Kansallispuistojeni sarja jatkui tällä kertaa Teijossa. Olen kulueen vuoden aikana käynyt kolmessatoista Suomen 39:stä kansallispuistosta ja tavoitteena on saada kaksikymmentä täyteen ennen vuodenvaihdetta, jolloin Hossan liittyessä seuraan vuodelle 2017 jää toiset parikymmentä vielä käytäväksi.
Teijo on Suomen toistaiseksi tuorein kansallispuisto, se sai statuksensa viime vuoden alussa. En ollut Salon kupeen reiteillä kuitenkaan vielä ehtinyt käymään, joten oli aika korjata puute. Vielä kun kaupunkielämä alkoi sopivasti tuntua ahdistavalta, niin pakkasin autoon varusteet ja ystäväni Maijan ja lähdimme muutaman yön retkelle ilman sen suurempia aikatauluja tai tavoitteita. Ajatus oli ainoastaan nauttia loppukesän tunnelmasta, metsästä ja hyvästä ruoasta. Lähiretkeilyä parhaimmillaan!
Jätimme auton Miilunummen parkkipaikalle, missä ei ruuhkaa ollut. Koulujen alku ja arkipäivä varmaan tekivät sen, että isoimmat massat Teijosta olivat jo poistuneet. Toisaalta, suositumpi lähtöpiste kansallispuistoon löytyy toiselta puolelta puistoa luontokeskuksen luota, siellä saattoi väkeä olla enemmänkin. Lähdimme tallustelemaan polkuja kohti Teerisaaren laavua, missä suunnittelimme yöpyvämme. Alkumatkan metsäpolku ja nousut Puolakkajärven rantojen kallioille muuttuivat pian pitkospuiksi, kun sivuille aukesi suoalueet. Niitä hallitsi selkeästi kalasääski, jonka reviirille olimme tulleet. Komea lintu päivysteli lähistöllä koko illan ja niinä hetkinä, kun sitä ei nähnyt, sen ainakin kuuli. Teerisaarelle johti erittäin hyväkuntoiset pitkokset. Meillä oli teltta mukana, mutta koska laavulla ei muita ollut, se oli hyvässä kunnossa sekin ja sää oli varsin miellyttävä, päätimme nukkua puulaavussa ja pitää oman majoitteemme pakattuna. Ilta oli lämmin ja saimme komean auringonlaskun halloumi-wrappiemme taustalle. Sen verran alkaa jo vuosi syksyn puoleen kääntyä, että kymmenen jälkeen olikin jo pilkkopimeää. Ai että minä pidän näistä nuotion valaisemista loppukesän illoista!
Nää loppukesän illat.
Teerisaaren laavu ja aamukahvi.
Sääksi huuteli edelleen aamulla heräillessämme. Kun on kuluneen vuoden retkeillyt lähinnä muiden tekemien aikataulujen mukaan, teki hyvää makoilla aivan rauhassa laavulla kahvia keitellen pitkälle aamupäivään. Ei ollut kiire. Lopulta pakkasimme tavarat ja lähdimme suuntaamaan kohti Teijon luontokeskusta Matildanjärven rannalla. Ajatuksemme oli kiertää järvi ja palata takaisin kohti autoa jääden vielä matkalla toiseksi yöksi Endalin laavulle Teijon keskiosaan.
Pitkokset vaihtuivat suon jälkeen taas poluksi saapuessamme Matildanjärven rantaan. Myötäpäivään kiertäessä vastarannalla näkyi mukavannäköisiä hiekkarantoja meidän noustessa kallioille luontokeskuksen läheisyydessä. Maasto oli saaristomaista, onhan lähin merenlahti vain muutaman kilometrin päässä. Minä pidän saarisosta ja Suomen merenrantojen karuudesta, joten Teijon maasto ja maisema miellyttivät kovasti aistihermoja. Luontokeskuksella saimme vesipullot täyteen ja kävimme samalla tutustumassa tarjontaan. Kahvilan ohessa keskuksella oli näyttely retkeilystä ja sen perusajatus oli kertoa, mitä ja millaisia varusteita ihminen vaeltaessaan tarvitsee. Vaikkei puoliksi leikatut vaelluskengät tai pari kuoritakkia mitään ihmeempää uutta tarjonneetkan, pidin silti Teijon erilaisuudesta, yleensä kun luontokeskukset esittelevät lähinnä paikallista lajistoa ja historiaa. Kerrankin oli jotain muuta!
Järvien ja kallioden lisäksi Teijon monipuolisessa maastossa riittää suota ja pitkoksia.
Jatkoimme matkaa Kariholman tulipaikalle, missä lounastimme. Ruuhkaa ei edelleenkään ollut, ainoastaan kaksi retkeilijää oli tullut päivän aikana poluilla vastaan. Luontokeskuksella sentään oli bussilastillinen eläkeläisiä vierailemassa. Lounaan jälkeen alkoi matkan tylsin osuus, kun muutama kilometri reitistä kulki valtateitä pitkin läpi asuinalueen, ennen kuin sujahti taas takaisin Matildanjärven rantaan sen luoteiskulmassa. Siitä matka jatkui rantaa myötäilevää polkua komeita kallioita pitkin takaisin kohti aamun lähtöpistettämme Teerisaarta. Keli uhkaili yltyä, kun tuuli puhalsi suoraan kohti samalla, kun vettä alkoi vihmomaan taivaalta koko ajan enemmän. Pakkasin kameran suojaan ja laitoin rinkan päälle sadesuojan ja sillä varmistin näköjään sen, että sade ei meitä tänään vaivaa. Taivas nimittäin kirkastui oikeastaan saman tien sadesuojan asettamisen jälkeen ja vielä hetkeä aiemmin uhitellut myräkkä väisti ohi. Polku vei edelleen rantoja pitkin takaisin Matildanjärven itäpäähän, mistä jatkoimme jälleen tuttuja pitkoksia pitkin takaisin eiliseen tulosuuntaamme kohti Endalin laavua.
Viimeinen sisäänajo La Sportivan vuoristokengille ennen Mont Blancia.
Yllättävän hyvät myös vaellukseen!
Endalissa oli muutama retkeilijä iltapäiväkahveillaan, ensimmäisellä Teijon vierailullaan kuulemma hekin. Minä jäin jutustelemaan samalla, kun Maija lähti lähimaastoa koluamaan sienien ja marjojen toivossa. Ja molempia löytyi, erittäin runsaasti! Kanttarellia ja vaaleaorakasta, puolukoita, mustikoita ja jopa karpaloa. Saatuamme lopulta laavun vain itsellemme valmistui kanttarelleista voin kanssa melko makoisa täyte lettujen oheen. Istuimme illan ystäväämme kalasääskeä kuunnellen ja nukahdimme ajoissa.
Yöllä oli alkanut satamaan ja Endalin laavu vuoti katosta läpi suoraan Maijan pään yläpuolelta kastellen tämän makuupussin. Minä en ollut herännyt mihinkään ja aamulla olikin taas jo aurinkoinen keli (ja kiroileva Maija) odottelemassa. Pakkasimme tavarat rinkkaan ja tallustelimme lyhyen matkan takaisin parkkipaikalle, missä autoni oli edelleen yksin.
Parin päivän retki Teijoon oli erittäin leppoisa. Puisto oli monipuolinen järvineen, kallioineen, soineen ja saaristomaisine maisemineen ja miellytti kovasti. Ruuhkattomuudesta saa aina plussaa sekä myös hyväkuntoisista poluista ja laavuista. Tutkimatta jäi vielä Teijon pohjoisosat, joten hyvä syy paluulle on. Pitänee suorittaa lähitulevaisuudessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti