Se alkoi kävelynä, mutta jo lähtiessä olin laittanut juoksukamat päälle, ehkä alitajuisesti enteillen tulevaa ikään kuin siten sallien itselleni retkahtamisen. Olin mökillä, oli pakko päästä tuulettamaan päätä joten lähdin ulos. Kävelin ja seurasin sykkeitäni, jotka eivät tällä hetkellä saisi nousta yil 130:n. Orastava ylikuntoni on pitänyt minut kävelytahdissa jo monta viikkoa ja se on turhauttanut. Eilen uutisoitu, todennäköisesti loppuvuoden kestävä yleisötapahtumien kielto Helsingissä oletettavasti perui myös 16. joulukuuta suunnitellun stand-up -keikkani ja se otti päähän. Keikka oli ainoa valopilkku, jota oikeasti – joskin aika pelonsekaisin tuntein – tälle vuodelle enää odotin. Eikä niitä montaa ole koko vuonna ollut. Rintakehää pakotti, pää oli sumua, harmitti, vitutti ja turhautti, kunnes se tapahtui: otin juoksuaskelen.
Otin toisen, otin kolmannen. Se tuntui niin hyvältä. Lähdin lönköttelemään alamäkeä huijaten vielä hetken itseäni, että ei tämä ole väärin, koska tässä on alamäki. Sitten polku tasoittui ja minä vain kiihdytin ja kiihdytin. Tuttu lämpö valtasi kehoni, kun veri alkoi kiertää. Sanoin ääneen edessä aukeavalle pellolle, että ”ihan vitun sama” ja jatkoin yhä kovempaa. Löysin tutun rytmin ja katselin kellosta sykkeiden nousevan. 140. 150! 160!! Aaaaaaaaaaaaahhh.
Juoksin koko loppumatkan, vaikka kuinka kaikki PT:stä lääkäriin ovat kieltäneet. Mutta kun se tuntui vain niin hyvältä yli kuukauden juoksemattomuuden jälkeen. Voin kuvitella, että juuri tältä tuntuisi vetää kännit. Krapula todennäköisesti olisi kyllä aika paljon pahempi, nyt on vain vähän morkkis.
Kunhan virallisia päätöksiä saadaan ja tehdään, uusi keikkapäivä ilmoitetaan pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti