tiistai 22. kesäkuuta 2021

Koronakesä 2.0


Kyllä minulle vähän viileämpikin keli kelpaisi. En ole koskaan viihtynyt tuollaisessa liki 30-asteisessa pätsissä, joka se tekee kaikesta vähän nihkeää, sananmukaisesti. Pidin pari viikkoa
Karhunkierroksen jälkeen lepoa ja juuri sopivasti helteiden alkaessa alkoi treenikin taas. Voin kertoa, että intervallijuoksut tuossa kelissä ei ole tottumattomalle herkkua… Olin viime viikonlopun mökillä ja unohdin pakata juoksurepun mukaan. Ensimmäistä kertaa ikinä jouduin keskeyttämään lenkin, kun tuntui, ettei hommassa ole enää järkeä ilman mahdollisuutta juomiseen. Se on kesä ny!

Muuten palautuminen Kuusamon jälkeen on mennyt hyvin ja hiljalleen on taas jaksanut kävellä, juosta, skeitata ja nostaa punttiakin kevään tapaan. Kaksi päivää siihen meni, että kisan jälkeen mieli muuttui ”ei ikinä enää” -moodista ”mihin seuraavaksi?” -muotoon. Ehkä tuonne joutuu loppuvuoteen jonkun matkan vielä ottamaan, mutta nautitaan tämä kesä tästä nyt ensin. Ja lähdetään töihin!


Mieletön kesis!


Maailma muuttuu päivä päivältä hitaasti paremmaksi rokotusten edetessä ja rajoitusten helpottaessa. Sain ensimmäisen piikkini toukokuun puolivälissä ja buusteria odottelen elokuun alkuun. En toki ole vielä silloinkaan suinpäin lähdössä ovenkahvoja jonnekin Nepaliin nuolemaan, mutta silti, ensimmäistä kertaa yli vuoteen alkaa olo olla positiivinen tämän pandemian edessä, että ehkä tämä tästä. 


Suuri askel otettiin eilen, kun Suomen Ulkoministeriö, ensimmäistä kertaa sitten koronan tulon, lievensi matkustussuositustaan vapaa-ajan matkailun osalta. Enää se ei kehota välttämään kaikkea matkustamista per se, vaan kehottaa ainoastaan erityiseen varovaisuuteen matkustaessa. Aluksi suositus koskee vain EU- ja Schengen-maita, mutta se on silti paljon jo sekin, koska nyt, näin matkailualan ammattilaisena, yksi eettinen este on töiden tekemisen tieltä poistunut. Olen alusta alkaen halunnut toimia vastuullisesti, mikä on tarkoittanut sitä, että mitään reissuja ei ole voinut edes yrittää järkätä ennen suosituksen muuttumista, ja nyt se on viimein käsillä. Esimerkiksi Ruotsiin voi nyt lähteä. Suomi myös otti EU:n yhteisen koronarokotustodistuksen käyttöön tänään.


Ruotsiin pääsee taas


Tätä kesää ei päivitetty matkustussuositus enää ehdi pelastamaan, vaan jouduin perumaan Kebnekaisen ja Sarekin vaellukset jo toukokuun puolivälissä. Voisi tietenkin jossitella, että harmi, koska nyt Norrbotteniin voisi periaatteessa lähteä, mutta koen silti tehneeni oikean ratkaisun. Kuukausi sitten tilanne oli vielä epävarma ja on reilua antaa asiakkaille mahdollisuus järjestellä lomasuunnitelmansa uudelleen mieluummin hyvissä ajoin kuin liian myöhään. Samaten omien asioiden sumpliminen oli helpompaa, kun ratkaisuja, vaikeitakin sellaisia, teki ajoissa. 


Toisin kuitenkin kuin ensimmäisenä koronakesänä, jolloin tuntui, että jonkin sortin lamaannus sai hanskat vain tippumaan, nyt teen sentään jonkin verran hommia kotimaassa. Ruotsin peruunnuttua laitoin Partioaitan 365-klubin kanssa tarjolle vaelluksen Haltille ja se toteutuu. (Mukaan muuten mahtuu vielä, wink wink!) Sen lisäksi teen muutaman yksityikeikan heinäkuun lopulle, joten lähden yhteensä kolmeksi viikoksi Kilpisjärvelle töihin! Se on kolme viikkoa enemmän kuin viime kesänä. 


Halti 2018


Kilppariviikkojen jälkeen suuntana on Grönlanti ja ainakin tällä hetkellä näyttää, että kolme ryhmää sinnekin toteutuvat! En toki uskalla hyppiä vielä riemusta kattoon, ennen kuin istun Qassiarsukissa Leif Eriksson -hostellin terassilla pahanmakuinen kahvi kädessäni. Tässä on sen verran ollut viimeisen vuoden ajan muuttujia matkassa, että varmaan itse kukin on oppinut olemaan varpaillaan suunnitelmiensa kanssa. Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää hyvältä ja Grönlanti on auki. Wink wink, sinnekin mahtuu vielä mukaan


Grönlanti 2019


Seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opintoni käynnistyvät Nurmijärvellä 1.9., eli samana aamuna, kun laskeudun reilun kolmen viikon Grönlannin puristukselta kotiin. Ajan kentältä suoraan kouluun ja olen se ärsyttävä jätkä, joka tulee ekana päivänä teatraalisesti myöhässä luokkaan kasuaalisti pahoitellen, että sorisori, olin kato just kolme viikkoa Grönlannissa. Harkitsen vakaasti, etten kävisi suihkussa siinä välissä. 


Nautitaan nyt kuitenkin suvesta ja tuosta helteestäkin ennen töitä ja opintoja, koska tämä kesä on jo nyt parempi kuin vuosi sitten, etenkin henkisesti. Tuntuu siltä, että oma vanha elämä on palaamassa hiljalleen uomiinsa ja pahin epävarmuus ei enää nakerra kaikkea tulevaa.  Nyt laitan 10 kiloa selkään ja lähden 12 kilometrin kävelylle tonne helteeseen. Sen jälkeen en kyllä edes harkitse, ettenkö kävisi suihkussa.


Hyvää juhannusta kaikille!


torstai 3. kesäkuuta 2021

NUTS Karhunkierros – 55 kilometriä Kuusamoa!

Virallinen kisakuva by Rami Valonen


”Aina on jotain”, huudahti ystäväni Robson lakonisesti kysyttyään päivää ennen NUTS Karhunkierrosta, että miltä kropassa tuntuu ja kun kerroin, että selkä perkele meni jotenkin lämmpälenkillä jumiin. Joku pieni kramppi sinne vaivihkaa hiipi, jota sitten kisapäivää edeltävänä iltana hieroin ja rullailin ja venyttelin pois. Luulin myös onnistuneeni ja pääpäivänä fiilis olikin ihan hyvä. Startti oli edessä seitsemän aikaan illalla. 


Syksyn Vaarojen Maratonin jälkeen tuli tarve taas hilata rimaa varovasti ylöspäin ja löin lukkoon Karhunkierroksen 55:n kilometrin matkan. Se olisi pisin juoksuni tähän mennessä ja ensimmäinen virallinen ultramatkani. Aloitin loppuvuodesta valmentajan kanssa ja aloimme työskentelemään kohti toukokuuta ja NUTSia, joka oli ensimmäinen välitavoitteeni kestävyyskunnon rakentamisessa. Korona meinasi heitellä kapuloita näihinkin rattaisiin, mutta viimein kun tuli vahvistus, että kisatapahtuma järjestetään, uskalsin alkaa pakkaamaan juoksureppua valmiiksi. Olin toukokuussa ennen kisaa juossut parhaita juoksujani koskaan ja fiilis oli todella hyvä Kuusamoon lähtiessä. Ensimmäistä kertaa ikinä en jännittänyt juoksukisaa ja uutta ennätysmatkaa. 


Mutta aina on jotain, nyt sitten siis se selkä. Nothing major, mutta pieni ärsyttävä noidannuolen tapainen kipu alaselässä tuntui aina vasemmalla jalalla askeltaessa. Lieneekö mennyt jumiin ajomatkalla tms. Ärsyttävää. Juuri kun kerrankin oli tehnyt kaiken mielestään oikein valmisteluissa tankkauksesta lepoon ja viimeisiin lenkkeihin. 


Treenipuolikkaalla Lehtisaaressa


Alunperin kisan piti olla lauantaina aamusta, mutta koronarajoitusten vuoksi eri matkat hajautettiin laajemmin pitkin viikonloppua ja 50:n hengen lähtöryhmiin, joten 55 kilometrin startti siirtyi perjantai-iltaan liukuvasti kuudesta alkaen. Se tarkoitti yöjuoksua, koska arvioin ajakseni noin kymmenen tuntia. Starttasin Oulangan luontokeskukselta noin 18:30, eli olisin perillä Rukalla aamuviiden aikaan.


Hyvällä fiiliksellä homma lähti liikkeelle ja ensimmäiset kilsat menivät lähinnä tempoon totutellessa ja iisisti ottaen. Ensimmäiseen huoltoon olisi matkaa yli 30 kilometriä ja taktiikkani mukaan pyrin saamaan kisan nopeimmat kilometrit vasta sen jälkeen tulevalla flätillä osuudella. Alussa ei siis ollut kiire mihinkään, totuttelin ainoastaan menoon ja säästelin kroppaa. 


Jossain mäessä se sitten alkoi. Edellispäivänä krampannut selkä alkoi vihoittelemaan. Ei paljoa, mutta tarpeeksi, etten saanut enää sitä rentoutumaan. Aloin varomaan alaselkää, jolloin en pystynyt enää juoksemaan ehjästi, kun koko ajan piti kompensoida pientä kipua ja helppous etenemisestä katosi. Seuraavaksi veti jumiin oikean jalan takareisi, joka työskenteli väärin selkää auttaessa ja siitä se palapeli sitten alkoi hajoilemaan. Juoksu sattui, rentous puuttui ja alkoi lähinnä vituttaa. Matkaa oli tässä kohtaa edessä vielä melkein 40 kilometriä ja huoltoonkin matkaa vielä yli 15. Jonkin aikaa könkkäsin menemään ennen kuin päätin pitää ylimääräisen huollon. Koitin hieroa, venytellä ja lepuutella selkää ja keksiä missä asennossa tämä homma menisi parhaiten maaliin. Sitten muistin, että olin heittänyt repun pohjalle pari Burana 600:sta ja vetäisin sellaisen naamaan. Ainakin selviäisin sillä viralliseen huoltoon asti, ajattelin. Siellä voisin sitten päättää, että kannattaako tätä hommaa enää jatkaa.


Burana teki tehtävänsä ja pahimmat kivut hävisivät. Mieliala nousi kummasti ja matka Basecampin huoltoon sujui yllättävän mukavasti, ainakin verrattuna edelliseen kymmeneen kilometriin. Huollossa sai sipsejä ja suolakurkkua ja mieliala nousi taas vähän lisää. Totesin olevani jo niin pitkällä, että eihän tästä ole kuin puolimaratonin verran maaliin, joten en suostu keskeyttämään. Tavoiteajasta jouduin luopumaan, kunhan nyt edes loppuun asti pääsisi. Otin huollon tarjoilujen perään vähän lisää Buranaa ja pidin pidemmän tauon, kello taisi olla jo jotain puolenyön luokkaa jatkaessani polulle. Perkeleen hidasta touhua nämä ultramatkat! Tai no, ei kaikille. 166 kilometrin ennätystä tekemään lähtenyt Juuso Simpanen ohitti minut jo kauan ennen ensimmäistä huoltoa, takanaan jo 120 kilometriä, ja silti se meni kolme kertaa kovempaa kuin minä! Mutta Simpanen ei taidakaan olla keski-ikäinen keskivartalomies, joka vapaa-ajallaan tupruttelee piippua ja syö Geisha Crunchyja. Olispa.  


Auringonnousu Valtavaaralla


Huollon jälkeen ja uuden Buranan voimin päätin koittaa juosta vähän kovempia kilsoja alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti, koska tiesin reitin olevan varsin tasamaata ainakin jonkin aikaa. Yllättävän hyvin kulki ja nautiskelinkin jopa yöttömän yön fiiliksestä. Flätin jälkeen alkaessani nousta hiljalleen kohti Konttaisen huippua, aurinko nousi kanssani. Hieno hetki. Huipulle päästessäni niskaan tullut täysin yllättävä raekuuro kuitenkin palautti nopeasti maanpinnalle. 


55:n toinen huolto odotteli Konttaisen jälkeen. Kello oli kutakuinkin puoli kolme, kun vetelin suolakurkkua naamaan kaivaessani sauvoja repusta. Vaikka maalliin oli enää alle kymmenen kilometriä matkaa, edessä olisi surullisenkuuluisa Valtavaaran nousu, joka ei houkuttanut yhtään. Kipu selässä ja oikeassa takareidessä oli taas yltynyt, enkä uskaltanut ottaa enää särkylääkettä, sitä kun ei pitäisi kauheasti pitkissä fyysisissä suorituksissa käyttää. Edessä oli siis arvattavasti melkoinen via dolorosa ennen kuin Rukan kisamonttu ja maali tulisi vastaan. Olin kohta ollut vuorokauden hereillä ja painellut yli maratonin verran jo menemään, aloin olla aika poikki. Nousumetrejäkin oli kertynyt jo tonnin verran.


Niin poikki, että unohdin tankata energioita. Suolatabletit, Noshtin urheilujuoma, vauhtikarkit ja geelit olivat vuorotelleet puolen tunnin välein koko matkan ja aina Konttaiselle asti energiatasot olivat pysyneet hyvinä. Jossain kohtaa kuitenkin olin unohtanut rytmin ja tunkatessani Valtavaaraa ylös yhtäkkiä huomasin, etten ole täyttänyt varastoja vähään aikaan ja alan muuten olla aika loppu. Tajusin, etten ollut ainakaan tuntiin syönyt mitään. Vetelin juomarepun taskusta mitä käsiin osui, mutta damage oli jo tapahtunut. Totesin, että ei tässä voi muuta kuin kiukulla ja jollain pyhällä hengellä vetää, fyysinen reservi alkoi olla käytetty. 


Viimeinen mäki kohti Rukaa


Valtavaaralla on ainakin seitsemän valehuippua. Tai sataseitsemän, en ole varma. Päässä soi Jackass-sarjan tutuksi tekemä Roger Allan Waden ”If You’re Gonna Be Dumb, You Gotta Be Tough” ja välillä toivoin, että aikoinaan Nepalissa kohtaamani punainen mäyräkoira tulisi ja saattaisi minut maaliin. Alkuperäinen kymmenen tunnin tavoiteaikani ylittyi jossain siinä Valtavaaran huipulla ja se harmitti. Maali oli kuitenkin enää muutaman kilometrin päässä. Valtavaara alas, Ruka ylös ja vielä kerran alas ja sitten se olisi siinä. Viimeistä laskua tiputellessa otti päähän etanaa hitaampi vauhti. Yleensä olen nopea ja ketterä alamäessä, mutta nyt jalkani eivät totelleet yhtään enkä uskaltanut ottaa edes kunnollisia juoksuaskelia. Sauvat pelastivat paljon ja pehmensivät iskuja. Viimein mäkihyppyreiden kisamonttu avautui ja olin iloinen ja yllättynyt, että vielä puoli kuudelta aamullakin siellä soi musiikki ja kuuluttaja kuulutti minut maaliin. Ajattelin juoksevani nukkuvaan kylään. Ylitin maaliviivan ajassa 10:56:26, matkaa oli kertynyt 57,07 kilometriä ja se sisälsi 1765 nousumetriä. Garmin huusi ranteessa aika montaa uutta ennätystä. Sijoitukseni oli 219. / 266.


Ensisijainen tavoitteeni oli ollut päästä maaliin ja se toteutui. Muut tavoitteet valuivat matkan aikana lavuaariin, koska aina on jotain. Aluksi olin pettynyt, mutta pari päivää myöhemmin en enää. Olinhan kuitenkin juossut ultran ensimmäistä kertaa. Ehkä myös viimeistä. Tai sitten en. Aika näyttää uskallanko lähteä 83:a kilometriä vielä koittamaan, mikä on jonkinlainen salainen haave ollut. Salainen ja epärealistinen, mutta ehkä kuitenkin joskus mahdollinen. 


Vaikka olis pää kainalossa, maaliviiva pitää aina ylittää juosten!


Ensin otan kuitenkin juoksusta hieman lepoa ja annan kropan palautua rauhassa. Heinäkuussa kestävyyttä hoidetaan vaeltamalla ainakin kolme viikkoa Haltin suunnalla ja katsotaan sitten, mitä syksy tuo tullessaan. Tämän pidempää juoksua ei tälle vuodelle kuitenkaan ole luvassa. 


Lopuksi on annettava suuret kiitokset NUTS Trail Runningille ja NUTS Karhunkierrosta järjestäville tahoille. Tämä kevättalvi on ollut tapahtumien järjestämisen kannalta katastrofi ja epävarmuutta on leijunut ilmassa paljon. NUTS Karhunkierros oli kirjaesimerkki siitä, miten hyvällä suunnittelulla pystytään isompiakin tapahtumia järjestämään turvallisesti ja toimivasti. Osallistujia Kuusamossa oli yli 1800 ja silti kertaakaan koko viikonlopun aikana ei missään ollut ruuhkia, jonoja, tungosta tai hetkeä, jossa turvavälit eivät olisi olleet mahdollisia. Ja silti, kaikista varotoimista huolimatta, tapahtuman tunnelmasta ei juurikaan ollut jouduttu tinkimään. Hieno reissu ja hieno viikonloppu, iso kiitos NUTSille! 


Nyt, kun ensimmäinen ultra on vyöllä, kehtasin tilata itselleni NUTSin paidankin. Kolme vuotta siihen meni juoksun aloittamisesta. 


D O N E