Yksi aurinkoisessa kesäsäässä, toinen lumimyrskyssä ja kolmas upean keskiyön auringon alla. Heinäkuu tarjosi taivaalta vähän kaikkea ja kolme hyvin erilaista Haltin huiputusta. Pääsin viimein töihin.
Matka Kilpisjärvelle oli helteinen. Etelässä mittari nakutti päivä toisensa perään yli kolmenkympin lämpötiloja ja kotona oli ollut jo useamman päivän liki mahdotonta nukkua. Kuumuus ja kosteus olivat luokkaa Karibia, viimeiset juoksupäivät olivat olleet kammottavia ja uunituoreen Zeropointin yhteistyösopimuksen yhteydessä lunastamaani kompressiopaitaa ei yksinkertaisesti saanut puettua päälle ihon ollessa nahkean kostea ja paidan kinnatessa kiinni jo hartioihin. Meinasi ottaa itsetunnon päälle. Onneksi pohjoisessa olisi vähän viileämpää ja teltassa hyvä läpiveto. Siellä pitäisi viettää seuraavat kolme viikkoa, 16 yötä maastossa.
Paskat siellä mitään viileämpää ollut. Hotellin pihassa Kilpisjärvellä mittari näytti 27 astetta, kun nousimme kollegani Petrin kanssa paikallisen hyttysparven sekaan. Ajoimme yhdellä siivulla 1200 kilometriä Helsingistä perille lähinnä Arnold’sin donitseja nauttien ja suomalaista iskelmää kuunnellen. Yhden lepopäivän jälkeen pääsisimme viimein töihin, ensimmäistä kertaa vuoteen ja ensimmäistä kertaa yhdessä sitten kesän 2019. Lepopäivän käytimme juoksemalla Saanan päälle. Edellisestä kerrasta lähti yli kymmenen minuuttia ajasta pois!
Ensimmäisen viikon erämaassa vietimme Partioaitan 365-klubin ryhmän kanssa, jonka jälkeen Petri hyppäsi bussiin suunnaten kotiin, kun minua odotti vielä kaksi yksityiskeikkaa samoihin maastoihin, jokainen siis Haltille. Klubilaisten kanssa vaelsimme perinteisesti Kilpparilta toppiin ja takaisin, eli noin 110 kilometriä, kun taas molempien privaryhmien kanssa otimme vesitasolennon Pihtsusjärvelle, mistä nousimme Haltille ja palasimme kävellen Kilpisjärvelle. Näillä reissuilla matkaa kertyi noin 65-70 kilsaa, joten yhteensä Kalottireittiä tuli 16:een päivään kuljettua siis noin 250 kilometriä.
Klubireissulla kelit olivat varsin vaihtelevat. Lähdimme helteessä, toisena päivänä niskaan tuli 30 milliä vettä, huipulle nousimme aurinkoisessa kesäsäässä ja paluumatkalla vaeltajia viihdytti 20 metriä sekunnissa puhaltanut vastatuuli. Reitti kulki perinteisesti Saarijärven, Meekon ja Pihtsuksen leiripaikkojen kautta ja huipulle noustiin päivärepuissa. Poluilla oli porukkaa, mutta olin odottanut pahempaakin tungosta toisen koronakesän takia. Erityishuomiona on sanottava, että Kalottireitti oli väenpaljoudesta huolimatta erittäin siistissä kunnossa! Selkeästi Käsivarteen on päätynyt vastuullisia vaeltajia ja retkietiketti on ollut hallussa. Kolmen viikon aikana poimin ainoastaan yhden muovipussin maasta, muuten roskaa ei juuri ollut. Toki se, että jokaisella tuvalla on mahdollisuus tyhjentää jätteensä, varmasti auttaa, mutta silti, verrattuna esimerkiksi Karhunkierrokseen, Kalottireitti oli jopa ilahduttavan siisti.
Ainoa ennakkoon tiedossa ollut kruksi matkassa oli Vuomakasjoen sillan puuttuminen, se kun oli keväällä päätynyt tulvien matkaan. Joki piti siis ylittää kahlaten noin sadan metrin leveydeltään, mutta poikkeuksellisen lämpimät vedet tekivät ylityksestä jopa odotetun. Oli myös uskomatonta, miten paljon vedenpinta kolmen viikon ja neljän ylityksen aikana ehti laskea. Ensimmäisellä viikolla saatiin kahlata vielä ihan kunnolla polvia myöten, kun taas viimeisellä ylityksellä koko pätkä meni vaelluskengissä kiviä pomppien ja kastumatta. Muutenkin Käsivarren erämaa tuntui kärsivän kuivuudesta ja maaperä imaisi jokaisen isommankin sateen uumeniinsa nopeasti. Suurin osa kartassa näkyvistä pienemmistä puroista oli aivan kuivia, jopa siinä määrin, että toisella viikolla jouduimme sulattamaan ruokavesiä pienestä kanjonista löytyneestä lumikasasta! Heinäkuussa!
Toisella viikolla keli viileni selkeästi ja yöt menivät melkein jopa pakkasen puolelle. Haltin topissa puhalsi huiputtaessamme lumimyräkkä samaan aikaan, kun Helsingissä oli 33 astetta lämmintä. Suomi tosiaan on pitkä maa. Koko viikon tuuli oli varsin mojovaa aina viimeiseen aamuun asti, jolloin Tsahkaljärven metsässä tuntui herätessä lähes aavemaiselta, kun ensimmäistä kertaa viikkoon oli tyyntä ja hiljaista. Kolmannelle viikolle helteet palasivat ja teimme ratkaisun nousta Haltille yöllä, jolloin olisi vähän viileämpää. Toppi keskiyön auringossa oli aivan mieletön kokemus! Matka Pihtsukselta Meekolle olikin sitten jo vähän liian lämmin ja hyörimme jossain lämpöhalvauksen rajamailla, kun tuultakaan ei erämaahan osunut edes pienen helpotuksen verran. Niin uskomatonta kuin olikin ollut se, että 15:n maastoyön jälkeen olin saanut pakata kuivan teltan joka aamu, tietenkin koko reissun viimeisenä aamuna Saarijärvellä satoi juuri sen verran, että sain ajella kotiin litimärkä majoite rinkassa…
Onhan tuo Käsivarren erämaa ihan tolkuttoman hieno paikka. Monta kertaa mietin matkalla, että melkein hävettää kuinka olen Suomen maastoja vähätellyt. Sitä kun on tottunut tekemään töitä kaiken maailman kebnekaiseilla, Grönlannissa, kaukasuksilla ja Nepalissa, niin helposti alkaa ajattelemaan, että miksei Suomessa voisi olla tällaista? Kun rakastaa vuorimaisemia, on helppo tuhahdella, kun kotona ei sellaisia muka ole. Bullshit. Otan kaikki sanomiseni takaisin, koska Haltin seutu ei oikeasti häviä yhtään muille kaltaisilleen. Katsellessani maisemaa Meekovaaran päältä julistin laakson Suomen omaksi Rapadaleniksi.
Kai se on myös myönnettävä, että kuntosalilla on kannattanut käydä. Aloitin ohjatun treenin joulukuussa ja on todettava, ettei töissä ole koskaan aiemmin ollut fyysisesti näin helppoa. Pitkät päivät isoilla nousumetreillä 20-kiloinen reppu selässä eivät tuntuneet missään, mitä nyt ensimmäisellä viikolla vähän hartiat huusi, kun ei pitkään aikaan ollut kantanut rinkkaa. Iltaisin jalkoja ei pakottanut, aamuisin ei edes huomannut missään käyneensä ja ylämäkien päällä sykkeet olivat samat kuin mäkeen lähdettäessä. Hankittuani viimein kunnollisen kellon sain myös ensimmäistä kertaa kunnollista dataa työpäivistä, joka auttaa vastaisuudessa etenkin tankkaukseen ja valmistautumiseen. Päiväkulutukset olivat keskimäärin noin 3500 kaloria joka päivä, veikkaan että aiemmin on ollut enemmän.
Treenin lisäksi tein myös liudan muita muutoksia omaan toimintaan, joten paha sanoa, mikä asia vaikutti mihinkin, mutta kaiken kaikkiaan elämä maastossa oli tällä kertaa todella kevyttä koko kolmen viikon ajan. Ensimmäistä kertaa lähdin matkaan todella kevyillä kengillä, vaikka Haltin maasto on kovin rakkaista ja kivistä. Kuljin LaSportivan ultrakevyillä TX2-lähestymiskengillä, joissa pidin Zeropointin korkeaa merinokompressiosukkaa ja yhdistelmä oli ihan älyttömän hyvä. Paras jalkatuntuma, mikä minulla on koskaan ollut ja jonkin verran on kuitenkin näitä reissuja jo alla. Disclamerina pitää toki sanoa, että näin kevyt kenkä kivisessä maastossa rinkan kanssa vaatii melko vahvoja nilkkoja ja hyvää tekniikka, jottei onnettomuuksia satu, joten en ehkä ihan ensikertalaisille suosittele. Itselleni löytyi kuitenkin viimein täydellinen kombo, missä kulkea!
Varustetuunauksen lisäksi kiinnitin aiempaa enemmän huomiota ravintoon ja kannoin mukanani enemmän ruokaa. Edelleen pääasiassa nojauduin perinteiseen Real Turmat -diettiin, mutta lisäravinteiden kautta sain kaloreita vähän nostettua. Tein joka illalle satsin Noshtin palkkaria, johon lisäsin maltodekstriiniä ja tämän myötä sain energiatasoja nostettua pitkässä matkassa huomattavasti. Vedin myös enemmän energiageelejä ja vauhtikarkkeja pitkin matkaa ja kokonaisuudessaan nostin päivittäisen kalorimäärän noin 2500:aan, kun se aiemmin on ollut lähempänä 1500. Tämä oli varmasti iso tekijä kenkien, sukkien ja treenin lisäksi hyvään työkykyyn.
Kaikista eniten erämaassa lepäsi kuitenkin mieli. Viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet henkisesti ihan mahdottoman raskaita koronan vietyä työt ja tuotua aivan uudenlaisen epävarmuuden tilalle. Rakastan työtäni aivan valtavasti ja olen ikävöinyt sitä joka päivä peläten, ettei se koskaan enää palaa. Samalla mieleen on hiipinyt kaikenlaisia vääristyneitä ajatuksia siitä, että ehkä en oikeasti edes osaa enää ja ehken ole koskaan edes osannut. Että kun korona-aika on joku päivä ohi, haluaakohan kukaan minua edes enää töihin? Olen miettinyt alan vaihtoa, olen miettinyt luovuttamista ja olen miettinyt lopettamista. Kuluneet kolme viikkoa tekivät itsetunnolle jotain sellaista, mitä mistään muualta en ole saanut, ne palauttivat uskon itseen ja muistuttivat, että kyllä minä osaan. Ja että haluan. Tätä minä haluan tehdä ja tässä minä olen hyvä. Kun Kuonarjoella tuuli 20 metriä sekunnissa ja Saarijärvellä satoi kuin Esterin anaalista, minä hymyilin miettiessäni, etten oikeasti olisi missään muualla juuri nyt mieluummin kuin tässä. Kun ensimmäisen viikon asiakkailta tuli reissua seuraavana päivänä viesti, että käypä hotellin respasta hakemassa paketti, joka sisälsi kiitoskortin, kahvipaketin ja Geisha Crunchyn, liikutuin kyyneliin. Tajusin, että kyllä minä sittenkin osaan.
Työn onni oli tällä erää lyhyt, koska koko loppusyksyn suunnitellut keikat yhtä Kebnekaisen reissua lukuunottamatta jälleen peruttiin, mutta en jää murehtimaan. Tiedän, että sitten, kun tämä koronahomma joku päivä asettuu raiteilleen, palaan töihin, enkä tekisi mitään muuta mieluummin kuin juuri tätä. Seuraava askel kohti sitä päivää otetaan huomenna, kun saan toisen koronarokotteen ja maailma aukeaa taas vähän lisää. Haethan sinäkin omasi jooko? Sen jälkeen lomailen elokuun, kunnes syyskuussa alkaa ihan uusi vaihe elämässä aloittaessani seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa. Olen ihan kauhuissani, olen aivan innoissani!
Sitä ennen vielä vähän mökkeilyä, skeittausta ja paluu juoksuhommiin kuukauden tauon jälkeen. Meni se kompressiopaitakin eilen viimein päälle.
Kolme Haltin huippua, kolme eri keliä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti