Kävin tiistaina kantamassa korteni kekoon Tapahtumateollisuus ry:n mielenilmauksessa Eduskuntatalon edustalla. ”Ilman tapahtumia ei tapahdu mitään” oli päivän teema, kun tapahtuma-alan edustajat kokoontuivat kertomaan valtiovallalle, että mekin olemme toimiala ja meidät on unohdettu. Lähdin kansalaistorille vanhojen kollegojen supporttiksi ja pidin siellä seassa pienen yksinäisen miehen protestin oman yritykseni puolesta, joka tavallaan sekin järjestää tapahtumia ja elämyksiä niitä kaipaaville ihmisille.
Ei ole montaa asiaa, mitä yksi ihminen tai yksinyrittäjä voi tällä hetkellä maailmantilanteen parantamiseksi tehdä, mutta olen päättänyt tehdä niistä pienimmätkin. Jos seisominen tihkusateessa maski naamassa Eduskunnan edessä auttaa jollain tapaa elämän palaamiseksi normaaliin, sen teen. Sitten pesen kädet, pidän etäisyyksiä, yskin hihaan ja menen tarvittaessa testeihin.
Paitsi että eihän tästä oikeasti mihinkään ”normaaliin” enää palata. Eiköhän se nyt ole ihan selvää, että entisaikojen huolettomuus (oliko silloin huoletonta?) on mennyttä ja vaikka tässä hiljalleen planeetta jossain vaiheessa asettuu taas uomiinsa, ei ne missään nimessä tule olemaan enää samat uomat kuin ennen. Ehkä järkevämpää, kuin toivoa vanhan paluuta, olisi koittaa asemoida itsensä uudelleen tulevaa varten? Whatever that means.
Kun Forrest Gumpia ahdisti, eikä hän enää tiennyt mitä pitäisi tehdä, hän lähti juoksemaan. Niin minäkin ja juoksin pari päivää sitten ekaa kertaa kympin alle tuntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti