Poikkeuksellisesti julkaisen saman kirjoituksen tänään molemmissa blogeissani, mutta siihen on hyvä syy.:
Muistan edelleen ensimmäisen kerran kun kävin Partioaitassa. Olin seitsemänvuotias partiolainen, Korvenkoukkajien sudenpentu ja tarvitsin kangasmerkin, jonka partiovalan jälkeen saisin ommella tummansiniseen paitaani. Partioaitta sijaitsi Yrjönkadulla, samassa paikassa missä se on seissyt jo vuodesta 1928, sen kellarissa myytiin retkeilytarvikkeita ja katutasossa oli pieni nurkkapuoti, mistä sudenpentumerkkini ostin. Olin siitä niin kovin ylpeä. Siitä lähtien Partioaitta on edustanut minulle laatua ja aina kun olen tarvinnut jotain ulkoiluun, olen suunnannut ensin Yrjönkadulle.
Siksi olenkin äärettömän ylpeä, että saan tänään viimein kertoa tehneeni yhteistyö- ja sponsorisopimuksen Partioaitan kanssa. Sopimusta on neuvoteltu pitkin syksyä ja nyt kun saimme yksityiskohdat kohilleen ja mustaa valkoiselle, on uutinen julkinen. Tammikuun alusta 2016 eteenpäin edustan Partioaittaa kaikessa ulkoiluun liittyvässä toiminnassani vuorilta metsiin ja Partioaitta tarjoaa minulle tähän matkaan tarvitsemani varusteet. Tämän lisäksi ryhdymme ensi vuonna järjestämään yhdessä iltamia ja tapahtumia palvellaksemme ulkoilijoita Partioaitan 16:ssa liikkeessä ympäri Suomen. Näistä tapahtumista kerron lisää sitten, kun suunnitelmia aletaan toteuttamaan. Sen verran kuitenkin paljastettakoon, että tulen tarjoamaan ja toteuttaman mm. erilaisia retkiä ja vaelluksia kaikille Partioaitan kautta. Saa lähteä mukaan, eräopas Suominen palveluksessanne! Samalla myös kirjani Soberismia - Kalliosta kukkulalle on nyt ostettavissa vaikka viime hetken joululahjapakettiin Partioaitan kautta. Siellä se nököttää hyllyssä Lars Monsenien vieressä.
Sen lisäksi, että olen tietenkin kovin iloinen, että saan kantaa Suomen arvostetuimmaksi urheilukaupaksi jo kahdesti Markkinointi & Mainonnan tutkimuksessa palkitun Partioaitan logoa vaatteissani, poistui tämän diilin myötä yksi isoimmista stressinaiheista ensi vuodelle. Koko syksyn olen yrittänyt olla miettimättä liikaa, että mitä elämä tuo tullessaan, kun ensi syksynä Eerikkilän urheiluopistolta kävelen kotiin eräoppaan paperit kädessäni. Olen yrittänyt vain nauttia koulusta ja antaa tulevaisuuden tulla vastaan sitten kun sen aika on. Samalla kuitenkin mielen sopukoista on vähän väliä hiipinyt kysymys, että mitä seuraavaksi? Tyhjän päälle tipahtaminen koulun jälkeen on hieman pelottanut, kunnes nyt siihen sain ainakin osittaisen vastauksen. Ja parhaan mahdollisen sellaisen; töitä ulkoilualalla. Jotain, mistä haaveilin jo kouluun lähtiessäni. Tämä on jo toinen kerta elämässäni, kun teen harrastuksesta ammatin. Pidän tätä yhtenä suurimmista henkilökohtaisista saavutuksistani.
Tässä syksyn aikana hierotussa sopimuksessa on myös yksi erityinen sivujuonne, joka on lämmittänyt mieltä ja joka on tavallaan jotain omituista jatkumoa koko viimeiselle kuluneelle vuodelle. Nimittäin omalla kierolla tavallaan tämä on vähän niin kuin Samulin vika.
Viime maaliskuisen tragedian jälkeen Samulin paras ystävä Jere otti minuun yhteyttä. Samuli oli puhunut hänelle minusta innostuttuaan Seven Summits -jutuistani ja ylipäänsä tästä koko Soberismia-hommasta ja tarinastani. Jere oli aikanaan aloittanut kiipeilyhommat Samun kanssa ja he olivat yhdessä matkanneet maailman vuoria kunnes Jere oli loukkaantunut vaikeasti Aconcagualla vuonna 2006. Sattumalta muuten juuri sillä vuorella, jolle meidän piti Samun kanssa ensimmäisenä yhdessä kiivetä. Nyt, kun Samuli ei enää ole auttamassa minua, Jere toivoi, että kaikki parhaan ystävänsä tietotaito olisi käytettävissäni hänen kauttaan ja halusi, jos ei nyt ottaa Samun paikkaa tuutorinani, niin ainakin viedä eteenpäin sitä projektia, jonka Samuli oli kanssani aloittanut.
Tapasimme Jeren kanssa kesän alussa Samulin muistoillassa ja minusta tuntui heti, että puhumme samaa kieltä. Ystävystyimme. Ajattelin, että Jere on myös paras mahdollisuuteni tutustua Samuliin kunnolla ja kuulla mitä kaikkea enemmän hän oli kuin se, mitä hän itse ehti minulle liian lyhyeksi jääneen ystävyytemme aikana näyttää. Jere kutsui tuota ystävyyttä ”salamarakkaudeksi”, se tuntuu jotenkin hyvältä.
Jossain vaiheessa kesää Jere kysyi yhtäkkiä, että olenko ehtinyt vielä miettimään sponsorikuvioita Seven Summitsiini ja ylipäänsä kiipeilyyn, ne kun kuitenkin olisi jossain vaiheessa tarpeen. Kerroin, että en vielä, olin ajatellut, että vielä on vähän turhan varhaista alkaa moiseen. Tuntui siltä, että pitäisi ensin kerätä vähän isompia natsoja vyölle ennen kuin alkaisin kunnolla yhteistyökumppaneiden perään huutelemaan. Jere oli kuitenkin sitä mieltä, että tarinani, sekä mennyt että tuleva, voisi ”hänen taloaan” kiinnostaa ja kysyi, josko saisi viedä asiaa siellä eteenpäin. En tiennyt mistä talosta oli kyse, kunnes Jere kertoi työskennelleensä Partioaitassa jo pitkään.
Tein Jerelle markkinointimateriaalit itsestäni, jonka jälkeen en pahemmin asian perään kysellyt. Ajattelin, että jos sieltä jotain tulee, hienoa, jos ei, niin tällä mennään. Kunnes eräänä syksyisenä päivänä, juuri kun olin menossa Jereä Yrjönkadulle moikkaamaan, hän laittoi viestiä, että äkkiä jätkä tänne, meidän toimari on paikalla! Painelin kaupalle ja Jere esitteli minut Ninalle, Partioaitan toimitusjohtajalle. Jäimme suistamme kiinni, kerroin Ninalle lyhyen oppimäärän matkastani alkoholiongelmaisesta masennusklöntistä Elbrusille sekä suunnitelmistani lähteä kokeilemaan Everestille vuonna 2022. Hän innostui vilpittömästi kuulemastaan, pyysi kirjan luettavakseen ja sovimme palaavamme asiaan. Totesin Jerelle, että olen hänelle vähintään dinnerin ja Battle Beastin keikkaliput velkaa, jos tämä homma natsaa.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Nina oli ilmeisesti sen verran vakuuttunut, että otti yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä. Hän oli varma, että tässä olisi jotain hedelmällistä aluillaan ja ehdotti sponssihommia sekä hieman yllättäen myös töitä. Lokakuussa aloimme viilaamaan sopimusta, joka siis viimein eilen viimeisteltiin. Pitänee alkaa etsimään Jerelle ruokapaikkaa ja keikkalippuja. Hän on kaksimetrinen jättiläinen ja pelkään hänen syövän minut vararikkoon. Keikalla ei ainakaan kukaan näe mitään, jos hän päättää mennä eturiviin.
Näin oudosti voi asiat joskus mennä ja nyt, ikään kuin Samun (ja etenkin Jeren) ansiosta, olen tässä. Sen lisäksi, että olen aidosti todella ylpeä saadessani yhden Suomen johtavista urheilukaupoista taakseni ja iloitsen sekä töistä, että uusista Tierran varusteistani, koko kuvio tuntuu kovin hyvältä juuri siksi, että se on lähtenyt liikkeelle jotenkin… oikein. Jotenkin vilpittömällä tavalla niin, että Partioaitta haluaa olla mukana tässä matkassa jota teen. Se on iso luottamuksen osoitus ja taas yksi iso askel tiellä, jolle jotenkin niin omituisella tavalla olen päätynyt.
Partioaitan toiminta-ajatus kulminoituu kaupan markkinoinnissa käyttämään sanapariin ”ulkona, perillä”. Enpä olisi keksinyt itse parempaa kuvaamaan myös omaa matkaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti