En ole maratoonari, mutta voin vilkaista

Huonosti alkanut juoksukauteni pysähtyi mökin navetan oville huhtikuun lopussa, kun mursin kyynerpääni skeitatessa. Jo sitä ennen oli ollut varsin tahmeaa, olin lönkötellyt talvella ainoastaan muutaman lenkin ja skeittaus oli ottanut vallan koronakeväänä niin, etten puhkitahkotuilla jaloilla jaksanut kovin paljoa käydä kenkiä poluilla kuluttamassa. Tein välillä pieniä peruslenkkejä ja maaliskuun lopussa juoksin kerran kympin Sipoon teillä ja siinäpä se. Murtumasta alkoi kuuden viikon pakkolepo ja vasta joskus kesäkuun alkupuolella vedin pitkästä aikaa LaSpot jalkaan. 

Viime vuonna juoksin keväällä pituusenkat Karhunkierroksella, 33 kilometriä, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Tämä kesä onkin ollut keskimäärin sellaista vitosen ja kasin mittaista lönköttelyä ilman oikeastaan minkäänlaista tavoitteellisuutta. Ei ole oikein maistunut ja samalla olen joutunut edelleen varomaan kyynerpäätä, joka ei tykkää liiasta tärähtelystä. Sen kuntoutus on ollut hidasta, mutta nyt se alkaa viimein olla kunnossa. 

Kesän ensimmäinen juoksulenkki käden murtumisen jälken

Hiljalleen heinäkuulle tultaessa polut olivat alkaneet kuitenkin taas maittamaan. Ja nimenomaan polut, into juoksemiseen löytyi nimittäin Lapista, missä jotenkin sain taas kiinni siitä, miksi juokseminen on aika kivaa. Lakkasin katselemasta liikaa kelloa ja keskityin maisemiin ja fiiliksiin. Kilpisjärvi, Ylläs, Salla, Pallas ja niiden välissä Norja kiipeillen pistivät kropan ja mielen taas sellaiseen hyvään treenimoodiin, joka koko kevään pakkoloman ajan oli ollut kateissa. Alkoi kulkea! Ehkä sellaisena viimeisenä game changerina voi pitää heinäkuun puolivälissä Sallassa vietettyä viikkoa, jolloin juoksin molempien Sallatunturien päälle varsin kevyellä jalalla ja huomasin, että tämähän toimii taas. 

Sallatunturien huipulla heinäkuussa

Palasin pohjoisessa vietetyn kuukauden päätteeksi kotiin, mutta takaraivossa puksutti edelleen tunturit. Sallassa olin jutellut fillarivuokraamon kavereiden kanssa paikallisista reiteistä ja he mainitsivat 27:n kilometrin Ruuhitunturin lenkin, jota talvisin yleensä hiihdellään. Kuulemma on ihan juoksukelpoinenkin ja ajattelin, että se pitäisi kyllä päästä vielä juoksemaan. Niinpä kesäloman vikalla viikolla palasin vaivihkaa rikospaikalle Sallaan.

Viime keskiviikkona, parin lämmittelypäivän ja hyvän tankkauksen jälkeen lähdin mökin pihasta kohti Ruuhitunturia ajatuksena juosta vuokraamossa mainitut 27 kilsaa. Sää oli aika täydellinen: puolipilvinen ja +15 lämpöä. Mukaan nappasin neljä Bloksia, urheilujuomaa ja vesipullon, jota sai täyteltyä puroista matkalla. Taaskaan en juurikaan katsellut kellosta muuta kuin juostut kilometrit, minkäänlaista aikaa en lähtenyt tavoittelemaan. 

Ylitin Ruuhitunturin muutamassa tunnissa yllättävänkin kepeästi ja hieno reitti vei pitkin isoja suoalueita ja pitkospuita varsin vaivattomasti takaisin kohti Sallatunturia. Suunniteltu matka näytti jäävän hieman halutusta 27 kilometristä, joten siihen piti lisätä paluumatkalla pieni ekstralenkki, jotta pääsisi tavoitteeseen. Jossain kohtaa tavoite kuitenkin muuttui 30 kilometriin, koska jalka kantoi hyvin ja tasakympit olisi mukavampi lukema mittariin. Poluilla oli kaunista ja rauhallista, matkalla oli tähän mennessä tullut vastaan ehkä kolme ihmistä. Salla todella on in the middle of nowhere, kuten sloganinsa lupaa. 

Salla on täynnä upeita suoalueita ja pitkospuita. Reiteillä ei juuri muihin törmää.

Asetin viime vuonna tavoitteeksi juosta tälle kesälle täysimittaisen maratonin maastossa, siis 42,2 kilometriä. Olin kuitenkin kuvitellut, että se pitäisi juosta kisamatkana ja kun tälle vuodelle ei yhtään juoksutapahtumia tullut, olin jo ehtinyt asetetun tavoitteenkin unohtaa. Etenkin, kun kevät oli tahmea ja loukkaantuminen pysäytti treenin. Kuitenkin Ruuhitunturin lenkkiä edeltävänä iltana alkoi mielessäni viritä ajatus, että voisihan sen martin sittenkin vielä syksyllä toteuttaa, kun kerran fiilis on viime aikoina ollut taas hyvä. Ajattelin, että Ruuhitunturin lenkki olisi hyvä testeri, että miten sitä jaksaa ja sitten voisi päättää, josko johonkin Nuuksioon lähtisi vielä loppusyksystä täysmatkan taittamaan.

29 kilometriä oli kellossa ja mökille matkaa kilometrin verran, kun sanoin ääneen, että mä taidan juosta nyt maratonin. Jaloissa painoi, mutta vähemmän kuin olin odottanut, joten totesin, ettei puuttuvat 13 kilometriä tässä konkurssissa enää juuri tuntuisi, samahan se olisi jatkaa. Äkkiä piirtelin maastokartan kanssa arvion, että millainen lisälenkki pitäisi tehdä, jotta vaaditut kilometrit tulevat täyteen ja käännyin kannoillani takaisin kohti Sallan poropuistoa. Päätös tuli varsin ex-tempore, vaikka olinkin sitä vaivihkaa koko aamun lönkötellessä pyöritellyt. Vaikea sanoa mikä ratkaisun teki, mutta ehkä se, että kun ajatus kerran oli jossain vaiheessa päähän hiipinyt, olisi ollut pettymys, jos en olisikaan sitä toteuttanut. Olisi ns. vitutellut istua illalla sohvalla 30:n kilsan jälkeen ja tajuta, että virtaa jatkamiseen olisi vielä ollut. 

Iso pyhätunturi Pieneltä pyhätunturilta kuvattuna,

tunnetaan nykyään nimillä Sallatunturit.

Seuraavat kuusi kilsaa metsässä meni vielä melko mukavasti, mutta paluumatka asfaltilla alkoi olla jo melko tuskaista. Ylämäet menivät kävellen ja joka kerta, kun alkoi taas ottaa juoksuaskeleita, joku lisäsi betonia kenkiin. Kilsat näyttivät kuitenkin jo kolmeakymmentäviittä nenä oli kohti kotia, joten fiilis alkoi olla helpottunut. Keselmäjärven rantaa juostessa mökki näkyi jo toisella puolella. Hitto, tämähän menee! Viimeiselle kilsalle askel keveni yllättäen ja viimeistä rantaa sivuavat pitkospuut menivät kuin ekaa vitosta olisi juossut! Mökin edessä matka näytti kuitenkin vasta 41 kilometriä, joten oli pakko jatkaa vielä 600 metriä tienposkea ja palata takaisin, jotta maratoni olisi täynnä. Oli melkoinen mindgame juosta vielä kerran mökin ohi takaisin Sallantien risteykseen, ennen kuin sai kääntyä viimeisen kerran kohti maalia. Pihassa lukema oli viimein tasan 42,2 kilometriä. Olin juossut fuckin maratonin! 

Aikaa meni 6:29:39, nousumetrejä tuli noin 700. Olen aika perkeleen ylpeä itsestäni. 

Matkalla tuli mietittyä monenlaista, mutta vikalla kilsalla, kun itketti ja jalkoihin sattui, minua yhtäkkiä nauratti kovasti toukokuussa 2018 kirjoittamani polkujuoksublogin ensimmäiset lauseet: 

”Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan.”