keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Aconcagua, Argentiina 22.12.2016-10.1.2017, osa 1



40 tuntia. Niin kauan kestää nopein ja helpoin yhteys Tansaniasta Argentiinan Mendozaan. Kilimanjaro-Sansibar-Nairobi-Johannesburg-Sao Paulo-Santiago-Mendoza. Ei paha. Onneksi Santiagon kentältä löytyi Johnny Rockets -hampurilaisbaari, en ollut sellaisessa syönyt sitten häämatkani 2005. Chili fries toimitti ja kun viimein kone kosketti Mendozan kenttää, voisin sanoa olleeni melkoisen pihalla. Mikä maa, mikä valuutta? Mikä maanOSA?? Koko kuukauden matkani jännittävin osuus oli se, tulevatko myös matkatavarani läpi tuon 40-tuntisen lentohelvetin ja kun näin ikkunasta laukkuni rullaavan ulos koneesta, meinasin hypätä kattoon! Nyt oltiin oikeasti voiton puolella.

Mendozassa oli vaatimattomat 35 astetta lämmintä. Kuulemma viinikaupunki, mutta siitä minä en tiennyt mitään. Kävin hotelliyön nukuttuani aamupäivällä käppäilemässä hieman keskustan katuja ja juomassa espresson. Väsymys painoi ja elin Tansanian aikaa, joten menin kuitenkin nopean kierroksen jälkeen takaisin huoneeseeni lepäämään. Iltapäivällä puhelin soi, oppaani kuulemma odottaisi alhaalla. Aulassa istuskeli viiden miehen ryhmä, joista kolmella oli Aconcagua Mountain Guidesin paita. Oppaamme Andres, Santi ja Rojer esittäytyivät välttävällä englannin kielellä ja toivottivat tervetulleeksi mukaan. Kaksi muuta olivat asiakkaita. Piotr Puolasta ja Harris Kiinasta. Mukavan oloisia, yhtä innoissaan kuin minäkin. Kuulemma vielä viisi japanilaista liittyisi seuraamme jossain vaiheessa, jos heidän lentonsa pääsee perille. Olivat alunperin lentämässä Japanista suoraan perille, mutta lennon peruunnuttua matkasivat nyt jossain Uuden Seelannin ja Kalifornian välillä yrittäen päästä paikalle. Aloittaisimme siis kolmen hengen tiiminä.

Tapaamisen päätteeksi luvassa oli varusteiden tarkastus sekä kiipeilylupien osto. Niitä saisi jostain toimistosta kaupungilta ja ne piti maksaa käteisellä, hinta 12 800 pesoa, eli kutakuinkin 800 dollaria. Lähdin pankkiautomaatille, missä minulle selvisi, että Argentiinassa käteisnostot on rajoitettu 4000:een pesoon päivässä. Siinäpä sitä sitten ihmeteltiin, että mistäs sitä saisi kolminkertaisen summan hoidettua tähän hätään. Lopulta, suuressa viekkaudessani, päädyin huijaamaan järjestelmää kahden kortin ja kolmen noston kanssa kolmen eri firman automaatilta viiden minuutin sisään, jolloin tiedonsiirto nostoista ei ollut kerennyt vielä järjestelmään. Olo oli kuin salaisella agentilla. Luvat haltuun, pää tyynyyn ja aamulla matkaan!

Tiimi lähdössä Penitentesistä kohti Aconcaguan ensimmäistä leiriä.
Edessä Piotr, vasemmalla oppaamme Andres, eli Turco ja Piotrin takana Harris.

Seuraavana aamuna japanilaisetkin olivat saapuneet. Heitä oli viisi, he olivat Japanese Alpine Clubin matkalla ja heistä nuorin oli 64-vuotias. Ainoastaan yksi heistä puhui muutaman sanan englantia. Sen verran ymmärsimme, että hän oli kiivennyt Gasherbrum I:lle 90-luvulla, kokemusta siis löytyi. Muiden kanssa ei oikein voinut kommunikoida muuten kuin huitomalla ja huutamalla arigatoa ja konnichiwaa. Japanilaisten matkatavarat olivat kuitenkin jääneet kaikki matkalle, joten he eivät päässeet kanssamme liikkeelle. Aloitimme siis edelleen Aconcaguan nousumme kolmen hengen tiiminä, mikä sopi meille mainiosti. Pakkasimme varusteet autoon ja lähdimme Andresin kanssa ajelemaan kolmen tunnin siirtymän kohti Penitentesin laskettelukeskusta, jonka kupeesta seuraavana aamuna lähtisimme nousuun kohti Acon ensimmäistä Confluencian leiriä. Matkalla näkyi niitä viinitiloja. Oli jouluaaton aatto.

Ottaen huomioon miten paljon minua väsytti jo Kilimanjaron jäljiltä, nukuin melko huonosti. Jännityksen ja innostuksen sekainen olotilia vei parhaan terän unesta ja olin aamulla ylhäällä jo viiden jälkeen odottelemassa, että ravintolasta saisi kahvia. Kaksi tuntia on yllättävän pitkä aika pahimmissa kahvihimoissa ja kun seitsemältä VIIMEIN joku suostui minulle mustaa kultaa pöytään kantamaan, olin jo melko hermona. Muutamaa tuntia myöhemmin loppuryhmä liittyi seuraani ja kymmenen aikaan auto odotteli meitä lähtövalmiina ovella. Tätä ennen olimme jo toimittaneet isoimmat varusteemme eteenpäin muulien kyytiin pakattaviksi. Aconcagualla logistiikan hoitaa eri operaattorien paimentamat muulilaumat, jotka kuljettavat kiipeilijöiden ja retkikuntien varusteet aina luonnonpuiston lähtöportilta 25:n kilometrin päähän basecampiin asti. Perusleiriin asti saa siis liikkua vain päivärepussa niin halutessaan. Ennen basecampia välissä on vielä Confluencian leiri, minne me lähdimme nyt kävelemään. 

Aconcaguan valtava south face vetää aika hiljaiseksi.

Aconcagua Provincial Parkin lähtöportti sijaitsee noin 2500 metrissä. Periaatteessa korkeus tuntuu jo täälläkin, mutta kun juuri pari päivää sitten olin seissyt Kilimanjaron 5895-metrisellä huipulla, en ohuempaa ilmaa edes huomannut. Sää oli lämmin mutta kovin tuulinen lähtiessämme taivaltamaan vuorten väliin johtavaa hiekkapolkua. Kovin kauaa ei tarvinnut maisemaa vartoa, kun massiivisena näyttäytynyt Aconcagua ensimmäisen kerran ilmestyi eteemme. Se oli upea, kaunis, valtava ja pelottava samaan aikaan. Acon south face on käytännössä kolme kilometriä pelkkää kiveä ja jäätä ja se näytti uhkaavalta. Meidän reittimme – nk. Normal route – kiertäisi kuitenkin vuoren toiselle puolelle, mistä lähtisimme lännen puolelta harjanteita pitkin nousemaan ylös. Vuori pysytteli näkyvissä hyvän tovin ennen kuin maaston muodot peittivät sen taas. Nousimme loivaa polkua ylemmäs ja ylemmäs samalla, kun muulilaumat köpöttelivät ohitsemme vähän liian helpon näköisesti. Pari vesistön ylitystä matkalle osui ennen kuin tie jyrkkeni kohti Confluenciaa. Matkaa oli kymmenisen kilometriä ja taitoimme sen vajaassa kolmessa tunnissa. Silti Confluencian ensimmäiset teltat  olivat kovin tervetullut näky perille saapuessamme. Ilman kuivuus ja polun pöllyävä tomu tuntuivat kurkussa ja nenästä valui mustaa räkää. Oli ihan kiva päästä perille. 

Muuleja palaamassa Confluencian leiristä

Leirissä odotti hyvät oltavat. Kaunis leiriemäntämme Eve kantoi pöytään keksejä ja hedelmia. Istuimme isossa messiteltassa, jonka sisällä oli pitkä pöytä. Tämä olisi oleva olohuoneemme pari päivää. Tarjoilu pelasi ja aurinko paistoi. Iltapäivällä pystytimme teltat messiteltan naapuriin, mahdollisimman lähelle vessaa. Korkeudessa on yleensä kusihätä koko ajan, varsinkin ensimmäisinä päivinä, joten emme haluaisi joutua taivaltamaan leirin toiselta puolelta vessaan aina herätessä. Jokaisella palveluntarjoajalla ja matkanjärjestäjällä oli Confluenciassa omat alueensa ja omat vessansa. Jokaisen matkailijan on rekisteröidyttävä jonkun järjestäjän – Aconcagua Mountain Guidesin, Inka Toursin tai Fernando Grajalesin – asiakkaaksi, jotta hänelle voidaan osoittaa vessa käytettäväksi. Ilmeisesti Acon kävijämäärien räjähdettyä 80-luvulla puolet laaksosta täyttyi paskaan, jolloin osavaltio otti käyttöön tiukat määräykset vessojen kanssa. Ehkä ihan hyvä niin. Nyt muulit kantavat paskakasat alueelta pois viikoittain.

Sain telttakaverikseni Piotrin, puolalaisen EU-lobbarin, jolla oli liikaa aikaa ja liikaa rahaa. Hän oli pyhittänyt elämänsä puolimaratonien juoksemiselle mutta eksynyt muutamille vuorille niiden välissä. Kertailimme historiaamme. Kili, Elbrus, Mont Blanc. Elbrusilla olimme olleet tietämättämme samaan aikaan, olimme huiputtaneet kahden päivän erolla toisistamme heinäkuussa 2014. Piotr oli käynyt tähän mennessä yli sadassa maassa ja tavoite oli käydä niistä kaikissa. Hänen intohimonsa ei ollut niinkään vuoret vaan ylipäänsä matkustaminen ja Aconcagua olisi kuulemma viimeinen isompi vuori, jonka hän aikoo vaeltaa. Sitten riittäisi. Tulimme hyvin toimeen ensimmäisestä päivästä alkaen ja puhuimme paljon. Kerroin Suomen Lapista, Piotr puhui EU:n  ja Brysselin kulisseista.

Camp Confluencia, 3400m

Illalla syötiin argentiinalaiseen tapaan pihvit, juotiin siideriä (tyydyin mehuun) ja vedettiin pullaa, olihan jouluaatto. Tämä oli kuulemma toinen päivä vuodessa, jolloin leirissä on henkilökunnallakin lupa juhlia. Toinen olisi uudenvuoden aatto. Telttaan mennessäni keittiöteltassa soi espanjankielinen hiphop ja puheensorina kaikui myöhään yöhön. Minä vähän ikävöin poikaani ja toivoin, että joulupukki oli ollut tälle antelias.

Joulupäivänä lähdimme tekemään aklimatisaationousua 4000:een metriin Plaza Francialle, joka seisoi Aconcaguan valtavan south facen edessä. Se oli ranskalaisten aikanaan tekemän eteläseinän ensimmäisen nousun basecamp ja kuulemma näköalaltaan komea paikka. Tuuli oli kova lähtiessämme mutta aurinko kuitenkin paistoi. Kolmisen tuntia nousimme laaksosta kohti näköalapaikkaa tuulen yltyessä koko ajan kovemmaksi. Tämä on varsin yleistä Aconcaguan kesässä ja kovat tuulet ovat yleisin syy, miksi huiputusprosentti täällä on ainoastaan 30. Kiivetessämme kohti Plaza Franciaa Acon huipulla kolme kilometriä ylempänä tuuli puhalsi jo yli 40 metriä sekunnissa. Kaikki yläleirit olivat tyhjiä. Lopulta mekin jouduimme nöyrtymään sääherrojen edessä ja kääntymään takaisin. Olimme päässeet 3900 metrin korkeuteen ja puuskat olivat liki 25 metriä sekunnissa. Olimme saaneet ensimmäisen maistiaisen Aconcaguan luonteesta. 

TUULEE!

Leirissä sentään oli hieman inhimillisemmät oltavat ja iltapäivä meni säätä päivitellen. Ja kahvia kiroillen. Paikallinen pikakahvi oli nimittäin ehkä pahin irvikuva, minkä kyseisestä tuotteesta voi keksiä. Se ei maistunut edes vedelle. Onneksi muistin yhtäkkiä pakanneeni varmuuden vuoksi kotoa mukaan espressoa kerta-annospusseissa. Voi sitä riemua! Suunnittelin tekeväni vielä hyvät rahat myyden niitä isoon hintaan Harrisille ylemmissä leireissä, hän kun oli ehkä vielä pahempi kahviaddikti kuin minä.

Harris oli kiinalainen, joka oli asunut Jenkeissä yli 20 vuotta. Ollakseen ylpeä kiinalainen hän oli kuitenkin yllättävän amerikkalainen. Äänesti mm. Trumpia. Hän oli IT-ammattilainen ja ilmeisen menestynyt sellainen, joka oli ystäviensä vanavedessä innostunut vuorista. Seven Summits oli tähtäimenä ja nyt piti saada kaverit kiinni, jotta pääsisi samaan rytmiin heidän kanssaan. Harris oli vahva ja yli-innokas, mikä myöhemmin ehkä koitui hänen kohtalokseen. Hän ei suostunut lepäämään tai säästelemään yhtään voimiaan, vaan käytti esimerkiksi kaikki vapaapäivänsäkin omatoimiseen kiipeilyyn ylempiin leireihin. Hän kantoi koko ajan selässään yli 20-kiloista rinkkaa, vaikka olisi voinut liikkua pikkurepussa. Itse pidin toimintaa hölmönä ja sanoinkin sen hänelle, suosittelin ottamaan iisisti. Tämä oli hänen ensimmäinen isompi vuorikeikkansa eikä kokemusta ohuesta ilmasta tai energiansäätelystä ollut, mutta silti minun ja oppaiden neuvot kaikuivat kuuroille korville. Harris oli koko ajan hermona, ettemme etene nopeammin, vaikka sopeutuminen ohueen ilmaan vaatii aikaa. Mukava mies kuitenkin ja tulimme hyvin toimeen kaikki kolme. Olimme hyvä tiimi.

Andeilla on melko kuivaa ja pölyistä. Piotria ei haittaa.

Seuraavana aamuna lähdimme siirtymään kohti Aconcaguan basecampia Plaza de Mulasia, muulien aukiota. Plaza de Mulas sijaitsee Acon länsireunalla 4300:n metrin korkeudessa ja sieltä näkee koko perusreitin, jota noustaan. Confluenciasta sinne on matkaa kuitenkin 18 kilometriä, joten edessä oli pitkä päivä. Japanilaiset saapuivat edellisenä iltana mutta jäivät vielä lepäilemään, joten jälleen liikuimme omana tiiminämme, tällä kertaa oppaaksemme lähti Santi. Aurinko paistoi tuulen ollessa edelleen vähintäänkin navakkaa, kun lähdimme taivaltamaan kohti perusleiriä. Alkumatka oli jyrkähköä nousua ennen saapumistamme loputtomaan tasaiseen laaksoon, jonka perukoilla jossain päämäärämme oli. Iso tasanko oli joskus aikanaan ollut joenpohja, joka vuosien saatossa oli kuivunut valtavaksi pölykentäksi, joka jatkui ja jatkui ja jatkui. Tuntui kuin askelet eivät yksinkertaisesti olisi vieneet yhtään eteenpäin, koska näkymä laakson perälle jonnekin kahdeksan kilometrin päähän ei muuttunut ollenkaan. Tuuli puhalsi pölyä, tomua ja muulien paskaa nenän ja kurkun täyteen. Otin aseekseni musiikin. Laitoin luurit korviin ja kuunnellessani Pink Floydin Dark Side Of The Moonia oli pakko pysähtyä. Koitti matkan ensimmäinen ”kelaa nyt”-hetki, kun mietin hiljaa päässäni, että kelaa nyt Teemu, sä olet Andeilla, on Tapaninpäivä ja sä kuuntelet Pink Floydia tällaisissa maisemissa! Olo oli vähän epäuskoinen ja ylpeä samaan aikaan. Yhtäkkiä matkanteko ei painanut enää yhtään. 

Loputon tasanko kohti Plaza de Mulasia

Saavutimme viimein laakson perän ja pysähdyimme syömään. Tapasimme ensimmäiset vuorelta palaamassa olleet kiipeilijät. Halu vaihtaa kuulumisia ja udella tietoja oli kova. Kukaan ei ollut päässyt huipulle, tuulet olivat olleet liian kovia. Harmitti heidän puolestaan. Toivottivat onnea matkaan. En kadehtinut yhtään, että heillä oli vielä edessä se sama tomuinen tasanko ennen kuin pääsisivät kotiin. Mietin millainen se olisi taivaltaa kahden viikon kiipeilypuristuksen päätteeksi. Se selviäisi minulle parin viikon päästä.

Siinä jutellessamme taivaalle oli alkanut salakavalasti kertyä pilviä ja kun lähdimme taittamaan viimeistä nelituntista kohti Plaza de Mulasia, alkoi taivaalta leijailla lumihiutaleita. Valkoinen joulu, naureskelimme. 

Nauru kuitenkin hyytyi hyvin äkkiä, kun Aco näytti taas vähän kenen poikia sitä ollaan. Hiljalleen leijailevat hiutaleet muuttuivat pian kunnon lumipyryksi ja siihen kun ynnäsi nopeasti nousseen tuulen, voitiin puhua jo lumimyrskystä. Yhtäkkiä maisema muuttui täysin valkoiseksi ja olo oli melkein kuin kotona olisi ollut. Nousimme raskasta polkua hitaasti kohti basecampia naamat suojattuina katseen ollessa koko ajan alaspäin piiskaavan myräkän takia. Tämä oli kuulemma kauden ensimmäinen lumimyrsky eikä missään nimessä kovin yleinen ilmiö, alueella kun normaalisti sataa sellaiset ehkä 30 milliä vuodessa! 

Tervetuloa Argentiinan kesään!

Tuisku ei lakannut koko sen kolmen tunnin aikana, jonka vielä nousimme ylemmäs. Kuuntelin edelleen musiikkia ja Dire Straitsin Brothers In Arms oli jotenkin taianomainen. Kuten oli myös Whitesnaken Sailing Ships, josta lopulta muodostui reissun virallinen soundtrack. Lähetin sen jossain vaiheessa kaverillekin Suomeen, että jos minulle jotain täällä käy, soittakaa tätä hautajaisissa. 

Viimein pilkotti jostain tuulen ja tuiskun takaa helikopterikentän tuuliviiri. Kahdeksan tunnin vaelluksen päätteeksi olimme perillä! Plaza de Mulas on Everestin basecampin jälkeen maailman toiseksi suurin perusleiri ja tuntui kuin olisimme saapuneet isompaankin metropoliin. Suuria kupoli- ja messitelttoja sekä satoja pienempiä majoitteita. Ihmisiä paikalla oli varmaan viisisataa, joista ainakin puolet olivat eri järjestäjien henkilökuntaa. Aconcagua Mountain Guidesin tilukset löytyivät koko alueen perimmäisimpinä ja sinne raahustaminen tuntui jo melkein kidutukselta. Tulee kuitenkin muistaa, että korkeuttakin tässä vaiheessa oli jo melkein 4500 metriä. Löydettyämme perille rojahdimme messiteltan lattialle uupuneina. Vielä pitäisi teltta pystyttää ja sitten pääsisi kunnolla vaaka-asentoon. Se tuntui ylivoimaiselta urakalta juuri nyt. 

Saapumassa viimein Plaza de Mulasiin, 4300m


Ilta oli kylmä, yksi kylmimmistä koko sinä kolmena viikkona, jonka vuorella vietimme. Sain hädin tuskin syötyä kylmyyksissäni, kun sekä korkeus, lämpötila että uupumus vaikuttivat energiatasoihin melkoisesti. Kello taisi olla kutakuinkin kahdeksan kun painelin makuupussiini ja nukahdin Aconcaguan huipun komeillessa pari kilometriä yläpuolellamme. Tänään en jaksanut sitä tuijottaa, huomenna olisi sen aika. Ja parin päivän päästä lähtisimme täältä sitä kohti.

Aconcaguan länsipuoli ja 6962-metrinen huippu kuvattuna basecampista.

1 kommentti: