maanantai 9. maaliskuuta 2020

Abiskossa ei menny niinku Strömsössä


Ajelin eilen FINLAV-lumivyöryteknikkokurssin toiselta osiolta Abiskosta kohti kotia, enkä muista koska olisi ottanut viimeksi päähän näin paljon. Rehellisesti vitutti niin, ettei veri meinannut kiertää. Hieno viikko Ruotsin Lapissa päättyi karvaaseen pettymykseen, kun en saanut kurssin kirjallista koetta läpi ja teknikon titteli jäi vielä saamatta. Homma kaatui todella tyhmään väsymysmokaan, jossa en ymmärtänyt mitä yhdessä 11:stä kysymyksestä haettiin ja kirjoitin jotain ihan muuta kuin toivottiin. Vähän kuin joku olisi kysynyt appelsiinin ominaisuuksista ja minä kerroin, että miten autot toimii. Hylsy tuli.

Eniten ärsyttää, että kyse oli niin yksinkertaisesta asiasta. Asiasta, jonka olisin osannut kyllä hyvin, jos olisin tajunnut että juuri sitä haettiin. Huonoja tekosyitä väsymyksestä aivojumiin voisin tähän koittaa listata, mutta fakta on se, että kuusi seitsemästä ymmärsi kysymyksen oikein, minä en. Oma moka. 

"Check this baby out! Dug me a hole!"
- Joey

Kurssilla arvioitiin kirjallisen kokeen lisäksi useampia muitakin osuuksia, jotka sain läpi, joten koko roska kaatui lopulta tuohon yhteen kysymykseen. Se tunne, jonka vallitessa lähdin myrskyisässä säässä ajelemaan 1200 kilometriä kohti kotia, oli jotain vitutuksen ja häpeän välillä. Hävetti, että miten sitä voi olla niin urpo. Harmitti myös, että hieno viikko Ruotsissa päättyi pahaan mieleen, enkä pystynyt osallistumaan kurssikavereiden iloon läpäisystä. Tuntui kuin yhtäkkiä en olisi ollutkaan enää osa samaa porukkaa, koska muut minua ja yhtä toista lukuunottamatta olivatkin lumivyöryteknikoita. Tiedän, aika lapsellinen ajatus, mutta siten itseni sillä hetkellä näin. Olin jotenkin ajatelliut, että pettymystensietokykyni olisi ollut parempi kuin se oli ja sekin kietoutui jotenkin oudosti häpeän fiilikseen. Ihmeellisiä tunnetiloja, mutta ehkä näistäkin voisi näin nelikymppisenä oppia jotain.

Toinen kurssikaveri ei saanut maastonäyttöä läpi ja naureskelimmekin parkkipaikalla, että voisimme yhdistää voimamme yhdeksi teknikoksi, toinen olisi aivot ja toinen lihakset. 

Aivot ja lihakset töissä

Eihän nämä mitään isoja juttuja ole oikeasti. Kurssin läpäiseminen oli minulle tärkeä tavoite tälle talvelle ja saan lisätehtävien kautta mahdollisuuden paikata virheeni vielä ennen kuin kevät kunnolla alkaa. Enemmän tässä nyt vaan on pettynyt ja vihainen itseensä, että tämä meni näin. Minulle tulee joku esseetehtävä tässä kirjoitettavaksi ja illalla päätin, että kirjoitan parhaan esseen, mitä alalta on koskaan tehty, niin hyvän, että minut ylennetään suoraan joksikin ylilumivyöryteknikoksi tai megavyöryvastaavaksi.

Jos viimeisen puolituntisen reissusta unohtaa, Abiskossa oli kyllä nastaa. Kyseessä ei ollut laskureissu, vaan 10-tuntisia päiviä tiukkaa tekemistä luokassa ja maastossa. Kaivoimme päivittäin lumiprofiileja pitkin Nuoljan mäkiä varsin myrskyisässä säässä. Tuuli puhalteli huipulla jossain 20 m/s -paikkeilla ja kuoppaa kaivaessa, aina kun hetkeksi keskittyi tekemään vaikka muistiinpanoja, kuoppa täyttyi tuiskulumesta uudestaan. Oli sellainen ”tee työtä jolla on tarkoitus” -fiilis. Toisaalta kurssin kannalta olikin hyvä, että keli oli jotain muuta kuin tyyntä ja poutaa, nyt lumessa pystyi hyvin havaitsemaan muutoksia päivittäin, eli saatiin havaintoja juuri siitä, mitä olimme opettelemassa. Kirjallista koetta lukuunottamatta kaikki meni hyvin, meillä oli todella hyvä porukka kasassa ja opittiin paljon. Seuraavaksi edessä on sitten sen kaiken opin paneminen käytäntöön ja itsenäinen treeni. Tai siis, seuraavaksi heti sen maailman parhaan esseen jälkeen. 

Viikon suurin tragedia oli se, että joku pölli mun eväät hostellin jääkaapista. Ja se, että vastasin ”maasto ja olosuhteet”, enkä ”romahtaminen ja leviäminen”. 

Oli keliä

Kiitti jengi, oli hianoo! Perästä tullaan. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti