sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Voiko tähän kyllästyä?


”Kyllästytkö sä koskaan tähän touhuun?” kysyivät asiakkaat, kun olimme aloittelemassa vuoden viidettä ja viimeistä keikkaa Kebnekaiselle. ”Kattokaa tätä paikkaa”, vastasin. 

Laskeskelin tuossa, että olen toukokuun jälkeen nukkunut enemmän öitä Kebnekaisen tunturiaseman kupeessa teltassa kuin kotona. Välissä kävin vielä Elbrusilla ja Grönlannissakin, mutta kovin vaikea tähän touhuun on silti leipääntyä. Se fiilis, kun avaa teltan oven, keittelee kahvit ja tuijottelee Tuolpagornin linjoja auringon (tai myrskyn) noustessa, on edelleen aika way beyond. Etenkin näin syksyllä ja ruska-aikaan, kun maaston väritys on melkoista ilotulitusta. 

Mun Bioska-koirankakkapussi pääsi taas ulkomaille

Ehkä Kebnekaisesta olen näin 14. kerran jälkeen kaiken olennaisen sanonut, mutta kyllä kauden viimeinen reissu pohjoiseen on etenkin kuvien arvoinen! Kyseessä oli Venlojen vaelluksen ruskamatka, joka tarjosi syyssäätä kaikissa sen muodoissa. Ensimmäiset päivät mentiin T-paidoissa, välissä saatiin koko kesän edestä sateita niskaan ja lopuksi ihmeteltiin kuinka tuulet romahdutti telttoja leirissä. Huiputuspäivänä mitä ylemmäs pääsimme, sitä vähemmän näimme. Kebnekaisen huippupyramidiin sananmukaisesti törmäsimme kun tulimme kohdalle, se ilmestyi näkyviin noin kaksi metriä ennen kuin olimme perillä. Matkalla alas satoi niin, etten koskaan muista olleeni niin läpimärkä päästessäni 14-tuntisen päivän päätteeksi tunturiasemalle. Edes boksereissa ei ollut enää yhtäkään kuivaa kohtaa. Ensimmäistä kertaa ikinä käytin tunturiaseman huoltorakennuksen kuivaushuonetta, aiemmin ei ole ollut tarvetta. Mutta kyllä minä silti vain siinä matkalla alas sateen piestessä naamaa hymyilin ja mietin, että ei tähän touhuun voi kyllästyä.

Venlojen vaelluksen syysreissu Ruotsin huipulle meni säätä lukuunottamatta ilman insidenttejä ja hieman haikeana minä lähtöpäivänä tunturiaseman pihassa seisoin tietäen, että takaisin pääsen vasta ensi kesänä. Nyt edessä on parin päivän päästä toinen suosikkipaikkani Nepal, missä ensin kengät vievät töihin Annapurna Cirquitille ja sen perään omille nousuille Cholatselle. Josko tänä vuonna näkisi vähemmän punaisia mäyräkoiria ja enemmän huippuharjannetta. 

Tässä vielä Kebnekaisen ruskaloistoa. Eihän tällaisesta voi saada tarpeekseen!

Nikkaluokta


Singi, Tuolpagorni & Vierramvare

Näkymä teltalta laaksoon...

...ja toiseen suuntaan

Huiputuspäivän aamu...

...ja iltapäivä. Toppi suoraan takana parin metrin päässä.

Pieniä haasteita teltan kanssa tuulessa.

Kiitos, tack, kesäkausi 2019 oli siinä!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti