Aloitetaan matkan purkaminen Kilimanjaron osuudella. Tämä on tällainen kuvakollaasi-tyyppinen reportaasi Afrikan korkeimman vuoren noususta, eli valikoituja valokuvia Tansaniasta. Enemmän kuvia löytyy Instagramista, minne lisäilen uutta materiaalia päivittäin.
Kilimanjaron huipulle johtaa useampia reittejä. Me nousimme nk. Whiskey Routea, eli Machamen kautta, jota kutsutaan myös maisemareitiksi ja jonka sanotaan olevan sopeutumisen kannalta paras tie huipulle. Sen varjopuoleksi voidaan lukea se, että Machame on reiteistä yksi raskaimmista pitkien päivien ja nousukulman vuoksi.
Lähdimme liikkeelle Machamen kylästä 1800 metrin korkeudesta. Alhaalla oli lämmin ja kostea ilma ja ensimmäinen päivä kulki käytännössä sademetsävyöhykkeen läpi, mikä takasi sen, että kuvassa päällä oleva VAI-KOn paita oli märkä käytännössä loppureissun ajan. Kuten kyltistä näkyy, matkaa tästä kohtaa huipulle oli noin 40 kilometriä ja korkeuseroa reilu 4000 metriä.
Ensimmäinen kerta, kun Kilimanjaron huippu näkyi kunnolla. Kuva otettu Machamen leiristä nousun toisena aamuna.
Lähes päivittäin säätila meni niin, että aamulla oli pilvetöntä ja kirkasta, ainoastaan huippua verhosi ohut pilviharso. Päivän edetessä pilvet kerääntyivät laajemmin vuoren ympärille ja iltapäivät olivatkin sitten märkää sumua aina ylös asti. Lämpötilojen pikkuhiljaa tippuessa, mitä korkeammalle noustiin, alkoi vesi muuttua lumeksi. Varustusta sai siis muuttaa aina päivän edetessä. Saattoi olla niin, että aamulla lähti shortseissa liikkeelle ja iltapäivällä päällä oli jo koko kuoriasu ja pipo!
Ensimmäiset pari päivää reitti kulki vielä puurajan tietämillä. Machamen kylästä alkanut polku oli ensin leveää hiekkaista tietä, joka hiljalleen kapeni saviseksi kinttupoluksi, kunnes ylempänä muuttui kallioiseksi ja aina vain kapoisemmaksi. Päivät liikuttiin ainoastaan pienemmät reput selässä kantajien viedessä suurimman osan varusteista leiristä toiseen. Elämä Kilillä on siis tehty vaeltajille helpoksi.
Tansanian laki määrää, että Kilimanjarolle ei saa nousta ilman oppaita tai kantajia. Tällä taataan paikallisille työtä ja varmistetaan, ettei puistosta revi hyödyn irti ainoastaan länsimaiset matkanjärjestäjät. Jokaista kahta kiipeilijää kohden on yksi opas ja kolme kantajaa, sekä sitten kokki ja muu keittiöhenkilökunta. Esimerkiksi meillä oli kuuden hengen ryhmä, jota tukemassa oli 23 paikallista.
Kuulostaa isolta ja siltä se vaikuttikin. Keskustelimme paljon keskenämme matkalla siitä, kuinka väärältä tilanne tuntui. Päällä oli usen ns. White man's guilt, kun katselin kantajien alkeellisissa varusteissaan roudaavan omia useiden tuhansien eurojen retkeilykamojani ylös vuoren rinnettä. Siitä tuli kovin kolonialistinen olo, koska olisin hyvin voinut viedä rinkkani itsekin. Lopulta ajatukseen sopeutui parhaiten ajattelemalla, että ehkä se raha, jonka tästä palvelusta maksan, mahdollistaa esimerkiksi kantajani lapsien koulunkäynnin.
Sivuhuomautuksena todettakoon, että esimerkiksi G! Adventures, jota Matkatoimisto Aventura Kilimanjarolla käyttää, on yksi niistä firmoista, jotka todella toimivat eettisesti alueella. G! mm. tukee paikallisten koulutusta, naisten asemaa, maksaa kantajilleen ja oppailleen reilun palkan ja toimii muutenkin kestävän kehityksen mukaisesti. Tarjolla nimittäin on myös firmoja, joilla ei vastaavia arvoja ole. Meidän kanssa samanaikaisesti polkua taittoi puolalainen ryhmä, joiden kantajat eivät saaneet reissusta mitään muuta palkkaa kuin asiakkaiden maksamat tipit. Puolalaiset eivät olleet tästä kovin mielissään, kun asia selvisi.
Ehkä maagisin koskaan kokemani auringonnousu Shira Caven leirissä 3800 metrin korkeudessa. Taustalla näkyy täysikuu sekä Kilmanjaron kupeessa Arushan kansallispuistossa seisova reilu 4000-metrinen Mount Meru.
Yksi niitä aamuja, joita en mitenkään pysty kuvailemaan tarpeeksi ja joita en ikinä tule unohtamaan.
Barancon leiri 3900 metrissä. Nousimme ensin päivällä Shira Campista 4600 metriin Lava Towerille sopeutumaan ennen laskeutumista takaisin alemmas Barancoon. Machamen reitti on yksi ainoista Kilimanjarolla, joka tarjoaa kunnollisen sopeutumis-siksakin korkeuksien kanssa muiden reittien kulkiessa käytännössä lineaarisesti vain ylemmäs.
Tämä oli ensimmäinen päivä, kun tunsin korkeuden toden teolla ja minulla oli todella paha olo saapuessamme leiriin. Se kuitenkin koheni kummasti, kun roudasimme pöydän messiteltasta pihalle ja istuimme loppupäivän tuijottaen yläpuolellamme näkynyttä huippua teetä nauttien.
Joka päivä päästessämme vaelluksen jälkeen leiriin kantajat olivat jo pystyttäneet telttamme (vaaleanvihreä) sekä messiteltan (tummempi harjateltta) ja kokki oli kattanut pöytään teetä ja kulhollisen popkornia. Kuten todettu, palvelu todella pelasi koko matkan. Saimme esimerkiksi joka aamu kahvit suoraan telttaan. Ruoka oli erinomaisen hyvää ja riittävää koko nousun ajan, joskin ehkä banaanimuhennosta en enää syö vähään aikaan...
The Great Baranco Wall. Matkan ainoa osuus, jossa mentiin nelivedolla nousi Barancon leiristä noin 300 metriä ylemmäs kohti viimeistä Barafun leiriä. Kilimanjaro on sammunut tulivuori, jonka purkautumiset ovat muodostaneet lukuisia laavamöykkyjä pitkin sen ympäristöä. Kuten kuvasta ehkä näkyy, myös Barancon seinä oli vulkaanisten purkausten muokkaama. Se oli helppo ja erittäin mukava kiivetä ja mitään varmistuksia ei matkalla tarvittu. Koko reitin ehkä yksi nautinnollisimpia osuuksia!
Vaan ei se ihan pelkkää hellettä ollut! Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämmäksi keli ja olosuhteet muuttuivat. Huiputusta edeltävänä päivänä saimme niskaan ihan perinteisen lumisateen, joka peitti koko Kilimanjaron yläosan vaippaansa. Huiputuspäivä menikin siis melko pitkälti lumessa tarpoen.
Auringonnousu noin 5200 metrissä huiputuspäivänä. Lähdimme yöllä pimeässä nousemaan Barafun leiristä 4800 metristä kohti lopullista päämääräämme. Sää ei olisi voinut parempi olla ja kun aurinko varhain aamusta valaisi ympäristön, ei siinä oikein voinut kuin henkeään haukkoa. Sitä toki teki jo valmiiksi hapenpuutteen vuoksi.
Nousupäivä oli minulle raskas. Olin melko hidas ja jättäydyin ryhmämme viimeiseksi, jotta saisin nousta omaan tahtiini ilman, että yrittäisin pysytellä muiden kintereillä. Tästä johtuen olin lopulta melkein tunnin muiden perässä huipulla mutta sain nauttia näistä näkymistä omassa rauhassani!
Vaan siellä sitä oltiin! Minä ja oppaani Albert Afrikan mantereen korkeimmassa pisteessä 5895 metrissä 17.12.2016 noin kello yhdeksän aamulla. Kolmas 7 Summits -huippuni!
Olin kuulemma sanonut Albertille, että ei täällä mitään kuvia tarvitse ottaa, lähdetään saman tien alas. Onneksi hän sentään vaati toisin!
Kaiken kaikkiaan Tansania oli aivan upea kokemus. Kaikki meni hyvin, ryhmämme oli hieno, G! Adventures toimitti ja huipulle noustiin!
Monet sanovat, että Kilimanjaro on "helppo" vuori. Että sehän on vain yksi kävely huipulle, mikäs siinä. Olen eri mieltä. Vaikkei nousua Afrikan katolle voi ehkä vuorikiipeilyksi kutsuakaan, en missään nimessä lähtisi kutsumaan sen nousua helpoksi. Mikään sunnuntaikävely se ei korkeuksineen nimittäin ole ja ilman hyvää kuntoa ja treeniä ei Kilille ole asiaa. Maailman suurin yksinään seisova vuori vaatii sitkeyttä, hermoja, kestävyyttä, energiaa ja tahtoa, jotta sen huipulle pääsee, mutta jokainen metri matkalla palkitsee. Kilimanjaron kansallispuisto luontoineen oli heittämällä yksi kauneimmista ja uniikeimmista paikoista, missä olen koskaan käynyt ja suosittelen sen kokemista kyllä jokaiselle vaeltajalle, joka uusista paikoista haaveilee!
Kilimanjaro ja Mount Meru kuvattuna lentokoneesta matkalla Nairobiin, Keniaan.
Ihan mielettömiä kuvia! Tuonne kun joskus pääsisi.
VastaaPoista