Luonto on maailman tasa-arvoisin paikka

Luonto on maailman tasa-arvoisin paikka. Tajusin sen ensimmäisellä reissullani Elbrusille neljä vuotta sitten. 

Muistan kuinka seisoimme ensimmäistä kertaa pilvien yläpuolella matkallamme basecampiin ja mietin, että kaikki normaali ja maallinen, huolet ja murheet ovat nyt noiden pilvien alapuolella. Jossain tuolla, eivätkä ne tavoita minua täällä. Olimme tulleet paikkaan, missä ei ollut enää mitään merkitystä sillä, paljonko pankkitilillä on rahaa tai mitä käyntikortissa lukee, täällä kaikki olivat vain ihmisiä.

Elbus, heinäkuu 2014, ensimmäistä kertaa pilvien yläpuolella

Pari päivää myöhemmin 1500 metriä korkeammalla saksalainen kiipeilijä kuoli salamaniskuun. Sama ukkosmyräkkä koetteli meitäkin, mutta olimme onneksi Elbrusin perusleirin peltikopeissa suojassa. Silloin ymmärsin oman pienuuteni. Tai ehkä enemmänkin viimein hyväksyin sen. Olin vuorilla, valtavien luonnonmuodostelmien seassa armottoman luonnonilmiön koeteltavana ukkosen piestessä Euroopan korkeinta huippua. Niin oli myös se saksalainen, jolle se oli viimeinen matka. Tajusin, miten naurettavan pieniä hän ja minä olimme ja miten vähän erosimme toisistamme. Ja sinäkin olet. Joka päivä. Ihan naurettava murunen. 

Viime kesänä olin Mont Blancilla kun jouduin taas ukkosen silmään. Tällä kertaa oli kuitenkin jo lähellä, etten tehnyt seuraa Elbrusin saksalaiselle, kun myrsky riehui suoraan yläpuolellani 3800 metrin korkeudessa Gouterin kiviseinällä. Tunsin oloni jälleen kovin pieneksi. Pari päivää myöhemmin selvisi, että samassa myrskyssä noin 500 metriä yläpuolellamme kaksi korealaista kiipeilijää joutuivat erolleen ja eksyksiin. Ainoastaan toinen heistä palasi vuorelta alas ja hänkin pelastuskopterilla. Se myrsky ei kysellyt kansalaisuuksia eikä taustoja, ei etnisyyksiä eikä sukupuolta.

Pelastuskopteri Mont Blancilla n. 3900 metrissä. Heinäkuu 2017.

Kolmas kerta, kun olen ollut vuorilla kuoleman kanssa tekemisissä, oli Argentiinan Aconcagualla. Yläleirissä 6000:n metrin korkeudessa vanhempi japanilaisherra oli kadonnut huiputusyrityksemme aikana teltastaan. Tilanteen selvittyä iltapäivällä häntä etsittiin pitkin leiriä, kunnes kollega löysi miehen menehtyneenä kallion takaa satakunta metriä teltastaan. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, sydänkohtaus tai vuoristotauti todennäköisesti.

Mikä tahansa noista kuolemista olisi voinut olla kuka tahansa. Niin kuin minä tahansa päivänä missä tahansa. Eikä sen tarvitse olla edes vuori tai meri tai joku suuri luonnonelementti, jonka äärellä olemme tasa-arvoisia. Yhtä lailla minä, sinä, syyrialainen turvapaikanhakija tai Keskustan nuorisosäätiön puheenjohtaja voi jäädä bussin alle Mannerheimintiellä.

Japanilainen kiipeilijä lähdössä viimeiselle matkalleen Aconcaguan kolmosleiristä 6000 metristä.

Tammikuu 2017.

On siis varsin turhaa kuvitella olevansa milloinkaan toista ihmistä parempi tai arvokkaampi, koska lopulta jokainen meistä täällä ihan yhtä mitätön pieni murunen. Oli kyse sitten miehistä tai naisista, rikkaista tai köyhistä, valkoisista, tummista, violeteistä tai vaikka vihreistä ihmisistä, ei se  bussi tai salamanisku vuorella taustoja kysele. 

Mutta mikä tärkeintä: Se pienuus on ihanaa! Se on mahtavaa. Jos minä olen näin pieni ja mitätön, kuinka suuria oikeastaan vastoinkäymisenikään voivat olla?

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää itse kullekin!

Kiinalainen, suomalainen, argentiinalainen, chileläinen ja puolalainen. Yks miljonääri, yks EU-lobbari, yks eräopas ja pari vuoristo-opasta. Kaikki samalla viivalla.