Basecamp Oulanka ja työharjoittelijan sisäänheitto!

Vähintään parikymmentä kilometriä lumikenkäilyä, kaksi jääkiipeilysessiota, vähän hiihtoa ja yksi nousu Riisitunturin huipulle. Näiden lisäksi kolme kertaa aamiaisen valmistaminen kolmellekymmenelle ihmiselle, pari iltaa tarjoilijana ja tunnin sessio baarimikkona. Siinäpä minun sisäänheittoni Basecamp Oulankaan, missä suoritan koulun työssäoppimisjaksoa kuukauden verran. Eipä ole kerennyt tulemaan tylsää. Ensimmäiseen kolmeen päivään tein töitä reilusti yli 40 tuntia.

Aloitin Basecampissa maanantaina. Olin soitellut edellisenä päivänä respaan ja varmistellut, että moneltahan sitä pitäisi olla ovella aamulla kolkuttelemassa. Käskivät paikalle puoli kahdeksaksi, tekisin kuulemma kokin kanssa aamiaisen asiakkaille. Tapani mukaan olin paikalla jo puoli tuntia ennen sovittua aikaa. Pihamaa oli autio ja kaikissa mökeissä oli valot pimeänä. Mietin, että onkohan täällä asiakkaita lainkaan, joille aamiaista vääntää, kun niin kovin hiljaiselta näytti. Hetken päästä pihaan ajoi Taru, Basecampin keittiöstä vastaava, joka iloisena esitteli itsensä ja avasi ovet erämaahotellin syövereihin.

Sitä voisi ajatella, että kun opiskelee eräoppaaksi, ei työnkuvaan pitäisi ensimmäisenä kuulua kokin apurin hommat keittiössä. Ja voisi myös ajatella, että monilla tulee pientä nurinaa jostain arvontunnosta, kun ”ei tämä kuulu mulle tällainen homma”. On kuulemma tullutkin. Että mitäs helvettiä tässä jotain puuroa väännetään, kun tänne on tultu leikkimään vähintään eräramboa ja jotain superopasta. Minä olin kuitenkin päättänyt heittäytyä harjoitteluuni täysillä mukaan ja ottaa vastaan kaiken mitä tarjotaan. Hittoakos sitä valittamaan. Joillekin on kuulemma jo liian vaikeaa tällä iällä edes mitään työharjoittelua suorittaa, se kun helposti mielletään ihan lasten hommaksi. Minä laitoin kiltisti hiukset piiloon, hygieniapassin taskuun ja painelin keittiöön! Luulen myös, että aamiaispesti heti alkuun on pienimuotoinen testi, jossa vähän katsellaan että minkäslaisella asenteella sieltä uusi kaveri tulee sisään. Toivon läpäisseeni sen.

Kun aamiainen oli saatu tarkkojen ohjeiden mukaisesti aseteltua ruokasaliin, käski Taru mennä avaamaan oven ja hymyilemään leveästi, oli kuulemma asiakkaiden ensimmäinen aamu talossa. Ja niin tein. Pihassa odotteli kolmisenkymmentä hyväntuulista brittiä, jotka kohteliaasti tervehtivät kukin sisään astuessaan. Basecamp Oulangan systeemi toimii niin, että joka sunnuntai paikalle lennähtää brittiryhmä, joka asuttaa koko hotellin kapasiteetin aina viikon kerrallaan. He poistuvat seuraavana pyhänä, jonka jälkeen paikat siivoillaan ja illalla otetaan jo uusi ryhmä vastaan. Ja tällä kierrolla toimii koko Basecampin talvikausi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Niin sanottuja random-asiakkaita ei siis ole ollenkaan, sellaisia, jotka ajaisivat pihaan ja haluaisivat ostaa vaikkapa tunnin husky-ajelun. Yhden ryhmän kanssa mennään läpi viikon ja joka päivä heille tarjotaan erilaisia aktiviteetteja aina lumikenkäilystä kammien rakenteluun ja hiihdosta jääkiipeilyyn. Illat he saunovat, istuskelevat erämaahotellin takkahuoneessa ja parhassa tapauksessa ihastelevat revontulia terassilta ihan omassa hiljaisuudessaan parinkymmenen kilometrin päässä mistään muusta. Minä pidän tästä systeemistä. On huomattavasti mielekkäämpää viettää viikko yhden ryhmän kanssa pitkin Oulankaa kuin ohjata tunti tunnin perään samaa pullaa ihmiselle toisensa jälkeen. Ainakin näin työntekijän näkökulmasta. Viikon aikana saa huomattavasti paremman kontaktin asiakkaaseen ja sitä kautta pystyy varmasti tarjoamaan näille oppaana paljon enemmän kuin lyhyissä sessioissa.

Myllykosken vanha mylly ja Kitkajoen ylittävä riippusilta ovat osa Karhunkierrosta.

Jossain vaiheessa aamiaistohinaa keittiöön asteli viikon pääopas Martti. Oli tainnut juuri herätä ja huuteli kahvin perään. Se olisi kuulemma tärkein asia joka aamu, laittaa ihan ensimmäisenä kahvinkeitin päälle. Painoin mieleen. Saatuaan annoksensa Martti kertoi, että lähden tunnin päästä hänen apuoppaakseen viemään asiakkaat ensimmäiselle lumikenkäretkelleen Oulangan Myllykoskelle. Kannatti siis kuulemma lähteä vaihtamaan vaatetta päälle. Jälleen tein työtä käskettyä hymyillen, että asiaa, tässähän pääsee heti myös ulos ja niihin ”oikeisiin” hommiin aamiaisenlaiton lisäksi. Seuraavaksi paikalle asteli toinen viikon pääoppaista, Jukka, jonka muistin edelliskurssin eerikkiläläiseksi. Olin tavannyt hänet syksyllä aloitusvaelluksellamme. Hänen kanssansa lähtisin kuulemma iltapäivällä vetämään jääkiipeilyä. Asia selvä! Näköjään harjoittelijalle hommaa siis riittää. Katsastin nopeasti työvuorolistan ennen vaatteidenvaihtoa ja sen mukaan minulla olisi kolmen päivän välein kolme päivää vapaata. Kuulosti järkevältä, ottaen huomioon että tällä tahdilla työpäiväni eivät tulisi olemaan sieltä lyhyimmästä päästä.

Vaihdoin ulkoilukamat päälle ja valmistauduin lähtöön. Martti oli sitä mieltä, että hänen apuoppaillaan ei saisi olla niin iloisen värisiä kenkiä kuin kirkkaat La Sportivani olivat. Liian keltaiset kuulemma. Pahoittelin, mutta lupasin kompensoida tätä järkyttävää virhettäni pukeutumalla muuten kokomustaan Tierraan. Nauroimme. Aamun kahvia huudellut mörökölli-Martti alkoi pehmetä. 

Käytyämme asiakkaiden kanssa ensin lumikenkien perusteet läpi lähdimme metsän kautta tallustelemaan Pientä karhunkierrosta kohti Myllykosken vanhaa myllyä. En ole aiemmin ollut Oulangassa muuten kuin läpikulkumatkalla ja paikan upea luonne kävi hetkessä selväksi. Aluetta halkoo kaksi isompaa jokea, Oulankajoki ja Kitkajoki, jotka ovat porautuneet syvälle kanjoneihin. Kansallispuistoa piirtää upeat korkeat kallionseinämät, joiden väleissä joet kuohuvat koskina ja putouksina kohti etelää. Sää oli aurinkoinen ja muutaman asteen plussalla, selkeästi kevät on hiljalleen saapunut Oulankaan. Vakuuttavan metelin säestämänä kosket virtasivat jo vuolaina ja jääpadot olivat auki. Luulen, että hymyilin pitkin matkaa vähintään yhtä paljon kuin asiakkaat. Paikkani oli letkan viimeisenä varmistamassa että kaikki pysyvät mukana. Martti kehoitti lähdössä minua vain seuraamaan ja oppimaan. Hän on vakuuttava opas, joka selkeästi kokemuksen rutinoimana upottaa jokaiseen puheenparteensa sekä asiaa, historiaa että huumoria oikeina annoksina. Hän ei sano yhtään ylimääräistä lausetta mutta saa asiakkaiden vankkumattoman huomion joka kerta avatessaan suunsa. Minä seisoin porukan takana hiljaa ja mietin, että tuollainen minäkin haluan olla isona. 

Kevät on saanut Oulangan joet virtaamaan jo vuolaina.

Matka oli leppoisa ja sää hyväili. Juttelin jonon viimeisten kanssa ja kerroin mitä on naava ja miten tykkylumi syntyy. Kerroin puiden rungoille kasvaneista kääpistä. Oli siistiä huomata, että kahdeksan kuukauden aikana koulussa opeteltu luonnontuntemus oli jäänyt ainakin joiltain osin päähän ja sitä pääsi käyttämään. Välillä joutui tosin hakemaan vähän puiden englanninkielisiä nimiä, mutta aina ne jostain löytyivät. 

Iltapäivällä vuorossa oli jääkiipeilyä Basecampin pihaan jäädytetyllä noin kymmenmetrisellä seinällä. Siinä tehtäväni oli lähinnä vain avustaa Jukkaa, joka kiipeilyn ohjasi. Autoin asiakkaille cramponeja jalkaan, annoin käytännön vinkkejä seinällä pysymiseen ja lähinnä tsemppasin mukana näiden kiivetessä. Pari päivää myöhemmin pääsin jo itsekin seinälle, kun Martti lähti antamaan yksityisopetusta brittiherralle ja pyysi minut mukaan, kun ei yksi asiakas jaksaisi putkeen kiivetä koko aikaa kuitenkaan. Tulipa siis vedettyä hyvä aamujumppa itsekin seinällä.

Aamutreeni jääseinällä, Martti varmistaa.

Päivän aktiviteettien päätteeksi oli edessä vielä illallinen. Sitä en sentään joutunut valmistamaan, mutta plokkarina ja jonkin sortin tarjoilijana kyllä toimin läpi ruokailun. Niin tekivät kaikki muutkin, jotka työvuorossa olivat. Basecampissa kaikki tekevät kaikkea ja kaikki jeesaavat muita, oli oma titteli sitten pääopas tai kokki tai siivooja. Pidän tällaisesta meiningistä. Unohdetaan statukset ja autetaan kaveria. Täällä kuitenkin päätarkoitus on, että asiakkaat viihtyvät ja se on lopulta aika pieni porukka, jonka vastuulla se on. Yhteishenki on hyvä ja ensimmäisen päivän päätteeksi, kun 14-tuntisen työrupeaman jälkeen sänkyyn pääsin, tuntui, että minut oli päästetty heti mukaan. Fiilis oli hyvä, eikä unta paljoa tarvinnut huudella.

Basecamp Oulangan erämaahotelli by night,

Samantyyppisellä rytmillä etenivät myös seuraavat päivät. Heräsin aamulla laittamaan aamiaisen kaikille, tällä kertaa yksin. Klikkasin ensimmäisenä kahvinkeittimen päälle, kuten oli käsketty, mutta juojia ei kyllä näkynyt ainakaan vielä pariin tuntiin. Päivällä kävimme tekemässä ensin pidemmän lumikenkävaelluksen, jonka jälkeen Martin kanssa opetimme vanhempaa paria vielä murtomaahiihdon saloihin. Yritin esittää mahdollisimman vakuuttavaa hiihtäjää samalla nauraen hiljaa mielessäni muistellen umpihankihiihtojen mäenlaskujani. Että tässä sitä vaan vedellään yhtäkkiä hiihdonopettajaa, kun vielä pari viikkoa sitten mentiin perse edellä jokaiseen puuhun ja nietokseen, jotka matkalle osuivat. 

Illalla taivaan valaisivat upeimmat revontulet, jotka olen koskaan nähnyt ja jälleen kävi työstä naaman pitäminen peruslukemilla, kun britit ihastelivat taivaan näytöstä haltioissaan. Olin itse vähintään yhtä innoissani vieressä samalla kiroten, etten omista kunnollista kameraa.

Kolmantena työpäivänäni, ennen muutaman päivän (tarpeeseen tullutta) lepoa, lähdimme 14 hengen ryhmän kanssa lumikenkäilemään Riisitunturin kansallispuistoon, joka sijaitsee muutamankymmenen kilometrin päässä Oulangasta. Sää oli edelleen komea, mutta alueelle oli annettu tuulivaroitus. Matkalla tsekkasimme säätietoja ja Rukalla, joka Riisitunturia vastapäätä Tolvaselän toisella puolella seisoo, oli laskettu 16 m/s keskituuli, joka puuskissa yltyi yli 22 m/s:iin. Rapea keli olisi siis luvassa meillekin. Mutta koska taivas oli pilvetön, ei tuulen annettu liikaa haitata. Huipulla ei tosin viihdytty muutamaa minuuttia pidempään vaan mieluumin suuntasimme läheiselle autiotuvalle kahvitaukoa pitelemään. Tuuli oli myös puhaltanut parissa päivässä tykkylumestaan tunnetun Riisitunturin puut täysin puhtaiksi, mikä taisi olla aika monelle kameran kanssa matkaan lähteneelle britille kova pettymys. Koitimme selitellä, että luonnolle ei ikävä kyllä voi mitään, mutta että näin kauniit päivät muuten ovat harvinaista herkkua vierailijoille. Luulisin, että lopulta kaikki palasiva kuitenkin Basecampiin hymy kasvoillaan. Myös minä. Oli aika lähteä vapaapäivien viettoon.

Urheat britit kiipeämässä Riisitunturin huipulle.

Kaiken kaikkiaan aikamoinen sokkialku harjoitteluun oli erittäin hyvä. Se oli sellainen sisäänheitto, ettei paljoa tarvinnut ihmetellä että mitähän täällä touhuaisi, kun saman tien pääsi tekemään. Basecamp paikkana osoittautui tietämättäni juuri sellaiseksi paikaksi mitä olin toivonutkin. Eli ei tehdä bulkkina tunnin parin settejä kymmenen kertaa päivässä uusille asiakkaille, vaan laajemmalla pensselillä viikoittaista seikkailua yhdelle ryhmälle. Luulen myös, että tällä mallilla opin paljon enemmän, kun asiakkaiden kanssa ehtii tutustua ja keskustella pitkin viikkoa. Isoin kiitos pitää tässä vaiheessa kuitenkin antaa Basecampin porukalle ja Martille etenkin, jotka ottivat minut ennakkoluulottomasti sisään ja päästivät irti. Parempaa alkua en oikeastaan olisi voinut toivoa ja tältä pohjalta odotan alkaneelta kuukaudelta paljon. Kaksi vapaapäivää on nyt takana. Ensimmäinen meni lähinnä nukkuessa mutta nyt olisin jo aivan valmis ajelemaan takaisin Oulankaan.

"Huipulla tuulee" sanoi eräopas, kun buffilla hymynsä peitti!

Lisätietoa Oulangan kansallispuistosta.

Lisätietoa Riisitunturin kansallispuistosta.

Lisätietoa Basecamp Oulangasta

Basecampin Instagram & Basecampin Facebook