NUTS Karhunkierros - 34 kilometriä sadetta, mutaa ja silkkaa iloa!

Juoksin viikonloppuna NUTS Karhunkierroksella tähän mennessä pisimmän matkani, 34 kilometriä. Aika maalissa näytti 6:29:03 ja sijoitukseni oli miesten sarjassa 375. kun maaliin asti tuli 534 juoksijaa. Sarjassa miehet 40-44 olin 74. Salaa toiveissani odottelin hieman parempaa aikaa, mutta kokonaisuudessaan tulos oli silti parempi kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa! Minä toivoin lähinnä maaliin asti pääsyä. Aiemmin olin juossut pari kertaa 21 kilometriä, joten en oikeastaan tiennyt mitä odottaa.

Sekä valmistautumiseni, että kisataktiikkani menivät täysin suunnitelmien mukaisesti. Kävin vetämässä viimeisen lenkin sunnuntaina, kuusi päivää ennen kisaa, ja silloin tein oman kymmenen kilometrin ennätykseni. Alkuviikosta kävin pari kertaa vielä pyöräilemässä ja samalla aloitin tankkaamisen. Tiistaina ja keskiviikkona vetelin pastaa ja sushia niin paljon kuin sielu sieti ja heittelin magnesiumtabletteja naamaan. Urheilujuomilla aloitin torstaina samalla hieman jo himmaillen ruoan kanssa. Perjantai meni lohella, pinaattilätyillä ja Hartsportilla ja fiilis oli hyvä. Olin ajellut Kuusamoon jo torstaina, jottei tarvitsisi suoraan kymmenen tunnin autossa istumisen jälkeen lähteä kisaamaan. Kävin juoksun aattona iltapäivästä vielä testaamassa kamat ja hieman jaloittelemassa, jotta sain fiiliksen päälle. Olin lähtenyt Helsingistä hieman soitellen sotaan ja mukanani oli pelkät shortsit. Ennuste lupasi kuitenkin sadetta ja vain muutamaa lämpöastetta lauantaille, joten oli pakko lähteä ostamaan housuja. Ja niin se viimein tapahtui: Ostin sellaiset juoksuspandexit, ihonmyötäiset trikoot. Tää peli alkaa olla menetetty. Kisapäivälle mallailin spandexien päälle vielä niitä mukana olleita shortseja, mutta koska ne tuntuivat kiristävän vähän väärästä paikasta, nöyrryin ja lähdin kohti starttia pelkissä trikoissa. Sää oli kylmä, sateinen ja tuulinen ja kiroilin hyppäämistäni liian aikaiseen bussiin, jonka myötä värjöittelin lähdössä jo tunnin verran ennen h-hetkeä ilman, että mihinkään pääsi lämmittelemään. Koitin siinä sitten jumppailla lähtölaukausta odotellessa, onneksi oli siihen sopivat yogapantsit jalassa.

Treenivetoja

Lähtöryhmäni E ammuttiin radalle kello 14 Juumasta. Olin suunnitellut lähteväni todella hiljaa, mutta hieman ennen starttia muistin, että jo ensimmäisen kilometrin jälkeen edessä on riippusilta, josta muodostuisi melkoinen pullonkaula, koska juoksijoita oli vähintään ziljoona. Niinpä ampaisin alun todella kovaa, jotta pääsisin sillalle ennen pahinta ruuhkaa. Taktiikka onnistui. Myös toinen etappi Myllykosken riippusillalle meni varsin kovaa, sen jälkeen pääsi viimein himmailemaan. Jossain kohtaa Pientä karhunkierrosta pidempien matkojen (55km, 83km, 166km) reitti yhtyi samalle polulle meidän tissiposkien kanssa ja väkimäärä polulla lisääntyi. Ensimmäinen kymppi Basecamp Oulangan huoltopisteelle meni tungoksesta huolimatta leppoisasti. Koska kyseessä oli pisin matkani tähän mennessä, mentaalipuolella olin ajatellut kisan niin, että päästessäni Basecampiin ikään kuin nollaan tilanteen, kuvittelen, että juoksu alkoi vasta siitä, jolloin matkasta oli helppo kuvitella kolmasosa pois. 

Kilometrit 10-24 olivat kisan hankalimmat. Reitti oli tylsää tasamaata, joka minulle on hankalinta, kun meinaan tylsistyä. Kaipaan maastoon muotoja, jotta tekemisessä pysyy mielenkiinto paremmin yllä. Samaiseen väliin syntyi myös isoimmat ruuhkat ja väitän, että loppuajasta olisin saanut varmaan puoli tuntia pois ilman tämän välin ryysistä. Ohittaminen oli yllättävän haastavaa, vähän kuin olisi ajanut Monacossa formulaa tai pyrkinyt eteenpäin Everestin huipun köysissä. Ei niin kuin että oikeasti tietäisin millaista Monacossa tai maailman katolla olisi, mutta välillä tilaa ei vain ollut ja jokaiseen ohitukseen olisi pitänyt kuluttaa energiaa huomattavasti enemmän kuin halusin, koska tiesin, että sitä tarvitaan lopussa. Ja kun jonossa edessä oli sata ihmistä, ohittaminen alkoi tuntua välillä toivottomalta. Iskun paikkani oli alamäet, koska niissä tekniikkani toimii parhaiten. Ihan sama onko alusta kiveä, mutaa tai juurakkoa, toisin kuin moni muu, pystyn juoksemaan mäet todella kovaa alas. Niinpä odottelin rinteitä ja painoin aina kerralla useamman kymmenen ihmisen ohi jonossa sellaisen viimein koittaessa. 

Pahimmat pullonkaulat reitillä syntyivät riippusilloista

Otin energiageelejä 8:n, 17:n, 25:n ja 29:n kilometrin kohdalla. Lisäksi juoksin ensimmäistä kertaa juomareppu selässäni, josta oli huomattavasti hyötyä. Yhden Buranankin otin jossain 17 kilometrin kohdalla, en kyllä ole ihan varma miksi. Tai että oliko siitä edes hyötyä. Ehkä joku placebo-homma korkeintaan. 

Jossain 24:n kilometrin kohdalla alkoi tapahtua. Siis kutakuinkin vähän ennen Konttaisen isolle nousulle saapumista. Yhtäkkiä kroppa alkoi pelittää ihan täydellisesti ja kun sopivasti pahimmat ruuhkatkin väistyivät, tahtini kiihtyi huomattavasti muutaman tunnin jonossa laahustamisen jälkeen. Konttaisen nousu meni todella kovaa ja saapuessani 27 kilometrin huoltoon luulin tunturin olevan vasta edessäni, kunnes joku osasi kertoa, että ylitit sen juuri. Samalla huollossa huudettiin, että Suomi on päässyt MM-finaaliin ja luulen, että aika moni sai siitä hyvän piristysbuustin viimeiselle etapille, jonka oli peloteltu olevan matkan rankin. Pari sipsiä ja suolakurkkua naamaan ja Valtavaaraa huiputtamaan!

Koska reitti ei ollut minulle ennestään tuttu, en tiennyt, että Valtavaaralla on joku tuhat valehuippua, ennen kuin se oikeasti lähtee laskemaan alas kohti Rukaa. Vedin nousut melko tasaisen tappavalla kävelyvauhdilla yhtään kuitenkaan himmailematta. Valehuippujen tasaisilla pätkillä jouduin tasailemaan sykettä jonkin verran, mutta alamäet juoksin taas täysillä alas. Huikea fiilis kun tajusi, että olen mennyt jo 30 kilsaa ja kroppa sen kun toimii koko ajan paremmin! Ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas huusi spandexit samalla, kun ihmettelin, että missä se lopullinen huippu nyt luuhaa! 

Valtavaaran jälkeen oli enää nousu Rukalle ja viimeiset pari kilometriä maaliin. Se Rukan nousu oli lopulta paljon pahempi kuin olin luullut ja siinä meinasi jossain kohtaa tulla stoppi. Ehkä se oli se, kun tiesi, että homma alkaa olla ohi, niin mieli ei enää pitänyt virettä yllä Konttaisen tai Valtavaaran tapaan. Ylhäällä alkoi maalialueen humu jo kuulumaan ja sain siitä vielä viimeisen potkun ahteriin. Juoksin koko mäen alas niin kovaa kuin jaloista lähti ja kun PA:sta alkoi kohti maalia johtavien portaiden alapäässä kuulua Tiktakin ”Heilutaan”, aloin nauraa ja laulaa samanaikaisesti. Homma oli siinä, kuuluttaja huusi nimeni ja olin maalissa! 34 kilometriä ja 1200 nousumetriä sadetta ja mutaa takanani!

I'm done!

Kuten sanoin, olin ehkä salaa toivonut vähän parempaa aikaa, mutta lopulta olen kokonaisuuteen ihan älyttömän tyytyväinen. Ja myös itsestäni ylpeä! Juoksu rullasi hyvin pientä puolivälin seinää lukuunottamatta ja olo oli koko päivän läpi erinomainen. Mihinkään ei oikein sattunut ja hyvä fiilis pysyi maaliin asti, jopa loppua kohden kohentuen! Ehkä hienointa oli huomata, että pystyin lopussa vielä kiihdyttämään ja että kroppani alkoi toimia parhaiten kisan viimeisellä kolmanneksella. Juostessani Rukan mäkeä Tikatakin tahtiin mietin, että hyvin tässä menisi vielä ainakin kymppi lisää! 

Lopulta rankin osuus koko viikonlopussa olikin levottomien yöunien jälkeen sunnuntain 800 kilometrin ajomatka kotiin valvomaan, kun Suomi voitti historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.

Kiitos NUTS ja Karhunkierros hienosta kokemuksesta! Ainoa kritiikki, jonka uskallan näin aloittelijana antaa, koskee väkimäärää, koska nyt polulla oli samanaikaisesti aivan liikaa väkeä. Osallistujia oli kuulemma kaikki sarjat yhteenlaskettuna joku 3000, joten pientä rajoitusta tuohon kannattaisi ehkä alkaa harkitsemaan. Tai ainakin jakaa sarjoja tasaisemmin pitkin viikonloppua niin, ettei kaikki ole riippusilloilla samanaikaisesti. Viimeviikkoiset kuvat Mount Everestin huipulta olivat aika paperia verrattuna esimerkiksi 55 kilometrin starttiin…

Varmaan jotain juoksutavoitteita tässä pitäisi nyt sitten alkaa kehittelemään eteenpäin. Muutama on jo mielessä, mutta levätään nyt hetki ensin. Lopuksi lupaan, etten käytä niitä juoksuspandexeja ikinä julkisesti missään muussa yhteydessä kuin juostessa.