliviivalle tasan tuhat. 

Nuuksio Classiciin oli hyvä lopettaa kahdeksan kuukauden juoksuharjoittelu. Nyt vähän taukoa ja pariksi viikoksi taas pohjoiseen rinkka selässä ja sen jälkeen alkaa treeni kohti ensi kevättä ja Nepalia. Juoksukisoja luvassa on seuraavan kerran ehkä syksyllä 2022 tai vasta keväällä 2023. Haaveissa olisi joskus kokeilla Karhunkierroksen 82 kilometrin kisa, mutta saas nähdä uskaltaako moiseen oikeasti ikinä lähteä. Minä kun en ehkä siltikään ole kovin erikoinen juoksija, kuten tässä blogissa joskus kirjoitin. 

Usko, toivo ja rasva! Pepe veti 70 kilsaa.