”Never say never” sanovat ja ihan oikeassa ovat!
Keväällä kävin oksennustaudin jälkimainingeissa juoksemassa Bodom Night Trailin kymmenen kilometrin kisan, kun minut oli haastettu mukaan. En ollut treenannut ollenkaan, en ollut syönyt pariin päivään, olin aivan loppu jo lähtöviivalla ja minun olisi oikeasti pitänyt olla kotona toipumassa, eikä missään metsässä juoksemassa. Sen illan jälkeen ilmoitin, että kyseessä oli ensimmäinen ja viimeinen polkujuoksukisani ja että minä en ole juoksija, en ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan.
Niin että ehhehehehehehe vaan. Koska, kuten tässä vaiheessa jo kaikki tietävätkin, eihän se nyt ihan niin mennyt. Koska joku siinä Bodom Trailissa jäi korpeamaan. Ehkä eniten se, että olin kipeä, enkä siis saanut oikeasti mitata, miten juoksu olisi mennyt terveenä. Toisiksi eniten se, että tulin maaliin viimeisenä. Vaikken ole lähtökohtaisesti yhtään kilpailuhenkinen, kyllä se viimeisenä tuleminen söi aika paljon.
Nuuksiossa treenaamassa
Päätin seuraavina päivinä, että voisin kuitenkin kokeilla itsekseni juosta Bodom Trailia vastaavan 10 kilometrin matkan ja katsoa miten se menee, ihan vain, että saisin vähän edes jotain referenssiä miltä tuntuu juosta kymmenen kilometriä. Juoksin sen toukokuun lopulla ja se meni yllättävän helposti. En sano että hyvin, ei ne ajat mitään kummoisia olleet – eivät ole vieläkään – mutta se meni helposti. En kuollut, ei edes sattunut mihinkään. Ajattelin, että hitto vie, ehkä tässä juoksussa on sittenkin jotain tolkkua. Kaikki olivat sanoneet minulle, että jossain vaiheessa se muuttuu sellaiseksi, että se on oikeasti kivaa. Alkoi jo vähän tuntua siltä, että se voisi onnistua.
En silti tarkkaan muista missä vaiheessa kesää se oli ensimmäisen kerran kivaa. Olisikohan ehkä ollut Sallassa, kun 29:n asteen helteessä juoksin 11 kilometriä. Ehkä silloin. Silloin nimittäin muistan nauttineeni jostain pitkospuupätkästä, missä oli ihan hulluna hyttysiä ja ihan helvetin kuuma. Ainoa ongelma oli, etten ollut ottanut mitään juotavaa mukaan ja lämpötila tosiaan hipoi kolmeakymppiä. Juoksin takaisin mökille tullessani suoraan järveen. Sillä lenkillä oli kivaa.
Lapin kesä
LaSpojen sisäänajo
Erityisen kivaa oli, kun ex-tempore juoksin Kilpisjärvellä Saanatunturin huipulle alle tunnissa. Se oli sellainen reissu, että sen jälkeen oikeasti aloin uskoa itsekin siihen, että minäkin voin olla juoksija. Whatever that means. Joskus niihin aikoihin laitoin nimeni myös Sipoonkorpi Trailin 21:n kilometrin lähtölistalle. Ajattelin, että se olisi hyvä kuntotesti ennen Cholatselle Nepaliin lähtöä.
Juosten Saanan huipulla 22.7.
Onhan se niin, että juoksu on parasta aerobista treeniä, jota kotioloissa voin tehdä. Etenkin nuo pitkät lenkit kehittävät sitä pitkäkestoista rasituskuntoa, jota vuorilla tarvitsen. Juoksu yhdessä pitkien vaellusten kanssa tukee uskoakseni hyvin niitä tavoitteita, joita minulla nyt ja tulevaisuudessa on ja hyvä juoksukunto ihan varmasti korreloi hyvän kiipeilykunnon kanssa, ainakin vuorikiipeilytouhussa ohuessa ilmassa. Tämän mutuilun tuloksia pääsen parin viikon päästä mittailemaan Nepaliin. Jo pari viikkoa sitten vetämäni Kebnekaisen nousupäivä tuntui kevyemmältä kuin koskaan aiemmin ja se antoi hyvää osviittaa siitä, että treeni toimii. Vuoritouhuja tukee myös varmasti se, että juostessa huomaan hengittäväni samalla tavalla kuin hengitän liikkuessani yli 5000:ssa metrissä, joten se hapenottokyky ei varmaan ihan hukkaan mene. Välillä olen koittanut juostessa hengittää ainoastaan nenän kautta. Se on ihan hirveää, mutta hyvää treeniä.
Nuuksiossa juostuani uudet enkat: 16 kilometriä 22.9.
Jos kesän siistein juttu henkilökohtaisella tasolla oli se Saanalle juoksu, syksyn kohokohta kotimaassa oli ehdottomasti eilinen Sipoonkorpi Trail. Ensisijainen tavoitteeni oli ainoastaan päästä maaliin asti. 21 kilometriä oli pisin matkani, jonka olen koskaan juossut, tätä edeltävä enkka oli 16 kilometriä, jonka vedin viime viikolla Nuuksiossa. Toinen tavoitteeni kilpailuhenkisyydettömyydestäni (ei toi voi olla sana??) huolimatta oli, etten olisi tällä kertaa viimeinen. Olin 75. kun osallistujia oli 85. Ei paha, ei ainakaan vika. Kolmas puolisalainen tavoitteeni oli juosta reitti alle kolmessa tunnissa. Loppuaikani oli 02.59.41, eli aika tiukille meni, mutta onnistui!
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen pitkä juoksuni meni hyvin. Matkalla vasen jalka pääsi kipeytymään, kun varoin sitä liikaa alamäissä, mutta muuten varsinaisia ongelmia ei ollut. Hyräilin Pink Floydin The Wallin läpi ja jopa kiristin tahtia Run Like Hellin kohdalla, vaikka edessä oli ylämäki ja kilometrejä takana jo joku kahdeksantoista. Maaliviivan ylittäessäni koneistossa oli vielä yllättävän paljon paukkuja varastossa, vaikka aika poikki olinkin. Jäi fiilis, että voisi ottaa uusiksi ja kokeilla pidemmänkin kaavan kautta.
Jos ensi kesänä vaikka 30-35 kilsaa?
Samalla tunnustan tappioni ja perun sanani, ettei minusta koskaan tule juoksijaa.
Sipoonkorpi Trail 30.9.
Tää on tässä ihan vaan, koska tosi harvoin saa postata hyvällä
omatunnolla itsestään kuvia ilman paitaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti