Meitä on peloteltu "Kaksnelosella" koulun alusta alkaen. Kyseessä on ensimmäinen Eerikkilän eräopaskoulutuksen todellisista fyysisistä testeistä toisen ollessa umpihankihiihdon MM-kisat Pudasjärvellä ensi helmikuussa. Kaksnelonen on suunnistushaaste, jossa opiskelijat tiputetaan kahden hengen joukkueina muutaman kilometrin välein noin 30-40 kilometrin päähän Eerikkilästä, mistä pitää sitten selviytyä vuorokaudessa takaisin opistolle. Lähdössä joukkueille annetaan kartta, jolle pitää ensin löytää ja lähteä sitten suunnistamaan rastien kautta kohti määränpäätä. Digitaalisia navigointilaitteita ei sallita, apuna on siis ainoastaan kompassi.
Olemme läpi syksyn kuulleet sekä kouluttajiltamme että edelliskurssien opiskelijoilta kaikki kauhutarinat reissusta ja siitä, kuin se voi mennä pieleen, kun uupuneena painaa pilkkopimeässä menemään. Ei ihme, että tunnelma Kaksnelosen aattona oli siis hieman jännittynyt. Jos keskiviikkoilta sujui vielä joten kuten rauhallisesti, torstaiaamu oli jo kaikessa levottomuudessaan aikamoista häröilyä kaikkien keskittyen tulevaan koitokseen omilla tavoillaan. Toiset istuivat hiljaa rinkkojaan pakkaillen toisten sinkoillessa pitkin seiniä hermopäissään.
Meille oli annettu ainoastaan kokoontumisaika sekä määrätty varustus. Kello 11:30 hyppäsimme autoon, joka tiputtaisi meidät kohta jonnekin ja seuraava ainoa varma tieto oli, että vuorokauden päästä maalissa meitä odottaisi Eerikkilän lämmitetty rantasauna. Motivaatio oli korkealla.
Joukkueet oli määritelty kuluneen syksyn suunnistustulosten mukaan ja minä sain taisteluparikseni Eetun, mistä olin iloinen.
Lähdössä
Kyseessä ei varsinaisesti ollut kilpailu muita kuin itseään vastaan, vaikka toki leikkimielistä kilpailuhenkeä ilmassa leijui. Ja jos joku oli varmaa niin se, että naljailu kostautuu aina. Ohitettuamme Karin ja Annukan ennen ykkösrastia kuittailulle ei ollut rajaa. Ja heti seuraavassa välissä pyörimme ympyrää suossa kolme tuntia. Kakkosrastille vasta kuudentena saavuttaessa Sari naureskeli heti, että missäs ne ykkösrastilta ensimmäisinä lähteneet ovat olleet, ja eksyi heti seuraavalla rastivälillä. Kaiken kaikkiaan yhteishenki ja fiilis oli kuitenkin todella hyvä ja kaikkien selvittyä ehjinä maaliin suunnilleen saman kokeneena, siirtyi naljailu sivuun ylpeyden tieltä. Kaikilla meni hyvin, kaikki olivat kunnossa, kaikki olivat perillä.
21 tuntia siihen meni ja matkaa pilkkopimeässä metsässä läpi soiden ja pahimpien koskaan läpipuskemieni tiheikköjen kertyi reilut 37 kilometriä. Perjantaina aamulla maalissa seisoi läpimärkä ja onnellinen opiskelija.
Koostin enempien sanojen sijaan tällä kertaa videoblogin seikkailustamme, sen voi katsoa alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti