Teemu ihan pihalla: Laugavegur, Islanti 15.-25.9.2017

Kauhean vaikeaa on ollut yrittää pukea elokuista Islannin reissuani sanoiksi. Kotiuduin jo viime viikonloppuna ja olen tässä viikon verran pyöritellyt Laugavegurin kuvia, mutta tuntuu, ettei 55-kilometrisen vaelluksemme maisemia pysty mitenkään kirjoittaen kuvaamaan. Jotenkin sitä haukkoi henkeään läpi koko matkan maisemien muuttuessa koko ajan vain eeppisemmiksi aina, kun oli jo ehtinyt kuvittelemaan, ettei tätä isompaa voi olla. ”Iso” lieneekin juuri se sana, joka parhaiten Laugavegurin reittiä kuvaa. Suomessa, pohjolassa tai vaikka Alpeillakin liikkuessa on tottunut jylhään maisemaan, kun taas Laugavegurilla näkymä oli koko ajan kymmeniä kilometrejä laaja. Tuntui kuin koko ajan katsoisi ikuisuuteen. Ja kun siihen näkymään mahtui oikeastaan koko ajan niin jäätiköitä, vuoria, koskia, vesiputouksia kuin tulivuoriakin, kaikki tuntui niin kovin isolta.

Landmannalaugurin hiekkavuoria

Aloitimme Partioaitan ja Aventuran yhteistyössä toteuttaman vaelluksen Reykjavikista, minne lensimme tiistaina 15. syyskuuta. En ollut aiemmin Islannissa käynyt ja oli mukavaa saada pohjille yksi päivä pääkaupungissa, ennen kuin seuraavana aamuna suuntasimme reitille. Ensimmäinen 365 Klubin ryhmä viihtyi Islannissa 15.-20.9. ja toinen 20.-25.9., joten vaellusten väliin sain vielä toisen Reykjavik-päivän, jonka kuitenkin pääasiassa pyhitin levolle. Niinpä yritin tutustua kaupunkiin mahdollisimman paljon jo saapumispäivänämme. Sana ”sympaattinen” kuvannee ajatuksiani Reykjavikista parhaiten. Oli fallosmuseota ja fish & chipsejä.

Muraali Reykjavikin pääkadun Laugavegurin (!) varrella

Joutsenia ja tönöjä Reykjavikin kaupungintalon kupeessa

Laugavegurin vaellus alkaa Landmannalaugarin keskukselta, minne bussikyyti kuljetti meidät seuraavana aamuna. Neljästä tunnista puolet oli melkoista pomppulinnaa, Islannissa kun asfaltoidut tiet tuntuvat rajoittuvan pääasiassa rannikolle. Sisämaahan kun koukattiin, muuttui alusta ensin hiekaksi ja sitten melkoiseksi kivien ja jokien vuoristoradaksi.

Nelipäiväinen vaellus on yleensä jaettu neljään noin 15-kilometriseen päivään. Niiden välillä reitillä on hutteja - tupia, joista voi ostaa itselleen sänkypaikan yöksi kerrallaan. Me yövyimme teltoissa noiden huttien ympäristössä hyödyntäen kuitenkin tupien vesi- ja vessatarjontaa, mikä oli mielestäni erinomainen ratkaisu. Telttayöt Islannin vuorilla tarjosivat ihan erilaista fiilistä reissuun kuin sisällä nukkuminen olisi antanut. Leiripaikoilla meillä oli omien makuupaikkojemme lisäksi yhteinen messiteltta, missä valmistimme ruoat ja pitelimme sadetta. Tai siis, olisimme voineet pidellä, jos olisi satanut. Tällä reissulla tuli nimittäin rikottua kaikki todennäköisyyslaskelmat Islannin osalta, kun meillä satoi kerran. Koko yhdentoista päivän aikana satoi yhden tunnin. Tämä reissu oli koko kesäni pisin aurinkoinen putki ja se tuli Pohjois-Atlantilla. Ihan uskomaton tuuri!

Saapumassa Hfrafntinnuskerin leiripaikalle

Ensimmäisen vaelluksemme opppaana toimi Aevar, liki parimetrinen punapartainen viikinki. Hän ehdotti ennen lähtöämme, että nipistäisimme vaelluksesta yhden yöpaikan pois ja vaeltaisimme ensimmäisenä päivänä suoraan Alftavatnin leiripaikalle. Näin olisimme lopussa perillä aiemmin ja pääsisimme aiemmalla bussilla takaisin Reykjavikiin, missä olisi samana päivänä vuoden suurimmat kaupunkibileet, joita ehkä haluaisimme katsomaan. Luulen, että Aevar ainakin halusi. Koska suunnitelma sopi kaikille, kasvoi ensimmäisen päivän vaelluksemme noin 25:een kilometriin. Mutta koska matka taitettiin ainoastaan päivärepuissa isompien varusteiden matkatessa leiripaikoille huoltoauton mukana, totesimme porukalla etapin olevan ihan mahdollinen. Rankkaahan se oli, mutta hyvin sujui. Silti olin ihan tyytyväinen, että toisella viikolla oppaanamme toiminut Kata päätti pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa.

Ensimmäinen pätkä Landmannalaugarista Hfrafntinnuskeriin on käytännössä nousua. Oikeastaan koko vaelluksen elevaatio otetaan suoraan ensimmäisellä etapilla, jonka jälkeen seuraavat kolme päivää laskeudutaan hiljakseen kohti rannikkoa. Tämä on toki suhteellista, koska oikeasti koko matka sisältää paljon kanjoneihin laskuja ja niistä pienemmile vuorille nousuja. Syntyi käsite ”Icelandic flat” oppaamme todetessä liki joka päivä, että tänään suurin osa matkasta on flättiä, todellisuuden oltua – ainakin suomalaisittain – hieman muuta.

Tasoja (ja nousumetrejä) maisemassa riittää

Matka Hfrafntinnuskeriin on maisemaltaan täysin poikkeuksellinen. Hiekkavuoria, kuumia lähteitä, kallionraoista purkautuvia katkenneita kaukolämpöputkia, jähmettyneitä laavakenttiä ja mieletöntä väriloistoa. Koko matkan tuntui kuin kävelisi sadussa. Hfrafntinnuskeriin leiripaikka on vaelluksen korkeimmalla kohdalla ja toisella viikolla siellä viettämämme telttayö oli maisemiltaan upein. Aevarin ryhmän kanssa pysähdyimme sinne ainoastaan syömään ja jatkoimme matkaa Alftavatnin järven rannassa odottelevaan toiseen leiriin. Vaellus sinne oli ensimmäisen etapin tapaan ihan mieletön, tässä kohtaa jo olin varma, että Laugavegurin reitti on hienoin, jolla olen koskaan kulkenut. Ennen Alftavatnia saimme vielä reissun ensimmäiset joenylitykset jäätävissä, vuorilta valuvissa sulamisvesissä. Ne tekivät kuitenkin pääasiassa hyvää väsyneille jaloille.

Jalkakylpy matkalla Emstruriin

Oli siellä onneksi siltojakin

Alftavatn on aiemmin paikalta sulaneen jäätikön jäljiltä muodostunut järvi vihreiden tulivuorten ympäröivänä. Maasto muuttui loppumatkasta jo huomattavasti vehreämmäksi korkeusmetrien tiputtua Hfrafntinnuskerista huomattavasti. Vehreys tulee kuitenkin ainoastaan sammalista ja jäkälistä, sen suurempaa kasvillisuutta ei näistä maisemista kannata vielä etsiä. Vihreiden vuorten seassa pyöriminen oli kuin sormusten herran tarinoista ja vaeltaessa oli fiilis kuin olisi ollut matkalla heittämään sormusta kraateriin. Jos haluaa tietää miltä Frodosta tuntui, kannattaa lähteä Islantiin.

The fellowship of the ring

Alftavatnin leiripaikka

Alftavatnin järveltä reitti jatkuu yöunien jälkeen taas muutaman joen ylityksen kautta mustaan autiomaahan, joka vie kohti Emstruria ja Botnarin keidasta, reitin kolmatta leiriä. Etappi on ehkä vaelluksen tylsin ja aurinkoisella ja kuivalla säällä myös tukalin, koska autiomaassa usein tuulee ja hienon hieno musta hiekka pöllyää melkoisesti tunkeutuen käytännössä jokaiseen ruumiinaukkoon, jonka voi keksiä. Eikä lähde sieltä mitenkään. Myös Botnarin leiri on samankaltaista alustaa ja luulen, että toin kotiin tuliaisiksi vähintään pari kiloa mustaa hiekkaa, jota löytyy edelleen laukun ja makuupussin pohjilta. Ehkä myös nenästä. Juuri ennen Emstruria avautuu liki pari sataa metriä syvä Markarfljótsgljúfurin kanjoni, joka on melko vakuuttava.

Maailman ehkä hienoin vuori!

Varvaskuva Markarfljótsgljúfurin reunalla. Noi kengät on oikeesti mustat.

Viimenen päivä Emstrurista Thorsmörkiin alkaa vielä autiomaa-tyyppisissä oloissa, ennen kuin se muuttuu yhtäkkiä ensin punaiseksi ja lopulta vihreäksi metsäksi. Metsikköön astuminen on jotenkin hämmentävää, kun kolmeen päivään ei ole nähnyt mitään apilaa isompaa kasvillisuutta missään. Thorsmörk on vaellusreitin päätöspiste, missä ensimmäisen ryhmän kanssa myös yövyimme, koska saavuimme sinne päivää alkuperäistä suunnitelmaa aiemmin. Tämä jätti meille yhden ylimääräisen aamupäivän ennen bussikyytiin hyppäämistä, jonka käytimme muutaman tunnin päiväretken Valahnúksbólin vuorelle leirin vieressä. Näkymä vieressä olevalle Eyjafjallajökullin jäätikölle Thormörkistä on upea.

Einhyrningur - Yksisarvinen

EPIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIC

Laugavegurin vaellusreitin maisemista voisi jauhaa loputtomiin, mutta – kuten alussa jo mainitsin – nämä kuvat ja ylisanat eivät mitenkään pysty täysin Islannin luontoa kuvaamaan. Se pitää kokea itse ymmärtääkseen. Muilta osin vaellus sujui kommelluksitta ja oikeastaan ihan nappiin! Molemmat ryhmät pärjäsivät polulla hienosti, henki klubilaisten kesken oli mahtava ja vaelluksen tärkein varuste, hymy, pysyi mukana alusta loppuun. Kiitos Maija, Minna, Sanna, Tommi, Kyösti, Taina, Miikka, Helmi, Mika, Arttu, Alicja, Anne, Monica, Kirsi, Jukka, Jarkko, Päivi, Anne, Elina, Saara, Suvi, Satu, Mari, Hanna ja Annika, oli ilo matkata kanssanne!