Ennen nykyisiä vaellusoppaan hommiani tein melkein 15-vuotisen uran musiikkialalla. Aloitin nuorena juontajana Radio Citylla tammikuussa 2001 edeten siitä vuosien saatossa touhuamaan kaikkea festivaaleista levy-yhtiöön ja promohommista kiertuemanagerointiin. Oman yritykseni perustin 2008, jonka jälkeen kaikista eniten olin keikkamyyjä. Viimeiset keikkani myin keväällä 2014 ja jäin musa-alalta eläkkeelle saman vuoden lopussa. Sen jälkeen olen palannut tekemään ainoastaan yhden keikan Helsingin Nosturiin kolme vuotta sitten, juuri ennen kuin rakennus purettiin.
On vaarallista tehdä harrastuksesta työ. Vaikka on tietenkin hienoa, jos pystyy valjastamaan oman intohimonsa elannoksi asti, siinä piilee vaara, että menettää sen harrastuksen. Havahduin joskus keväällä 2014 siihen, etten innostunut musahommissa enää mistään. En jaksanut kuunnella uusia bändejä, tuhansien nähtyjen iltojen jälkeen keikatkaan ei napanneet ja aiemmin kuumana roihunnut liekki oli poissa. Ei vain yksinkertaisesti enää kiinnostanut oikein mikään. Kotona kuuntelin lähinnä vanhoja 70-luvun progelevyjä, jos niitäkään. Intohimo oli poissa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Intohimotyötä ei voi intohimottomasti tehdä. Olin sen jälkeen aika hukassa identiteettini kanssa, joka oli koko aikuisikäni perustunut musiikkiin.
Musahommien jälkeen keksin elävöittää vanhan ulkoiluharrastuksen, hurahdin siihen täysin ja – tadaaa – tein siitä työn. Tällä kertaa osaan kuitenkin olla varuillani intohimoni kanssa tietäen, että sen voi myös menettää. Ymmärrän nyt, että yhtä lailla kuin on tärkeää suhtautua työhönsä suurella palolla, on äärimmäisen tärkeää pitää siitä harrastuksesta edes osa henkilökohtaisena ja vain itsellään. Osaan nykyään erotella tarkasti työkeikat omistani ja olen esimerkiksi pitänyt lumilautailun tiukasti omana henkireikänäni. En halua tehdä sitä työkseni, se on minun suuri rakkauteni ja pakopaikkani arjesta.
Keväällä 2006, lähtiessäni työhaastattelusta Welldonelta (nykyisin Live Nation Finland), soitin heti hissistä Kiuas -nimisen orkesterin Mikolle, jonka olin tavannut joitain vuosia aiemmin haastatellessani bändiä ja jonka kanssa olimme ystävystyneet sittemmin. Työhaastattelussa oli käsketty alkaa keräämään rosteria keikkamyyntiin ja kysyin Mikolta, josko bändinsä tarvitsisi agenttia. Siitä eteenpäin myin Kiuaksen jokaisen keikan aina bändin lopettamispäätökseen asti. Orkesterilta loppui intohimo neljän levyn jälkeen ja sen ura laitettiin komeasti nippuun loppuunmyydyssä Nosturissa yli tuhannen hengen yleisölle lokakuussa 2013. Oli pommeja ja kaikkee. Aika pian sen jälkeen oli minunkin aika lopettaa.
Keski-ikäiset tarvitsevat kuitenkin harrastuksia ja pari vuotta sitten oli bändin vuoro soitella minulle päin kysyäkseen, että jos kävisi niin, että Kiuas tekisi pari paluukeikkaa, ihan vain huvikseen, haluaisinko lähteä mukaan?
Ensimmäiset vuodet agenttihommien lopettamisen jälkeen meni vähän kuin krapulassa, mutta hiljalleen innostuin taas musiikista. Jossain vaiheessa alkoi taas tuntua siltä, että olin saanut rakkaan harrastuksen takaisin. Innoistuin keikoilla käynnistä, ostin uutuuslevyjä ja kaivoin vanhat jäljellä olevat bändipaidat kaapista. Niinpä bändin ottaessa yhteyttä en epäillyt hetkeäkään, totta kai olisin mukana! Vanha jengi kasassa taas! Se tuntui turvalliselta, koska tiesin, ettei Kiuaksen tarkoitus ollut alkaa rakentamaan mitään uutta suurta tulemista tai uraa dollarinkuvat silmissä, vaan enemmänkin seurata uusvanhaa soittamisen intohimoa ruuhakvuosien raameissa. Tuntui hyvältä palata musahommiin, koska nyt tiesin sen pysyvän vain harrastuksena ja, päinvastoin kuin sen ollessa työ, pakopaikkana nykyisestä arjesta. Yhteiset tunnit ja huonot vitsit keikkapakussa, venueilla ja festareilla olisivat mukavaa vaihtelua vaellusoppaan hommiin!
Viime ja tämän vuoden kesinä teimme muutaman festarin ja nyt syksyllä oli ensimmäisten klubikeikkojen vuoro, joista kaksi kolmesta oli loppuunmyyty. On ollut ilo huomata, että yleisökin oli kaivannut keski-ikäisiä harrastajia takaisin. Minun roolini on ollut tällä kertaa vain kiertuemanagerointi ja kuskin hommat, keikkojen myynnin on onneksi hoitanut nuoret innokkaat ammattilaiset. Viime sunnuntai-aamuyönä neljän aikaan palauttaessani keikkapakua Tattarisuolle kuolemanväsyneenä hymyilin kuin 21-vuotias radiotoimittaja. Takana oli keikat Tampereella ja Turussa, kaksi pitkää päivää ja lyhyttä yötä, joku sata kuppia kahvia, tuhat huonoa vitsiä ja pari helvetin kovaa keikkaa. Reissu oli tervetullutta vaihtelua nykyiseen työhöni ja totesin innoissani nukkumaan mennessä, että Kiuas on paras bändi ja musa on paras harrastus!
Seuraavan kerran Kiuas nousee lavalle Helsingin jäähallissa 27. tammikuuta Battle Beastin ja Ensiferumin kanssa. Minäkin olen siellä. Still battles left to fight, we must keep our pride until the end of tiiiiimeeeee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti