No kyllähän se nyt korpeamaan jää, kun 6972-metrisestä vuoresta jää 600 metriä kiipeämättä.
Kääntymisen hetki vuorella on aina monella tapaa helpotus, kun tietää, että nyt tämä on ohi, mutta aika nopeasti se harmituksen ja jossittelun tuska hiipii kitusiin. Minulla sen ensimmäinen aalto iski Aconcagualla jo paria tuntia myöhemmin päästessäni takaisin ylimpään leiriin ja toden teolla se – pardon my French – vitutus iski päästyäni kotiin Suomeen.
Sitä alkaa miettimään, että olisikohan pitänyt kuitenkin vain jatkaa. Että olisihan sitä varmasti pystynyt vielä painamaan ylemmäs, enhän minä edes ollut viimeisillä voimillani liikkeellä. Kaikki geelit ja Snickersit taskuissanikin olivat koskemattomia. Että perkele sentään, miksi ihmeessä minä käännyin! Mutta jälkeenpäin ei koskaan voi palata oikeasti siihen hetkeen, kun päätöksen tekee. Siinä hetkessä, niissä fiiliksissä, päätös on ollut aina oikea ja sen on tehnyt perustuen johonkin tunteeseen, sellaiseen, jota ei kotisohvalla jälkispekuloidessa pysty enää kokemaan. En pysty enää määrittelemään tarkalleen millainen sää Acolla 6300:ssa metrissä oli. Miltä se tuuli ja kylmyys tuntui. Miltä jaloissa tuntui. Miltä mielessä tuntui, kun olin sitä mieltä, että tästä ei ole turvallista jatkaa. Siihen hetkeen ei pääse mitenkään takaisin ja siksi jälkipeli on turhaa.
Mutta kyllä se silti harmittaa. Olin kiivennyt ensin Kilimanjarolla viikon ja suoraan perään kahden lentokoneissa vietetyn välipäivän jälkeen Acolla jo 17 päivää. Olin siis noussut ensin Afrikassa lähes 5900 metriin ja heti perään toisella puolella maapalloa 6300:aan. Hitto vie, olin tehnyt nousumetrejä kolmeen viikkoon yli 8 000. Miten ihmeessä en muka pystynyt enää kuuttasataa lisää?!
Pakittamisen hetkellä 6300 metrissä pitää aina ottaa selfie.
Ystäväni Marko sanoi kotiin palatessani, että hei, ei se vuori sen ihmeellisemmältä olisi enää ylempänä näyttänyt, ihan samaa kiveä ja lunta se siellä olisi ollut. Se on tavallaan ihan totta. Kokemus oli joka tapauksessa huikea ja Aconcagua oli ensimmäinen kerta, kun nousin yli 6000 metrin. Siitä olen sekä ylpeä että aika fiiliksissä.
Andit auringonlaskun aikaan
Mutta ne 600 metriä. Pakkohan ne on sieltä käydä pois hakemassa. Siksi löin alkuviikosta lukkoon paluuni Andeille ensi talveksi. Lähden tammikuussa yrittämään uudelleen Acon huippua yhtä pakittamisen kokemusta rikkaampana ja aion käyttää tämän harmituksen tunteen motivointiin. Ja treenata reissuun kahta kovemmin. Kunhan maaliskuun työkiireet ovat nipussa, aloitan nousut Malminkartanolla huhtikuun alussa. Aion treenata koko vuoden aina tammikuulle asti ja olla Argentiinaan palatessani paremmassa kondiksessa kuin ikinä. Oikeastaan aion olla sitä jo lokakuussa, kun lähden Nepaliin tavoittelemaan Lobuchen 6119-metristä huippua, joka toimii sekin varsin hyvänä harjoituksena Acoa varten. Nämä kaksi puolestaan pohjustavat ensi vuoden kesän suunnitelmaani Alaskan Denalille, missä kuntohuippu on käytännössä jo pakollinen. Tehokkaat puolitoista vuotta on siis edessä!
Palaan Acolle siis tammikuussa 2018. Matkassa mukana on suomalainen porukka Adventure Partnersin kasaamana ja odotan innolla, että pääsen matkaan kotimaisin voimin uusien ja vanhojen ystävien seurassa! Hyvä ja tuttu porukka parantaa huiputuksen mahdollisuuksia jokaiselle. On myös ilo päästä kiipeämään itseään kokeneemmassa seurassa.
Aconcaguan south face näyttäytyi ekaa kertaa. Haukon henkeäni.
Asetin Seven Summitsin tavoitteekseni elokuussa 2014. Kolme huipuista olen jo tavoittanut, Aconcagua olisi ollut neljäs. Olen siis ihan hyvässä vauhdissa.
Tuolloin loppukesästä 2014 Elbrusin kiivettyäni olin aika naiivi sekä vuorten että tavoitteeni edessä. Se tuli vain jostain takaraivosta se ajatus, että ehkä minä voisin tällaista hulluutta lähteä yrittämään, en oikeastaan edes vielä miettinyt tai tiennyt, mitä se tulisi vaatimaan. Nyt, liki kolme vuotta myöhemmin, tiedän. Muistan, kun kävin ensimmäistä kertaa Matkatoimisto Aventuralla puhumassa suunnitelmistani ja Heimosen Kari, jonka kanssa sittemmin olemme ystävystyneet ja joka reissuhommiani Aventuralla hoitaa, sanoi, että varaudu siihen, että tuo Seven Summits -haave tulee muuttumaan mitä pidemmälle vuorten syövereihin pääset. En ihan tiennyt mitä Kari tarkoitti ennen kuin nyt, parikymmentä hyvin erilaista vuorikokemusta myöhemmin.
Ajatukseni Seitsemää huippua kohtaan on muuttunut pakonomaisen tavoittelun sijaan jokaisesta vuorenrinteestä nauttimiseksi. Olen kokenut huiputtamisia, olen kokenut pakittamisia. Olen oppinut tekemään päätöksiä matkassa ja elämään niiden kanssa. Olen tajunnut, että pystyn innostumaan kokemuksesta vaikka tavoite ei aina täyttyisikään. Kyse on enemmän matkasta kuin määränpäästä. Kuten loistavassa Frank Turnerin ’The Ballad Of Me & My Friendsissä’ todetaan: If you’re all about the destination, take a fucking flight.
Kilimanjaro, "helppo Seven Summits -huippu"
Tammikuussa Aconcagualla koin ensimmäistä kertaa, etten halua tavoitella Seven Summitsia. Se ei johtunut mielenkiinnon puutteesta tai pelosta, etten haasteen kanssa onnistuisi, vaan Acolla vallinneesta ilmapiiristä. Liki jokainen kiipeilijä, jonka tapasin tai jonka kanssa juttelin, kysyi tapaamisen alkuun, että kuinka monta Seven Summits -vuorta olet kiivennyt? Että aha, kolme, that’s cute, mulla on viisi, ihan kuin se olisi joku kipailu. Minua alkoi kolmen viikkoni aikana vuorella melkein kuvottaa se ihmisten arvottaminen heidän kiipeämiensä huippujen kautta. Huippujen, joiden piti olla jotenkin yleisesti hyväksyttyjä. Jos sanoi, että olen kiivennyt Alpeilla ja Norjassa, kohauteltiin olkia, koska ”eihän ne oo mitään korkeita”. Ilmapiiri oli enemmän toisia vastaan kuin toisten kanssa. Jotain sellaista, mistä kiipeilyssä – tai ulkoilussa ylipäänsä – ei pitäisi olla kyse.
Mont Blanc. Ei lasketa, ei kuulu Seven Summitsiin, turha vuori.
Kävin Aventuralla alkuviikosta ja Kari kysyi kahden vuoden jälkeen uudelleen, että no, onko edelleen Seven Summits tavoite mikä pitää? Ihan kuin hän olisi tiennyt, että Aconcagua on täynnä brassailevia mulkkuja, jotka ikään kuin avaavat silmäni tavoitteeni raadollisuudelle. Oli pakko myöntää, että ensimmäistä kertaa Argentiinassa tuli se fiilis, että en halua olla osa tällaista trophy huntingia, koska minulla se syy kiipeilyyn on aivan toisenlainen. Kari nyökytteli, hän arvasi – jo silloin ensi kertaa tavatessamme – että Aconcagua on se paikka missä realismi viimeistään iskee.
Minulle kiipeily, vaeltaminen ja ulkona liikkuminen ei ole koskaan kilpailua. Se ei ole gloorian tavoittelua eikä vaikutuksen tekemistä. Teen mitä teen ainoastaan itselleni ja teen ainoastaan asioita, joista itse nautin ja sellaisella tavalla, joka itselleni on sopivaa. Jos pakitan 600 metriä ennen huippua, teen sen itseni takia. Jos päätän kiivetä huonossa säässä epävakaissa olosuhteissa, teen sen siksi, että saan siitä jotain. En ikinä siksi, että pääsisin sanomaan jollekin, että katopa mitä MÄ oon tehnyt!
Sarek, vain kaksitonnisia huippuja, ei lasketa, ihan turhia vuoria
Vastasin Karille, että kyllä, aion yrittää kiivetä kaikki Seven Summitsin huiput mutta itse Seven Summitsia en enää aio tavoitella. Se ei ole se trophy, jonka perässä haluan juosta ja samalla unohtaa mistä tässä hommassa on kyse, kuten tapaamani ihmiset Acolla olivat tuntuneet tekevän. Haluan kokea vielä Everestin, Vinsonin ja Denalin, koska ne ovat vuoria, jotka minua kiinnostavat, mutta eivät siksi, että saisin joku päivä tittelin ”tyyppi joka kiipesi Seven Summitsin”. Sillä tittelillä ei tee yhtään mitään, korkeintaan myy pari kirjaa.
En palaa ensi tammikuussa Aconcagualle siksi, että minulla olisi pakonomainen tarve saada Seven Summitsini täyteen. Palaan Acolle, koska haluan nähdä ne loputkin 600 metriä (vaikka Marko kuinka väittää että ne ovat ihan samanlaista kiveä ja lunta). Palaan sinne itseni takia, en kenenkään muun. Edelleen: If you’re all about the destination, take a fucking flight.
Aconcagua, lasketaan, tosi korkee huippu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti