Mont Blanc - Alppien huipulle The Pope Routen kautta 1.-3.9.2016

Alkuviikon epäonnisen Gran Paradiso -keikan jälkeen oli aika aloittaa valmistautuminen Mont Blancin nousuun. Illan hotellihuonekaaos oli komea kolmen äijän punnitessa reppuja ja koittaessa karsia varusteet minimiinsä samalla varmistaen, että kaikki tarpeellinen on mukana. Tavaraa piti pakata sen mukaisesti, että kaikki kannetaan koko nousun ja laskun ajan mukana ja jos yöpaikkana toimivalle Gonellan refugelle jotain jättää, se pitää olla valmis jättämään sinne lopullisesti. Sääennuste lupaili varsin hyvää, joten mitään ihan arktista varustusta ei ollut onneksi tarve ottaa mukaan. 

Lähdimme aamulla kahdessa ryhmässä Italiaan. Pääoppaamme halusivat päästä tarkistamaan Gonellan majan jälkeen odottelevan Dome Glacierin jäätikön vielä iltapäivällä ennen seuraavan aamun nousua, joten tavoite oli päästä majoitukseen hyvissä ajoin. Jälkimmäisellä ryhmällä ei ollut niin kiire, joten he saivat nukkua hieman pidempään ja tallustella edessä olleen yli kymmenen kilometrin ja 1300 nousumetrin lähestymisen rauhassa perässä. Italian puoleinen niin kutsuttu The Pope Route Mont Blancin huipulle eroaa Ranskasta noustavista yleisimmistä reiteistä siinä, että jokainen nousumetri on taitettava jalan. Jos Chamonix’sta kabiinit ja junat vievät kiipeilijät suoraan yli kolmeen tuhanteen metriin, Italiassa lähdetään kävelemään 1700 metristä omin jaloin ylös. Ensimmäinen päivä vie upean Val Venyn laakson jäätikön läpi 3080 metrissä sijaitsevalle Gonellan majalle, mistä huiputusyritykset tehdään. Sen lisäksi siis, että lähestyminen on huomattavasti Ranskan puolta raskaampi, myös huiputuspäivä on olennaisesti pidempi, noin 1800 nousumetriä. Ranskassa pääsee Aguille du Midin hissilläkin jo 3800 metriin. Tiedossa oli siis kaksi pitkää ja raskasta päivää eikä viikon ainoan lepopäivän väliin jääminen Gran Paradison pakittamisen takia tiennyt hyvää. Ainakaan minulle.

Reitti Gonellan majalta Dome Glacierin kautta kilometrin verran korkeammalle ylös Piton Des Italiensin huipulle.

Lähdin puoli seitsemältä ensimmäisen ryhmän mukana autolla Mont Blancin tunnelin läpi Italiaan Val Venyyn johtavalle tielle, minne jätimme auton. Sieltä lähestyminen alkoi paahtavassa helteessä ensin leveää hiekkatietä, ennen kuin reitti muuttui pienemmäksi poluksi. Pysähdyimme matkalla espressolle pieneen kahvilaan, joka sijaitsee Val Venyn laakson alkupisteessä. Kuumuus terassilla oli tukala. Laaksossa ei tuullut laisinkaan ja lämpötila huiteli varmaan kolmenkympin kynnyksellä. Espresson ohessa siis myös vesitankkaus oli enemmän kuin tarpeen.  

Val Venyn kaunis mutta loputon laakso.

Paavin reitti oli maisemiltaan todella komea. Kahvihetken jälkeen nousimme kapealle hiekkaharjanteelle, jota jatkui muutama kilometri ennen kuin polku laskeutui irtokiven peittämälle Miagen jäätikölle. Mittakaavaa oli hankala hahmottaa ja aluksi lyhyeltä siirtymältä näyttänyt pätkä laakson perälle Mont Blancin eteläiselle juurelle ei tuntunut loppuvan koskaan. Miagen kivikossa ei varjopaikkoja ollut eikä aurinkoa päässyt pakoon hetkeksikään kun hitaasti vaelsimme kohti jäätikön perukoilla odottelevaa noin neljänsadan metrin korkuista kalliokiipeilypätkää, joka veisi meidät Gonellan refugelle. Jossain vaiheessa maja tuli näkymiin ja antoi vähän perspektiiviä, kun tajusi, millainen kiipeäminen oli vielä edessä sinne päästäksemme. 

Ensimmäiset ongelmani alkoivat vaelluksen puolivälissä. Olin todella hidas ja vasen jalkani alkoi kramppailemaan. Olin tankannut nestettä ja myös ravintoa mielestäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta silti tuntui siltä, että kärsin nestehukasta. Join ja join lisää, mutta tuntui, ettei vedestä eikä magnesiumista ollut apua. Jalkani eivät kantaneet kuten ne yleensä tekevät. Näin jälkikäteen uskoisin yhden syyn olleen siinä, että en ollut melkein kahteen kuukauteen treenannut ollenkaan. Sain heinäkuussa pahan bakteeritulehduksen jalkaani, eikä sillä pystynyt välillä edes kävelemään ilman särkylääkkeitä. Tujut antibiootit olivat tehneet kyllä tehtävänsä ja tulehdus oli laantunut, mutta treenikausi oli armotta jäänyt väliin. Lähdin Alpeille siis melko kylmiltään puolentoista kuukauden levon jälkeen. Se yhdistettynä nestehukkaan petasi minulle vaikeita päiviä eteenpäin. 

Helteisen vaelluksen päätteeksi saavuimme kauempaa valtavalta näyttäneelle kalliolle, jonka yläpuolella Gonellan maja seisoi. Kiinnitimme köysistöt, löimme kypärät päähän ja lähdimme kapuamaan noin 400 metriä korkeaa seinämää ylös. Jalat olivat jo tässä vaiheessa aika muusia mutta varaa virheisiin ei ollut. Kiipesimme varmistamattomina seinää ylös ja selän takana odotteli sitä korkeampi pudotus mitä ylemmäs pääsimme. Muutama todella ilmava kohta olisivat taatusti vieneet hengen, jos niiltä olisi alas horjahtanut. Adrenaliini onneksi vei voiton kramppaavista jaloista ja niin outoa kuin se olikin, nautin kalliopätkästä todella paljon. Samalla kun se oli pelottava, se oli jotenkin katatoninen. Kiivetessä ajatus ja keskittyminen oli vain ja ainoastaan omassa askelessa ja otteessa, päässä ei liikkunut mitään muuta. Sitä eli täydellisesti hetkessä. Seinä oli isoin ja pelottavin, minkä olen koskaan kiivennyt ja päästessämme Gonellan pihaan olin ylittänyt itseni jo kymmenkertaisesti. Fiilis refugen terassilla oli huikea. Ja kun katsoi kalliolta alas, tuntui uskomattomalta, että olin sen juuri kiivennyt, etenkin epäluotettavien jalkojen kanssa. 

Tosi iloinen jalkakramppaaja Gonellan majalla.

Iltapäivä majalla meni tankatessa lisää nestettä, syöden ja yrittäen levätä. Lähtisimme massiiviselta tuntuneeseen huiputusyritykseemme kahdelta seuraavana aamuna. Dinnerin jälkeen unta ehti vetää ruhtinaalliset kolme tuntia.

Vähän ennen kahta yöllä aamiaisen jälkeen seisoimme pihassa otsalamppujen valossa. Oppaidemme edellispäivänä tarkistama Dome oli siinä määrin kunnossa, että voisimme läheä yritystä tekemään. Reitti kulkisi melkein kilometrin vertikaalina jäätikköä ylös Aguille du Bionnassayn harjanteelle, jota pitkin nousu jatkuisi kohti Dome de Gouteria, missä  Pope Route yhdistyy Ranskan puolelta tulevaan Gouterin reittiin. Siitä edessä olisi vielä loiva nousu Vallotin majalle vajaaseen 4400:aan metriin, mistä lopullinen huipppuharjanne lähtisi Mont Blancin 4810-metriselle huipulle. Edessä oli siis monta nousumetriä ennen tavoitetta ja oli aika lähteä matkaan. Jenni oli jo aiemmin sairastellut flunssan oireita ja joutui jättämään leikin kesken jo Gonellalle päästyään, nousuun lähti siis kahdeksan kiipeäjää ja neljä opasta. 

Matkalla kohti huippua.

Jäätikön kiipeäminen pimeässä oli tunnelmallista. Ja ehkä myös helpottavaa, kun ei nähnyt millainen tiputus ja railoverkosto ympärillä oli. Edessä näkyi vain valokeiloja ja köysistöparin kantapäät isojen huippujen piirtyessä kirkkaassa yössä taivaanrantaan. Olo oli aika pieni ja mitätön ja se on edelleen yksi maailman parhaista fiiliksistä, minkä vuorilla voi saada. Hyppelehdimme eri kokoisten railojen yli cramponien piikkien upotessa jäätikköön. Jalkani kuitenkin kramppasivat edelleen ja minulla oli epävarma olo, koska en pystynyt luottamaan niihin täysillä. Päätin kuitenkin yrittää niin pitkälle kuin mahdollista ja otin matkalle pieniä tavoitteita, joiden jälkeen punnitsisin tilanteen aina uudelleen. Ensin jäätikön yläpäähän harjanteelle. Sitten Piton des Italiensin huippu. Siitä jos Dome de Gouterille pääsisi jne. Askel kerrallaan. 

Ikävä kyllä jalkojeni lisäksi minulla oli ongelmia oppaani kanssa. Asiaan sen enempää menemättä, luottamukseni kaveriin oli nakertunut edellispävien aikana ja se vaikutti fiilikseeni todella paljon. Hänen teknisissä taidoissaan ei ollut moitteen sijaa ja hän varmasti huolehtisi turvallisuudestani matkalla ylös, mutta henkilökemiat eivät oikein kohdanneet ja sen sijaan, että opas olisi kannustanut ja tsempannut minua eteenpäin, hän enemmänkin teki parhaansa, että tunnelma oli huono. Jossain kohtaa ajattelin jo, etten tässä seurassa edes halua päästä huipulle. Joskus sitä vain ei ihmiset kohtaa eikä sille voi mitään. Asiasta ei kuitenkaan sillä hetkellä ollut varaa valittaa, koska kesken nousun en olisi voinut yksin alas lähteä kuitenkaan.

Pelottavin hetki yössä koitti, kun olin astumassa vajaa pari metriä leveän railon yli ja jää sen reunalla petti kantavan jalkani alla niin, että tipuin railoon kainaloitani myöten. En oikeastaan itse edes tajunnut heti, miten kuumottava hetki se oli, kiipeilyparini Juuso kertoi vasta jälkeenpäin, että olin oikeasti tippunut ihan kunnolla. Oppaamme kiskoi minut ylös, tuhahti ja jatkoi matkaa. Huikka vettä olisi tehnyt terää, mutta sellaista ei minun annettu ottaa. Ymmärsin toki, että kyse oli turvallisuudesta, meidän oli päästävä mahdollisimman nopeasti jäätiköltä pois, joten ylimääräisiä pysähdyksiä tuli välttää. Silti vitutti. 

Auringonnousu yli 4000:ssa metrissä jättää aika sanattomaksi.

Pääsimme muutamassa tunnissa jäätikön yläpuolella odotelleelle Aguille du Bionnassayn harjanteelle, missä saimme viimein hengähdystauon. Lyhyen pysähdyksen jälkeen lähdimme siirtymään parhaimmillaan alle metrin levyistä harjannetta kohti Piton des Italiensin pikkuhuippua ja sen jälkeistä Col du Domea, jota pitkin kulku kohti Mont Blancia etenisi. Aamu alkoi hiljalleen sarastamaan ja yksi kauneimmista näkemistäni auringonnnousuista pilkotti selkämme takana. Sitä ei kuitenkaan auttanut liikaa vilkuilla, sivuilla kun oli kilometrin verran tiputusta molempiin suuntiin, eikä horjahduksille ollut varaa. Toisella puolella olisi päätynyt Ranskaan, toisella Italiaan. Jalkoja pakotti aivan hulluna ja etenkin vasen jalkani kramppaili koko ajan kiihtyvään tahtiin. 

Aurinko oli jo noussut vuorten takaa sapuessamme viimein Pope Routen ja Gouterin reitin risteykseen. Huippu näkyi oikealla ja jäätikköä kulkeva polku Chamonix’iin lähti oikealle. Pysähdyimme pitämään taukoa ja punnitsemaan tiloja. Jukalla oli pahoja korkeuden aiheuttamia oireita ja hänen oli lähdettävä alas saman tien. Köysipartnerinsa Heikki ei halunnut jättää Jukkaa eikä jatkaa ilman ystäväänsä, joten hän keskeytti samalla. Nopean laskeutumisen nimissä he lähtivät saman tien oppaansa avustamana Gouterin reittiä alas, se kun olisi tässä kohtaa turvallisin tie laaksoon. Ja etenkin nopein, sitä kautta he pääsisivät Chamonix’iin vielä saman päivän aikana. Matti ja Teija kääntyivät myös tässä kohtaa takaisin kohti Gonellaa, mistä olimme yöllä lähteneet ja pienten köysistövenkslausten jälkeen he ottivat minua ja Juusoa aiemmin vieneen oppaan mukaansa. Olin suoraan sanottuna helpottunut. Olin kuitenkin sen verran huonossa hapessa jalkojeni kanssa, että nostin lopulta kädet itsekin ja totesin tämän olevan minunkin osaltani tässä. Voisin nousta vielä muutaman sadan metrin pätkän Vallotin peltiselle hätämajalle, mutta siitä tuskin pystyisin jatkamaan. Uskoin kyllä pääseväni huipulle, mutta en enää turvallisesti alas. Jalkani ja fiilikseni olivat sen verran mennyttä, että olisin todennäköisesti riski sekä itselleni että koko köysistölleni, joten minun ei enää ollut mahdollista jatkaa. Huipulle lähtivät siis enää Jansku, Juuso ja Arttu kahden oppaan tukemana. Kiipesin heidän kanssaan vielä viimeiset metrit Vallotille ja 4362 metriä oli lopullinen korkeuteni irroittautuessani köydestä. Tosiasiat oli pakko tunnustaa. 

Päätöksiä, päätöksiä. Col de Gouterilla, taustalla Mont Blancin huippuharjanne ja 

Vallotin hätämaja vuoren vasemmassa reunassa.

Sovimme, että jään majalle odottamaan ja kun huiputtajat palaisivat alas, liittyisin taas köyteen ja jatkaisimme Ranskan puoleiselle Gouterin majalle. Paluu Italian puolelle olisi ollut liian iso riski auringon porottaessa suoraan aamulla nousemallemme jäätikölle ja vaara serakkien tippumiseen iltapäivällä olisi iso. Vaikka Gouterin alapäässä odotteleva Grand Couloir oli sekin julistettu aiemmin viikolla hengenvaaralliseksi tippuvien kivien takia, se olisi kuitenkin pienempi ja hallittavampi riski kuin Pope Routen jäätikkö. Hykertelin hieman ajatukselle, että tuli sitten kiivettyä Italiasta Ranskaan Mont Blancin kautta. Sitä voi sitten muistella, kun seuraavan kerran tunnelissa alapuolella ajelee. 

Ehdin juuri riisua varusteeni Vallotin alkeellisen hätämajan lattialle kun Arttu kolisteli portaita sisään. Hän ei ollut juuri korkeammalle päässyt ja keskeytti matkansa kun oli vielä turvallista. Huipulle jatkoi siis enää Jansku ja Juuso. 

4362m. Siihen jäi eikä ylemmäs mennyt.

 Blancin huippu näkyy taustalla 448 metriä korkeampana.

Keskeyttäminen vuorilla on aikamoinen tunteiden ristiaallokko. Sitä on samanaikaisesti pettynyt itseensä mutta helpottunut ponnistuksen loppumisesta. Vihainen, ettei pystynyt parempaan mutta onnellinen, että pääsi edes tähän asti. Mielessä käy aikamoinen myrsky, joka kuitenkin itselläni päättyy lopulta aina siihen, että nyt on ensimmäistä kertaa moneen päivään taas turvallinen olo. 

Keskeyttämiseni oli järkipäätös, joka perustui kaikkeen muuhun kuin tunteeseen. Olin hidas, olin uupunut ja nestehukkainen ja kehoni ei toiminut. Jalkani oli krampissa ja kiipeäminen oli kipua. En tullut toimeen oppaani kanssa ja fiilis oli huono. Ei siis olisi ollut oikeasti mitään edellytyksiä jatkaa. Näin kotisohvalla mieleen hiipii välillä ajatus, että olisikohan sitä perkele sentään sittenkin vain pitänyt mennä, kyllä se todennäköisesti olisi onnistunut vaikka muistan hyvin sen olon mikä minulla oli nostaessani kädet pystyyn. Kuitenkin, ihan yhtä todennäköisesti kramppaava jalkani, joka ei ollut enää hallinnassani, olisi lipsahtanut ja olisin päätynyt alas laaksoon nopeinta reittiä. Pahimmassa tapauksessa olisin vetänyt myös köysistöni mukanani. Tiedän siis, että keskeytyspäätös oli oikea enkä sitä harmittele, en oikeastan harmitellut sen tehdessänikään. Se työ on tehtävä jo ennakkoon ja kotona, aina pitää valmistautua siihen, että huippua ei saavuta. Ja lopulta, onnistunut viikko vuorilla on sellainen, josta palaa kotiin kertomaan. Silloin on toiminut vastuullisesti. 

Noin kolmen tunnin päästä huiputtajat palasivat alas. Jansku ja Juuso olivat molemmat onnistuneet ja olin suunnattoman onnellinen heidän puolestaan. Kova veto molemmilta, joka oli vaatinut melkoisia ponnisteluja koko viikon. He olivat huippunsa todella ansainneet. Muistutin kuitenkin, että onnittelen heitä vasta kun olemme alhaalla laaksossa, koska huiputus on onnistunut vasta kun on turvassa. Juhlaan ei vielä olisi liikaa aihetta. 

Kiipeilijöitä Col de Gouterilla palamassa huipulta.

Laskeuduimme muutaman tunnin alas 3800:ssa metrissä sijaitsevalle Gouterin majalle, missä saimme juomaa, ruokaa ja kauan odotettua lepoa. Luvassa olisi ensimmäiset yli neljän tunnin yöunet kuuteen päivään. Matka majalle oli leppoisa isoa jäätikköä köpötellessä ja kun vielä opaskin oli tällä kertaa parhaasta päästä, ei pakittamisen harmituksesta ollut enää tietoakaan. Mietin ainoastaan, että olisinkohan päässyt huipulle jos olisin saanut tässä köysistössä tehdä koko matkan? Todennäköisesti kuitenkaan en, sen verran krampissa jalkani olivat, että ei niitä parempi fiilis olisi enää parantanut. Lakkasin miettimästä huippua enää ollenkaan, nyt tähtäin oli enää alaspääsyssä Le Grand Couloirin kautta.

Melkein kahdeksan tunnin yöunien jälkeen lähdimme aamulla puoli kuudelta laskeutumaan kohti Nid D’Aiglen vuorijuna-asemaa. Korkeuseroa oli noin 1400 metriä ja se kuljettiin kalliokiipeilleen ensin Grand Couloirin kiviharjannetta alas ja siitä pienen jäätikön poikki kunnes reitti muuttui kiviseksi ja hiekkaiseksi poluksi viimeisten tuntien taipaleelle. Jäätikön ja kiviharjanteen välissä oli kuitenkin vielä itse vaarallinen Le Grand Couloir, joka on alle sata metriä leveä jyrkkä kuru, josta irtoaa vähän väliä kiviä alas. Helteinen sää, joka Chamonix’ssa oli viimeisen viikon vallinnut, sulattaa jäätä kurun yläpuolelta ja siihen sitoutuneet kivet lähtevät liikkeelle. Jos couloirin ylityksessä osuu kivi päähän, se voi viedä hengen. Vähimmilläänkin se voi horjauttaa tasapainon ja heittää kiipeilijän parin sataa metriä alamäkeen. Mutta Grand Couloir on pakko ylittää, jos pois Blancilta haluaa ja se kuljetaan poikittain kahden kallion välillä. Ylitykseen menee ehkä minuutti mutta se on piinallisin minuutti koko vuorella. 

Harjanteen laskeutuminen sujui olosuhteisiin nähden hyvin. Jalat kramppailivat edelleen eikä askel ollut maailman vakain, olin todella hidas. Se oli kuitenkin ainoa tapa varmistaa vakaa laskeutuminen ja tulin juuri niin kovaa kuin vain turvallisesti pystyin. Harjanteen alapäässä edessä oli viimein Grand Couloirin ylitys. Odottelimme hetken ja kuulostelimme tilannetta. Jos ylhäältä lähtee kiviä liikkeelle, sen onneksi sentään kuulee vaikkei mitään näkisi. Oppaamme ohje oli ainoastaan, että nyt on pakko mennä kovaa eikä pysähtyä voi. Ainoastaan jos hän huutaa ”STOP”, on jäätävä paikalleen. Ja jos hän huutaa ”JUOSKAA”, on helvetin kova kiire. Lähdimme matkaan. 

Puolivälissä Le Grand Couloiria se pelätty STOP-huuto tuli… Pysähdyimme keskelle kurua kuullen, että ylempänä ropisee. Käänsin kypärän mäen suuntaisesti ja siihen osui pieniä kiviä. Oppaamme piti katsettaan ylöspäin ja huusi vain, että ”Odottakaa…. Odottakaa…” Kaksikymmentä sekuntia keskellä hengenvaarallista kurua olivat oikeasti ehkä elämäni pisimmät. Kohta ropinan seasta erottui hieman isompaa kolinaa ja yhtäkkiä pari metriä edestämme sinkosi hallitsemattomasti nyrkin kokoinen murikka. ”NYT”, huusi opas ja juoksimme ehkä miljoonaa kurun toiseen reunaan. Ottaen huomioon missä kunnossa jalkani olivat, askellukseni oli jotain Usain Boltin luokkaa. Kipu unohtui tyystin siinä kohtaa, kun halusin täältä äkkiä pois!

Ja niin oli viimeinen - eikä missään nimessä vähäisin - vaaran paikka ylitetty. Loppumatkaa olisi enää muutama tunti hiljalleen laskettelevaa hiekkapolkua pitkin. Olimme käytännössä turvassa. Muut lähtivät vauhdilla alas ja minä köpöttelin omaan tahtiini kymmenisen minuuttia perässä ollessani paljon hitaampi. Adrenaliinipiikin purkauduttua jalat tuntuivat todella huonoilta ja etenin etanan lailla välillä kaatuen ja kompuroiden polkua alas. Samalla kuitenkin olo oli helpottunut laakson lähestyessä ja nautin olostani yksin. Lopulta saavuin Nid D’Aiglen majalle, mistä juna veisi meidät tunnin päästä alas. 

Istuin pöydän ääreen ja ostin Oranginan. Olin juuri kiivennyt Italiasta Mont Blancin yli Ranskaan ja mennyt läpi nousuja, joita en olisi vielä jonkin aikaa sitten uskonut voivani kiivetä. Olin oppinut valtavasti lisää sekä kiipeilystä, vuorista että etenkin itsestäni ja olin antanut Mont Blancille kaikkeni. Olin saanut viettää kuusi päivää upeissa maisemissa ja saanut monta uutta ystävää. Toki huipulle pääsy olisi ollut ihan kiva kirsikka kakkuun, mutta kokonaisuus oli lopulta niin paljon plussan puolella, että tyhmä olisi se, joka pakittamista näissä olosuhteissa jäisi harmittelemaan. Se vuori on siellä edelleen ja ensi vuonna voi yrittää uudelleen. Kaikki tämä on osa vuorikiipeilyä, mitä edelleen rakastan yli kaiken. 

Le Grand Couloirin jälkeen matkalla kohti kotia.