Vuosi toisensa perään Kebnekaise jaksaa toimittaa. Viime viikko taisi olla kahdeksas kerta, kun Nikkaluoktasta lähdin kohti Ruotsin korkeinta huippua vaeltamaan, enkä vieläkään tunne minkäänlaista kyllästymistä paikkaan. Viimeksi kävin näillä kulmin kääntymässä laskuhommissa huhtikuussa ja nyt oli vuorossa kesän perinteinen työreissu Partioaitan 365 Klubin kanssa. Mukana oli 11 asiakasta ja kyseessä oli neljäs kesä peräkkäin, kun Kebnekaisella mentiin.
Sää oli ollut viime viikot varsin oikukas ja tuulinen ja oli sitä edelleen. Saavuimme Kiirunaan vaellusta edeltävänä iltana ja ruokaa keskustassa metsästäessämme tuuli puhalsi lippikset päästä. Aamu ei keliin tuonut muutosta ja tendenssi tuntui olevan sama koko alkavalle viikolle, hatuista pitäisi pitää siis kiinni. Lähtiessämme iltapäivällä Nikkaluoktasta asiakkaiden kanssa kohti Kebnen tunturiasemaa vastatuuli puhalsi suoraan lännestä naamaan. Jouduimme sijoittamaan leirin edellisvuosista poiketen Laddujavrin rannassa tiheään koivikkoon harjanteen taakse piiloon, jotta edes jotain toivoa unesta olisi. Illan pieni vesisade toi oman lisänsä ensimmäiseen maastoyöhön.
Aamukahvi pusikossa
Aamulla ei olosuhteissa muutosta juuri ollut. Viitisentoista metriä sekunnissa puhaltava tuuli ja heikot sateet sen kylkiäisenä rytmittivät vaellusta tunturiasemalle, missä sielläkin jouduimme ensimmäistä kertaa vaihtamaan leiripaikkaamme aiemmista vuosista tutuksi tulleesta laaksosta aseman takana olevan harjanteen suojaan. Epäilys heräsi, että näinköhän tässä edes kohti huippua kannattaa huomenna lähteä, jos tätä menoa meinaavat säiden jumalat jatkaa. 40 metriä sekunnissa oli ylhäällä mitattu tuulta aiemmin päivällä.
Ennuste kuitenkin lupasi yhden päivän sääikkunaa seuraavalle aamulle ja viideltä kellon soidessa oli aivan hiljaista. Ensimmäistä kertaa kolmeen päivään ei tuuli ulvonutkaan tunturien välissä, joten äkkiä ylös, aamiainen naamaan ja kuudelta liikkeelle!
Matkalla Kaffedalenista toppiin
Matka eteni hyvällä vauhdilla, ryhmä oli varsin tasainen eikä isoja välimatkoja syntynyt. Päivä rullasi kevyen oloisesti. Matkalla ylös oli jopa kuuma, kun yhtäkkiä ennen Vierramvaren huippua alkoi aurinkokin paistaa. Aiemmin aamulla oli Kebnekaise ollut tyystin sinkissä ja vastaantulijat kertoivat näkyvyyden olleen muutamaa metriä, mutta nyt vuori aukeni auringossa edessämme. Pari tuntia myöhemmin saavuttaessamme koko ryhmän voimin huipun, ohuet pilvet peittivät kuitenkin taas maiseman. Se ei tunnelmaa haitannut koko ryhmän seistessä kahden aikoihin yhdessä Ruotsin korkeimmassa pisteessä 2100 metrissä!
Lähenee, lähenee...
...Ja sit perillä!
Paluumatkalla Kaffedaleniin pilvisyys lisääntyi ja lopulta Vierramvaren paikkeilla alkoi sataa lunta. Sade jatkui loppupäivän laaksoon asti muuttuen alempana vedeksi. Tuuli onneksi loisti edelleen poissaolollaan, joten säästä huolimatta homma eteni hyvässä vauhdissa kohti maalia. Itse tulen paluumatkan leiriin aina letkan viimeisenä varmistellen, ettei kukaan jää polulle ja tällä kertaa olin takaisin teltoilla puoli kahdeksan aikaan. Päivälle kertyi mittaa 13,5 tuntia, eli tämä oli nopein ja tasaisin ryhmä, jonka kanssa olen huipulla käynyt tähän mennessä!
Matka alas on pitkä
Välillä TOSI pitkä
Sääennuste oli oikeassa ja kovat tuulet palasivat seuraavana aamuna, joten voitanee puhua melko hyvästä tsägästä huiputuspäivän osalta. Se yksi ikkuna saatiin hyödynnettyä ja sen jälkeen vapaapäivää kelpasi makoilla tunturiaseman kahvilassa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi, kun terassilla ei tehnyt mieli istuskella, sen verran viileää poikkeuksellisesti oli. Teimme päivällä vielä perinteisen kahviretkemme Elsa’s bron kupeeseen ennen saunaa ja tunturiaseman dinneriä. Viimeisenä päivänä Nikkaluoktaan kulkiessa edelleen lännestä puskeva tuuli oli kuitenkin onneksi myötäinen.
365 Klubin Kebnekaisen vaellus tuntuu vuosi toisensa perään toimivan erittäin hyvin. Tämä oli nyt neljäs kerta, kun kyseinen keikka asiakkaiden kanssa tehtiin, enkä näe syytä, miksi perinne ei jatkuisi taas ensi kesänä! Reissu on ollut antoisa niin aloittelijoille kuin kokeneimmillekin menijöille ja kun vuoristomaisema alkaa viimeistään siinä Vierramvaren nousun aikana yleensä aukenemaan, alkaa edelleen jokainen haukkoa hieman henkeään! Myös minä, kerta toisensa jälkeen. Tänä vuonna palaan rikospaikalle vielä Venlojen Vaelluksen ryhmän kanssa syyskuussa, enkä usko, että homma kyllästyttää vielä silloinkaan.
Maailman kaunein Tuolpagorni, mun suosikkivuori
Nyt makaan Stora Sjöfalletissa hotellissa, toinen lepopäivä tässä vielä kärsitään alta pois ja huomenna jatketaan uuden klubilaisryhmän kanssa kohti Sarekia. Onhan tää nyt paras duuni ikinä!
Kebnekaise Fjällstation, mun kesätoimisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti