Hiton välikausi

Paras – ja samalla surullisin – vertauskuva tälle ajalle vuodesta on Kaivopuiston rannassa pimeässä ja sateessa seisova kioskikahvila kellon ollessa neljä iltapäivällä torstaina. Kaukana ovat kesän aamut ja iltapäivät, kun sen terassilla sai huolettomin mielin istua juuri niin monta tuntia kuin huvitti, ja samalla ne ovat jossain kaukana edessä, ensi keväässä. 

Talven tulo on joka vuosi parasta, olenhan talvilajien ja -kelien suuri ystävä. En siis ole vaipumassa mihinkään horrokseen tai synkkyyteen marraskuun säässä, minua ainoastaan ärsyttää tämä välikausi, kun ei ole enää varsinaisesti syksy, muttei vielä talvikaan. Olen pakannut skeittikamat eteisen kaappiin ja pidemmät juoksulenkitkin on tältä vuodelta taputeltu. Niiden sijaan olen laittanut laskukamoja ojennukseen, vaihtanut piippariin patterit ja päivittänyt varusteita uuteen kauteen. 

Tämä on 30. kauteni lumilaudalla! Ostin sen kunniaksi uuden laudan armadaan. Koska todennäköisesti vietän suurimman osan tulevasta talvesta täällä etelässä, kävin lunastamassa itselleni puhdasverisen temppulaudan, joka kainalossa nyt odottelen, että Talman keski-ikäparkki aukeaisi. Ensimmäinen pop-up -rinne kotimäessä avattiin jo pari päivää sitten! En kuitenkaan malttanut vain istuskella kotona Rukan käynnistäessä hissinsä syyslomalla, joten kävin pikavisiitin pohjoisessa ja avasin laskukauden jo lokakuun puolivälissä. Samalla kävin vetämässä muutaman tehokkaan ylämäkitreenin Sallassa, missä keskus odotti vielä tykkien käynnistämistä. 

Kauden 21-22 neitsytnousu Rukalla!

30 vuotta laudalla tuntuu hurjalta. En tiedä miksi intoilen tästä tasaluvusta jotenkin tolkuttoman paljon, onhan tässä 30 vuotta tehty kaikenlaista muutakin, mutta jotenkin pyöreät vuodet alleviivaavat sitä, että laskeminen on minun meditaationi ja katarsikseni. Joka kerta, kun kiristän siteet ja käännän keulan kohti rinnettä, pää tyhjenee kaikesta muusta. Se on viime vuosina ollut tärkeä havainto ja yksi syy lisää odottaa laskupäiviä kuin kuuta nousevaa. Laskeminen on yksinkertaisesti parasta mitä voi housut jalassa tehdä ja se on minun pakopaikkani kaikesta muusta. 

Ihan pelkkään Talmaan ei onneksi tarvitse tällä kaudella tukeutua. Opiskeluni Humakissa suoritan seuraavat neljä kuukautta lähinnä verkossa, joten kyllähän tässä reissuun kerkeää. Joulukuun alussa lähden pariksi viikoksi Sallaan ja Ylläkselle, missä pitäisi saattaa viimein päätökseen lumiturvallisuuskouluttajakoulutukseni. Joulun jälkeen suuntana on muutaman vuoden koronatauon jälkeen Itävallan Alpit ja tammi-helmikuussa suunnitteilla on pidempi putki Lappiin. Keväthanget näillä näkymin menevät kotikulmilla ja kausi päättynee maaliskuuhun, jonka jälkeen työt kutsuvat toisaalla. Mitään kummempia tavoitteita en kaudelle ole asettanut, mutta jos sen frontside 360 indyn saisi taas päälle, niin olisin aika tyytyväinen. Viimeksi se meni keväällä aika raskaalla Koruan laudalla, joten luulisi, että tuolla kevyellä ja ketterällä LIB Techin parkkilelulla saumat olisivat vähintään hyvät. 

@ Malminkartano. Toistaiseksi pitää vielä skinnata ilman suksia ja lunta. 

Myös jääkiipeilykamoista puhaltelin pölyt päältä, josko saisi edes vähän enemmän metrejä alle tänä vuonna. Laji on jäänyt pahasti paitsioon viime talvina ja tuntuu kuin aloittaisi taas nollasta lyömään hakkuja jäähän. 

Turhauttavin on tämä välikausi. Ensi viikollekin Helsinkiin on luvattu vielä lähes kymmenen asteen lämpötiloja. Rannan mutterikahvilan ollessa kiinni olen väkisin käynyt juomassa terassikahvit joka päivä jossain ulkona, satoi tai paistoi. Hiljalleen kuitenkin kelpaisi vedellä niitä jo jossain rinneravintolassa tai vaikka Kesängin päällä ennen laskua alas. 

Soon. 

Marraskuun auringonlaskut ovat sentään ihan ok.