Ed Viesturs on yksi Jenkkien tunnetuimmista vuorikiipeilijöistä. Hän oli ensimmäinen amerikkalainen, joka onnistui kiipeämään jokaisen yli 8000-metrisen vuoren maailmassa, ja vielä ilman lisähappea. Suomalaisille Viesturs saattaa olla tuttu siitä, että hän kiipesi noista huipuista suurimman osan yhdessä pitkäaikaisen kiipeilypartnerinsa Veikka Gustafssonin kanssa. Nykyään vuonna 2005 urakkansa kasitonnisilla päätökseen saattanut Viesturs työskentelee mm. New York Rangersin mentaalivalmentajana ja nauttii mainetta suosittuna luennoitsijana.
Kirjoja Viesturs on julkaissut neljä, joista sain juuri viimeisteltyä itselleni kolmannen, No Shortcuts To The Topin. Olen lukenut kirjat hieman nurjassa järjestyksessä, No Shortcuts… kun oli julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja se kertoo Viestursin Endeavour 8000 -projektista kokonaisuutena. Muut ovat yksittäisiin vuoriin pureutuvat The Will To Climb (Annapurna), The Mountain (Mount Everest) sekä K2: Life and Death on the World’s Deadliest Mountain. Näistä enää viimeisin on minulta lukematta.
Ed Viesturs tunnetaan erityisesti turvallisuusajattelustaan. Hän kiipesi maailman vaarallisimmilla vuorilla niin riskittömästi kuin moista nyt voi tehdä. Monet pitävät Viestursia jopa tylsänä ja nössönä kiipeilijänä, koska tämä ei koskaan tehnyt mitään uhkarohkeaa matkoillaan, ainakaan siinä määrin kuin monet tunnetut ensinousuja tai isoja huimapäisiä seiniä kiivenneet aikalaisensa tekivät. Jopa hieman pilkallisesta lisänimestä ”Steady-Ed” nauttiva Viesturs tunnetaan eritoten kuuluisasta sanonnastaan ”Getting to the top is optional, getting down is mandatory”. (Voi olla, että sen on joku muukin sanonut, mutta Viesturs sitä ainakin kirjoissaan on toistellut ja tehnyt tunnetuksi.)
Joskus onnistuu! Kilimanjaro, joulukuu 2016
No Shortcuts To The Topissa Viesturs avaa turvallisuusajatteluaan paljon. Useammalla vuorella hän saattoi yhdessä Veikan kanssa kääntyä alas vain muutama sata metri ennen huippua, koska loppuosa vaikutti turvattomalta. Hän saattoi lähteä kymmeniä tuhansia dollareita maksaneelta retkeltä kotiin kesken kaiken, koska ei kokenut oloaan syystä tai toisesta hyväksi. Hän toistelee teksteissään ja ajatuksissaan usein sitä (totuutta), että yksikään vuori ei ole kuolemisen, eikä edes paleltumisen arvoinen. Ja kuitenkin juuri tällä toimintatavalla hänestä tuli ensimmäinen kaikki kasitonniset huiput saavuttanut jenkki. Moni muu kuoli yrittäessään. Viesturs ei koskaan menettänyt yhtäkään kiipeilykumppania matkalla eikä häntä tarvinnut koskaan pelastaa yhdenkään vuoren rinteiltä. Itse hän kyllä pelasti lukuisia kiipeilijöitä uhraten samalla omat huiputusyrityksensä.
Viesturs avaa myös motiivejaan paljon. Niissä kiteytyy mielestäni vuorikiipeilyn ydinajatus: Laji ei ole kilpailua. Tai sen ei pitäisi olla. Steady-Edia ei kiinnostanut pätkääkään olla ensimmäinen jossain tai tehdä suuria, näyttäviä ensinousuja. Häntä ei ajanut eteenpäin näytönhalu tai maine, vaan ainoastaan oman itsensä haastaminen. Hän kiipesi itselleen, omilla säännöillään ja oman turvallisuusrajansa sisällä ottamatta sellaisia riskejä, joihin jotkut muut olivat ehkä valmiita. Samalla Viesturs korostaa, ettei halua arvostella ketään,. Heidän riskinottotasonsa olivat erilaisia ja moni häntä teknisesti parempi kiipeilijä pystyi häntä kovempiin suorituksiin. Niitä saattoi jopa kadehtia välillä ja silti olla nostamatta omaa riskitasoaan. Lajin ydin kun Viestursille oli edelleen sen henkilökohtaisuus,
Turvallisuustaso (toistaiseksi) ok. Mont Blanc, heinäkuu 2017
Minä olen ihan Steady-Ed -fani. Jo ennen ensimmäistäkään hänen kirjansa lukemista ajattelin monista asioista samoin. Minulle vuorille lähteminen on alusta alkaen ollut henkilökohtaista, eikä perustu odotuksiin. Ensimmäisestä Elbrusin keikastani alkaen haluni on ollut ainoastaan haastaa itseäni, kehoani ja etenkin psyykettäni ja puolivahingossa valjastin vuoret haastamiseni välineeksi. Minä olen keski-ikäinen, en ole kiinnostunut ensinousuista, hurjista, vaarallisista huipuista, vaikeimmista reiteistä tai teknisesti haastavimmista pohjoissseinistä. Hitto vie, minä kiipeän maksimissaan helppoja kutosia sisäseinällä ja olen siihen varsin tyytyväinen. Minulle ei ole väliä miten joku Lobuche tai Mont Blancin Goûterin reitti sijoittuu jonkun muun vaikeusasteikolla, ne ovat sopivia juuri minulle juuri nyt. Cholatse on minulle jo vaikea. Ehkä, en tiedä. Se selviää ensi syksynä. Ja kaikista tärkeintä minulle on se nautinto, jonka vuorilta saan. Enkä pysty nauttimaan, jos en tiedä, että se on turvallista.
Kaikista eniten koenkin yhtäläisyyksiä Viestursin turvallisuusajattelun kanssa. Ehkä se tulee opastaustastani (kuten Viestursillakin, hän toimi vuosikausia oppaana Mount Rainierilla Seattlen kupeessa), mutta minulle turvallisuus on kaikessa tärkeintä. En tee eroa sinä, olenko yksin vain asiakasryhmän kanssa, toimin aina samojen standardien mukaisesti. Olen toistellut usein sitä, että vuorille lähteminen itsessään ei ole vaarallista, päätökset paikan päällä ovat ne, mitkä ratkaisevat. Ja turvallisuudesta en noin yleisesti ottaen ole valmis tinkimään, vaikka se tarkoittaisi kotiin kääntymistä 600 metriä ennen huippua, kuten vuosi sitten Aconcagualla kävi. Samana päivänä, kun kaksi kanssakiipeilijääni nousivat huipulle. Heidän riskinottotasonsa oli erilainen. Toki virhearviointejakin tapahtuu, kuten vaikka Mont Blancilla viime kesänä.
Ei päästy ylös. Selvittiin alas. Bileet! Mont Blanc, heinäkuu 2017.
Yksi Viestursin suosikkilausahduksistani on ”Saftey First, fun second, summit third.” Ensin varmistetaan turvallisuus, sitten keskitytään pitämään hauskaa ja jos näiden yhdistelmä vie huipulle, hienoa!
Samalla kuitenkin kun näin toimin, katselen kunnioituksella ja kadehtien nuorempien ja/tai minua parempien kiipeilijöiden, kuten vaikka Juho Knuutilan, tekemisiä. Samalla, kun haaveilen, että kyllä minäkin joku päivä vielä, tiedän, etten ikinä pystyisi samaan. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään.
Juttelin muutama viikko sitten kaverin kanssa aikuisena aloitetuista harrastuksista. Hän sukeltaa ja juoksee maratoneja, minä kiipeilen vuorille. Tulimme siihen tulokseen, että keski-iän paras puoli on se, että tässä iässä tietää, ettei pysty olemaan maailman paras jossain. Ettei tarvitse olla. Että voi vain touhottaa omiaan sillä itse määritellyllä ihanan turvallisella keskinkertaisella tasolla ja antaa muiden juosta ohi.
Käännyin alas 600m ennen huippua, kuukauden reissaamisen jälkeen. Aconcagua, tammikuu 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti